Uusi Vuosi, uudet kujeet!

Hyvää Uutta Vuotta 2013 ihmiset! 

Alkavana vuonna tulee tapahtumaan vaikka ja mitä tällä adoptiorintamalla. Kulisseissa kuohuu...ja ehkä julkisestikin jossain vaiheessa, mee ja tiiä.

Sattuma joulupöydässä

Ihan pakko, pakko, pakko käydä kirjottamassa tännekin! Olen niin innoissani, etten tiedä miten päin olisin.

Meillä oli yhdistyksen kokous ja siinä kokoustamisen alussa sitten tuli vastapäisen vanhemman miehen kanssa puhetta hänen kotipaikastaan. Hän on syntyjään siitä pitäjästä, missä biologinen synnyttäjäni tällä hetkellä asuu ja nuoruutensa tämä mies on viettänyt siinä pitäjässä mistä joku 5:stä isäehdokkaastani on! Miten pieni on maailma!

Ei siinä siis vielä kaikki, vaan huvittavinta tässä on se, että tämä mies tunsi molemmat vahvimmat isäehdokkaani ja tiesi millaisella paikalla ja tilalla he ovat asuneet. Lisäksi!!!! hänen äitinsä tyttönimi on sama, kuin mikä on Kertun avomiehen sukunimi... :D Niin pienellä paikkakunnalla varmasti saman nimiset on melkoisella todennäköisyydellä sukua toisilleen - kaukaista toki, mutta kuitenkin. Voi vitsi!

Harmi etten tänään ehtinyt jututtaa miestä enemmän, mutta onneksi näen häntä hyvin useasti joten voimme jatkaa keskustelua ja saan taas mahdollisesti lisäinfoa ja -suuntia, mistä etsiä biologista isääni.

Biologisista vanhemmista

Monessa adoptiosta kertovassa jutussa kerrotaan biologisten vanhempien mentaalitaustasta. Monen takaa löytyy todennettua psykopatiaa ja narsismia, jopa skitsofreniaa ja muita mielenterveysongelmia. Aika järkyttävää minusta.

Tämän oon myös ihan omakohtasesti voinut todeta kun olen kuullut ensikäden tietoja muiden adoptoitujen biologisista vanhemmista. Joskus esimerkiksi psykopatia saattaa periytyä kasvatuksen kautta, siis lapset omaksuvat psykopaattisen tavan olla ja elää kun eivät muustakaan tiedä ja pitävät vanhempansa tyyliä normaalina. Ei se ehkä hirveän yleistä ole ja varmasti häviää siinä vaiheessa kun lapsi on sen verran iso ja itsenäinen, että osaa ottaa etäisyyttä kotiinsa ja huomaa, että muullakin tavoin voi elää kuin mitä vanhemmat on opettaneet.

Psykopaatti ja narsisti-leiman saa nykyään aika helposti, liiankin helposti. Ihmiset luokittelevat toisiaan ilman, että ovat ottaneet asioista tarpeeksi selvää. Jos joku on hiukan hankala niin heti ollaan sanomassa, että henkilö on mieletään sairas psykopaatti! Hyvä kun tuohon liian helppoon leimaamiseen on havahduttu, ja ihan naistenlehdissä varoitellaan tekemästä liian jyrkkiä arvioita ihmisestä tietämättä taustoja tarkemmin. Pakko pistää tähän ihan Kauneus ja terveys-lehden artikkeli linkkinä: Sinä, minä, psykopaatti.

Aikuisten adoptoitujen tapaaminen

Kävin Helsingissä ja päätin kirjoittaa tänne vähän kuulumisia tapaamisesta. Kyseessä oli siis Pelan ja Aikuiset Adoptoidut ry:n yhteinen tapaaminen, jonka aiheena oli varhainen vuorovaikutus ja sen merkitys adoptoidun elämässä, alustajana toimi lastenpsykiatri Jari Sinkkonen.
Sinkkosen osuus alkoi mielestäni hieman jaarittelevasti, hän kertoili sinällään mielenkiintoisia yksityiskohtia mm kv-adoptoitujen lasten terveystilastoista, mutta kun ne nyt eivät sinä päivänä jaksaneet kiinnostaa kun aiheen piti käsitellä varhaista vuorovaikutusta tai sen puutetta ja miten se vaikuttaa ihmiseen. Aiheeseen päästiin lopulta mutta aika loppui kesken juuri kun päästiin keskustelun makuun kunnolla. :/ No, mutta sain itselleni ainakin hyviä näkökulmia Sinkkoselta ja uutta tietoakin.
On hienoa olla porukassa, jotka ymmärtävät tasan mitä itse ajattelee. Usein ulkopuolisen on hankala käsittää mitä tarkoittaa kun on onnellinen perheestään mutta silti jumalattoman surullinen yhtä aikaa tai kun olisi halunnut elää tätä elämää mutta omaten sen toisen suvun kuitenkin kanssa. Biologisten vanhempien olemassaolo on aika turha kun on hyvät adoptiovanhemmat, mutta se muu suku siellä niiden takana! Se koko maailma! Ne veljet!
Myös pirullisille ja vihaisille tunteille on tuossa porukassa tilaa. Siellä saa vihata rauhassa ketä haluaa, saa olla katkera ja halveksia. Saa tehdä roisia pilaa ja nauraa paskaista naurua menneille. Se on puhdistavaa. Välillä on vaan pakko päästää ne negatiiviset ja ikävät tunteet pintaan, puhdistaa pöytää. Tuossa porukassa se on turvallista.

Hyvää isänpäivää!

Hyvää isänpäivää kaikille viidelle isäehdokkaalleni, keitä ne kolme sitten ovatkaan, kynttilän sytytän kahdelle todennäköiselle tässä illan päälle. Omaa isääni juhlimme tänään meillä, olemme kutsuneet omat vanhempani sekä appivanhemmat meille syömään.

Luopuminen

Luopuminen on raskasta mutta väistämätöntä. Ihminen luopuu elämänsä aikana monesta eri asiasta; osa on vakavampia, osa kevyempiä. Puolentoista vuoden aikana olen joutunut luopumaan monesta asiasta, mikään niistä ei ole ollut kovin kevyt vaikka on siltä saattanut ulospäin vaikuttaakin. Minä en osaa itkeä julkisesti enkä näyttää surulliselta, vaikka yleensä avoin olenkin. Nielen kyyneleet, nostan pään ylös ja jatkan eteenpäin. Elettävä se on muutoksesta huolimattakin.

Mikään ei ole enää kuten se vielä pari vuotta sitten oli. Ei mikään. En voi silti sanoa, että asiat olisivat huonommin, en tosiaankaan. Ne ovat vain hyvin erilailla.

Sain sisaria, joista luovuin ehkä hieman vastentahtoisesti, mutta näin jälkikäteen olen siitä onnellinen. En ole kuin he, enkä haluakaan olla. Luovuin myös biologisista serkuistani, en tuntenut heitä "omikseni". Minulla on jo serkut, en minä enempiä tarvitse.

Luovun myös biologisen isäni etsimisestä, jos Kerttu ei muista kenen pokansa siemenestä minä olen alkuni saanut, niin sitten ei muista. Tai "muista". Kertusta itsestään minun ei tarvitse luopua, koska häntä ei koskaan ole oikeastaan ollut edes olemassa. Kyllä, hän on minut sisuksistaan ulos pukeltanut, mutta minulle häntä ei ole ollut. Eikä minua hänelle. Toivottavasti kuitenkin olen aiheuttanut hänelle edes jonkinlaisia tunnontuskia menneisyydestä, edes jossain määrin. Toivottavasti hän on edes vähän katunut sitä, mitä on veljilleni tehnyt. Siskoille se ja sama, heitäkään ei oikeastaan ole minulle olemassa. Kuten ei minuakaan heille. Ei oikeastaan kiinnosta juuri heidän kärsimyksensä. Ainoastaan veljilläni on jotain merkitystä minulle.

Nyt luovun tämän blogin päivittämisestä. Ehkä saatan jossain vaiheessa tänne taas jotain rustailla, mutta en enää päivitä tätä aktiivisesti. En kuitenkaan luovu tästä kokonaan, pidän tämän olemassa ja toivon, että tästä voisi olla jollekin jotain apua tai muuta. Jos tämä kokonaisuus herättää mitään ajatuksia niin kommentoikaa toki.

Erityisesti toivon, että Sinä pian 18v täyttävä poika, joka kommentoit jotain aiemmin, olet saanut tästä jotain näkökulmaa etenemiseesi. Hyvää ja huonoa, jotta osaat tehdä päätöksiä ja edetä sopivassa suhteessa ja osaat ottaa huomioon erinäisiä asioita.

Toimin Adopterad Finland rf:n (AF:n) yhteyshenkilönä Oulun ja Pohjois-Suomen alueella, yhdistyksen pääkieli on ruotsi mutta suurin osa ymmärtää ja osaa myös suomen kieltä. Mikäli haluat lisätietoja yhdistyksestä niin kommentoi minulle yhteystietojasi niin vastaan sähköpostiin. Kommentit eivät tule julkisiksi heti vaan vasta kun olen hyväksynyt ne, joten sinun ei tarvitse pelätä tietosuojavuotoja.

Kiitos ja kumarrus.

- Maria
aka Iida Maalahti

Ontto olo

Minulla on aina ollut kissoja, vanhin täytti juhannuksena 18v. Tänään se nukkui pois.

Pari-kolme vuotta sitten se sairastui munuaisten vajaatoimintaan ja elinaikaa sille annettiin 8kk:sta kahteen vuoteen. Se eli kolme. Pari viikkoa sitte se roikasi ikkunalaudalta vieraan kissan perään ja alkoi ontua takajalkaansa. Ajattelimme, että se on venäyttänyt sen mutta nyt viikonloppuna romahti toinenkin jalka. Se veti toista takajalkaansa perässään kävellessään ja istui jalat vinossa vierellään. Oli tehtävä päätös sen parhaaksi.

Perheenjäsen on nyt poissa, minun pitkäaikainen rakkaani on kuollut. Tämä olo on vielä ontompi kuin se, kun kuulin ettei vanhemapani olekaan biologisesti sellaiset. Sielussa on nyt Miina-kissan mentävä aukko.

Miina jää mieleen rakkaana kissana, joka oli hemmetin viisas. Tietä ylittäessä se istahti aina pientareelle ja katsoi molempiin suuntiin ennen kuin ylitti katua. Se istui pyöränkorissa ja tykkäsi olla kolassa kun tehtiin lumitöitä. Koirat se piti pois kotitieltä ja vielä vanhoilla päivilläänkin se herkutteli itsepyytämillään oravilla. Vaikka siltä meni kuulo kokonaan n. vuosi sitten, se aisti kuitenkin muuten ympäristöään ja eli onnellisena. Sen viimeisen päivän aamuna se sai paljon rapsutuksia, halauksia ja pusuja.

Miinalle pistettiin rauhoituspiikki eläinlääkärin pöydällä, josta se kiipesi syliini ja nukahti rauhallisesti siihen. Miina oli, ja on, aina sydämessäni rakkaana mini-miinana ja odottaa meitä muita perheenjäseniä jossain tuolla puolen.

Varhainen vuorovaikutus ja sen merkitys adoptoidun elämässä- tilaisuus

Aikuiset adoptoidut järjestävät yhteistyössä Pelastakaa Lapset ry:n kanssa tilaisuuden, jonka aiheena on Varhainen vuorovaikutus ja sen merkitys adoptoidun elämässä. Alustajana tässä 17.11 Helsingissä pidettävässä tilaisuudessa on Jari Sinkkonen, korkealle arvostettu lasten psykiatri. Aion mennä tuohon tilaisuuteen, vaikka kävellen.

En ole ihan varma uskonko lapsen ensimmäisten elinkuukausien aikana kohtaamien tapahtumien vaikuttavan jollain tavalla ihmisen tulevaan kehitykseen tai käyttäytymismalleihin. Jotenkin on aina helppo vedota "huonoon lapsuuteen" tai muihin vaikeisiin alkuasetelmiin kun elämä potkii päähän. Mutta ehkä siinä on kuitenkin jotain perää, en tiedä. Menen avoimin mielin ja kiinnostuksella kuuntelen mitä Sinkkonen sanoo asiasta. Ehkäpä minullakin on jotain varhaislapsuudesta jääneitä toiminta- /käytösmalleja, joita en sinällään tiedosta olevan, mutta joita aina toistan samantyyppisten tilanteiden kohdalle osuessa.

Mietin esimerkiksi omaa "lähtöherkkyyttäni" kun suhteessa menee huonosti. Tai en tiedä olenko lähtöherkkä jos olen jättänyt yhden miehen, ajatellut lähtöä toisen miehen kanssa (ja eronnut lopulta kolmannen osapuolen tullessa hämmentämään pakkaa miehen lähisuvun puolelta) ja taas ajateltuani eroa kolmannen miehen kohdalla, jolloin tosin tein päätöksen etten lähde heti kun on vaikeaa vaan jään ja korjaan asian. Jotenkin se ensimmäinen ajatus on paeta vaikeaa tilannetta, lähteä. (Ei niitä onneksi ole kuin kolme noita miehiä ollut, ei ihan Rautian "Timon mitalla" kuitenkaan. ;)) Ehkä se on joku jäänne niiltä ensimmäisiltä elinkuukausiltani, jolloin Kerttu yritti olla tilanteen rouva, mutta lopulta viina vei järjen ja jätti lapsen. Ehkä hän tunsi ahdistusta "jämähtäneessä" tilanteessa ja minä aistin sen ja opin, että kun tilanne ei enää innosta niin voi vain lähteä ja lyödä hanskat tiskiin.

Mieheni oli katsonut jonkun dokumentin, jossa Suomessa syntynyt ja samantien laitokselta adoptoidun japanilaistaustaisen tytön elämää seurattiin. Tyttö ei ollut laitoksella kuullut japania, ainoastaan suomen kieltä, mutta hänellä oli silti äärettömän helppo omaksua kieli opiskellessaan sitä myöhemmin. Ne on ne geenit varmasti, jotka vaikuttavat! Samaa uskon itsessäni, sillä olen aina rakastanut jylhiä järvimaisemia kalliorantoineen ja mahtavine mäntyineen. Ja kas kummaa, sieltähän se Järvi-Suomen puolelta minunkin juureni löytyivät! Minun henkinen maisemanihan se on sieltä antanut tietää itsestään.

Geenit, alitajunta ja toinen tietoisuus on jänniä asioita. Hitsit kun ymmärtäisi psykologiaa enemmän, voisi tutkia tätä syvemmältä.

Alkoholi ja raskaus

Minulla on usein sellainen olo, etten hoksaa kokonaisuuksia ihan samoin kuin monet muut ihmiset. Huomaan sen arkipäivän tilanteissa, kun joku homma vaan menee ohi vaikka se on oikeasti ollut ihan ilmiselvä kaiken aikaa. Tai taktiikkaa vaativissa peleissä, ei onnistu. Minä en vain "näe metsää puilta" joka asiassa. Matematiikka on ollut minulle aina erittäin vaikeaa, päässälasku ei onnistu vieläkään. Tai onnistuu mutta vaatii paljon aikaa, koska lasken "allekkain" ja kuvittelen numerot kuvina päässäni. En tiedä miten muut laskevat päässään. Olen myös aika kärsimätön, turhaudun helposti ja keskittymiskyky ei aina riitä.

Tutkin netin ihmeellistä maailmaa ja mietin, onko minulla mahdollisesti jokin vitamiinin puute tai joku vastaava kun törmäsin noihin samoihin ''oireisiin" mitä itselläni on. Nuo voivat johtua mistä tahansa, mutta ottaen huomioon kaiken tietämäni Kertun alkoholinkäytöstä, mieleeni tuli, että hän on ehkä ottanu viinaa vähän sallittua enemmän raskausaikanaan.

FAS-oireyhtymä minulla ei ole, ei ole siihen lähes aina liittyviä kasvonpiirteitä, tai pientä päätä, mutta voi minulla silti olla osittainen sikiön alkoholioireyhtymä tai alkoholialtistuksen aiheuttama keskushermoston vaurio. Nuihin edellä mainittuihin riittää ihan "pienikin" alkoholimäärä, pieni siis alkoholistin mittakaavassa. Jos kerran pari kuussa vetää kännit niin varmasti tulee isompiakin vaurioita. Voikohan noita testa mitenkään aikuiselta? Varmaan vain jollain Mensan äo-testillä, mutta liekö se tarpeeksi laajakirjoinen testaukseen käytettäväksi? 

No, isoveljeni sanoin "jos on pipetillä annettu, ei voi lusikalla vaatia". Näin kai se on ja näillä jatketaan.

Raiskaus

On kuulema tapahtunut raiskaus vuoden 1980 kesällä. Juuri siihen aikaan kun minut on pantu alulle. Nainen on otettu vastoin tämän tahtoa ja tuloksena on tapahtunut solun jakautuminen ja myöhemmin siitä on muodostunut sikiö. Sikiö muuttui lapseksi ja lapsi syntyi huhtikuussa 1981. Lapsi olen minä.

Ennen kuin luin Pelastakaa Lapset ry:n paperit, olisin voinut uskoa tämän tarinan, mutta en enää. Raiskaus on vakava asia, joka tuhoaa monen naisen elämän jos ei ihan loppuelämäksi, niin ainakin hyvin pitkäksi aikaa. Sillä ei pidä leikkiä tai peitellä omaa menneisyyttään. Raiskaus on vakava syytös myös tekijää kohtaan, tässä tapauksessa tekijä on ollut edesmennyt jo useamman vuoden, joten hän ei voi puolustautua. Hyvä kohde siis.

Miksi en usko raiskaus-tarinaan? Tässä muutama ristiriita.

• miksi raiskattu nainen säilyttää kirjansa raiskaajan osoitteessa lähtiessään synnyttämään - vasta useampi kuukausi raiskauksen jälkeen? Miksi hän ei lähtenyt saman tien ja muuttanut vakituista osoitettaan vaikka matkustajakotiin?
• miksi keksiä Pelastakaa Lapset ry:lle tarinaa työnantajasta ja rakastajasta, joka ei halua lasta? Miksi ei kertoisi samantien raiskauksesta vaikkei syytettä haluaisi nostaakaan? Pelahan ei olisi nostanut juttua miestä vastaan vaan olisi toiminut ihan kuten nytkin on tapahtunut.
• kuka raiskattu nainen lähtee 5kk synnytyksen jälkeen vieraalla paikkakunnalla vieraiden miesten porukassa ryyppäämään? Monesti raiskattu nainen ei voi olla edes oman aviomiehensä lähellä.
• kuka raiskattu nainen vielä palaa raiskaajansa luo synnytyksen, huostaanoton ja adoption jälkeen?

Ok. Onhan toki niitäkin naisia, jotka ovat manipuloituja, alistettuja ja peloteltuja palaamaan raiskaajansa luo, mutta käsitykseni mukaan Kerttu ei ole niin reppana vaan hän on "rempseä ja mahtipontinen" kuten häntä on kuvattu mm. Pelan papereissa. Vaikea kuvitella häntä palaamaan pahantekijänsä luo. Hän olisi varmasti pakannut kimpsunsa ja kampsunsa ja vaikka kävellyt tiehensä mieluummin kuin jäänyt useammaksi kuukaudeksi samaan talouteen miehen kanssa, joka on häneen kajonnut ilman lupaa. Varsinkaan kun lupaa tuskin on tarvinnut anella, olivathan he suhteessa keskenään.

En usko tätä tarinaa siis pätkääkään. Harmi, ettei tarina tullut mieleen aikoinaan jolloin se olisi ollut varmasti uskottavampi. Eikä tarinasta saa uskottavampaa edes sillä, että sen kertoo pojalleen sekä muille miespuolisille läheisilleen. Sillä saattaa saada myötätuntoa huonossa tilanteessa ja siten laimentaa tilannetta, mutta se on hyvin yksipuolista eikä todellakaan kosketa kaikkia osapuolia. 

Minua on biologisesti ja kasvatuksellisesti siunattu kipakalla luonteella ja kärkevällä kielellä ja niitä kahta valttikorttia tulen käyttämään jatkossa enemmänkin mikäli tämän kaltaiset raiskaus-väitteet vielä lisääntyvät. Totuus kaivetaan esille vaikka korkkiruuvilla jos ei muuten onnistu. Valehtelulla ja valehtelulla on eronsa ja kun kehiin vedetään puolustuskyvytön edesmennyt ihminen niin ollaan jo siinä rajalla...ei, raja on jo ylitetty, että hommassa mennään liian pitkälle. Totuus ei pala tulessakaan ja oikeus voittaa, mitä tahansa ei voida heikommistaan puhua.

Unet ja ikävä

Olen nähnyt nyt muutaman yönä unta biologisista sukulaisistani sekä kummitytöstäni.

Ensimmäisessä unessa olin isoveljeni kanssa lapsia ja rakensimme hiekkalinnaa kalliolla! Ei ollut mitenkään omituista, että kalliolla oli juuri sen verran hiekkaa kuin hienon linnan rakentaminen vaati. Meillä oli älyttömän hauskaa sitä rakentaessa ja teimme sitä erittäin huolellisesti. Siitä tuli hieno!

Toisessa unessa oli kummityttöni ja veljenlapset. Tulin jostain reissusta ja parkkeerasin autoni tyhjälle parkkipaikalle ja menin johonkin rakennukseen. Näin ikkunasta kuinka kummityttöni ja veljenlapset kävelivät kauempana, tunnistivat autoni ja juoksivat luokseni. Siitä tuli äärettömän hyvä mieli, ajattelin unessa että he ovat iloisia kun olen tullut ja minulla oli sellainen hyvä ja rakastava olo koko päivän herättyäni.

Sitten oli vähän sekavampi uni, mutta hauska sekin. :) Biologinen mummuni oli käymässä täällä kotikylässäni ja kävelimme ympäriinsä täällä. Osuimme talolle, jossa mieheni serkku muka asui, ja menimme kylään. Kyselin naiselta, onko hän mieheni serkku kun mieheni ei tunne heitä ja nainen vastasi olevansa. Sitten yhtäkkiä uneni hyppäsikin työpaikalleni, jossa työkaveri toi eteeni ison salaatin ja kertoi pikkuveljeni tilanneen sen minulle puhelimitse lounaaksi. :D Siis niin pimeä käänne, ettei tosikaan! :D

Olen lähdössä tapaamaan biologista serkkuani oletetun biologisen isäni puolelta, samalla tapaan myös setäni. Pikkuveljeni ei ole vielä ehtinyt paikkakunnalle, joten teen sitten uuden reissun kunhan hän ehtii sinne asti. Jännittää toki tuo serkun ja sedän tapaaminen, mutta hyvällä tavalla. Saan varmasti uutta tietoa isästäni ja juuristani siltä puolelta. En malta odottaa!

Oi, ihana heinäkuu

Veljen luona on aina mukava käydä eikä tämäkään kerta tehnyt poikkeusta. Heillä on aina niin lämmin ja vieraanvarainen ilmapiiri, että sydän meinaa pakahtua. Tällä kertaa yövyimme mökillä, koska meitä oli muitakin mukana itseni lisäksi.

Mummoni tuli myös mökille ja vietimme oikein rattoisia iltoja porukalla saunoen ja uiden. Aivan mahtava paikka ja niin kauniilla kalliolla järven päällä!

Lähden sinne jälleen pian uudelleen, minulla jäi eräs asia vielä keskeneräiseksi sinne, vaikka sitä yritinkin viikonlopulla käydä hoitamassa loppuun...  Onhan tässä vielä aikaa, meillä kaikilla.

Raivoaminen ei vie asiaa pois

Minulta on usein kysytty miten otan tämän adoption näin tyynesti, miten en saanut silmitöntä raivokohtausta ja suuttunut vanhemmilleni, maailmalle tai Kertulle. Miksi olisin? Mitä se olisi muuttanut? Tapahtunut mikä tapahtunut.

Se, että olisin saanut raivokohtauksen tai kieltänyt tapahtuneen, ei olisi muutanut mitään. Minut olisi silti huostaanotettu 5kk ikäsenä, viety lastenkotiin ja haettu Oikeaan Kotiin parin kk jälkeen. En viitsinyt edes masentua tilanteesta. Alkujärkytyksen jälkeen hengitin syvään ja jatkoin matkaa.

Homma oli vähän niinkuin vuoristorata. Aluksi tulee se hidas ylämäki, jonka jälkeistä matkaa osaa jo pelätä vaikkei ihan tiedä mitä tuleman pitää. Sitten kun se jarru päästetään irti ja vauhti kiihtyy otaa vähän mahanpohjasta mutta tajuaa, ettei kannata hannata kun ei se mitään auta enää kuitenkaan. Sitten vain antaa mennä ja jossain vaiheessa oppii jopa nauttimaan siitä hurjasta menosta. Välillä tulee taas vähän hitaampaa ja sitten taas vielä hurjempaa. Sitähän se elämä on, jatkuvaa vuoristorataa.

Tämän blogin kirjoittaminen on ollut minulle henkireikä. Olen saanut "keskustella" asiasta ulkopuoliselle maailmalle ja saanut teiltä lukijoilta voimia silloin kun olen niitä tarvinnut. Välillä se voima on kummunnut jopa ärsytyksestä, mutta no... sanotaanko näin että sisulla se kalliokin siirtyy kun sen on siirryttävä.

Tässä on tapahtunut niin hemmetisti ja näyttää siltä, että edelleen tapahtuu, että olen päättänyt nyt viimein lopullisesti kirjoittaa tämän itselleni "kirjaksi", jotta muistan kaiken vielä myöhemminkin. Tässä blogissa en ole yksityisyydensuojan vuoksi kertonut lähellekään kaikkea mitä täällä kulisseissa on tapahtunut. Kirjaseeni voin nekin kirjoittaa itselleni muistoksi.

Reissussa on ihanaa!

Olen kesälomareissulla kummityttöni sekä hänen siskonsa kanssa. Meillä on ihan hirvittävän hauskaa, kävimme huvipuistossa ja löysimme äkkiä lempilaitteet, joissa sitten käytiin useampaan kertaan.

Voi vitsi miten mahtava oli seurata ihmisiä, nuoria ja lapsia. Kaiken ikäisiä. Heillä oli kaikilla tosi hyvä päivä. Niin meilläkin, saatiin nauraa ja räkättää ja vitsailla ja naljailla toisillemme. Ihan kuin tämmösinä päivinä pitääkin saada tehdä.

Toivottavasti muillakin on ollut hyvä päivä!

Juuri Sinulle!

Olen taas pitkästä aikaa käynyt useammin lukemassa erään uuden sukulaiseni blogia. Juuri hänen kanssaan haluan nyt pitää etäisyyttä, että ehdimme molemmat kasvaa ja kypsyä rauhassa. On varmasti ollut myös hänelle, jos ei shokki niin ainakin, yllätys, että olen olemassa. Rauhoitutaan nyt molemmat ja yritetään myöhemmin uudelleen. Minä olen liian suorasanainen, en aina mieti miten mitäkin kellekin kannattaa kertoa. Hänen kohdallaan tein virheen ja siksi nyt pidetään taukoa.

Mutta, siis. Luin blogiasi. Voi kun tietäisit, miten samanlaisia ajatuksia minulla on sinun iässäsi ollut ja on edelleen. Jätin sinulle kommentinkin - et sinä ole turha ja monikin sinusta välittää. Minäkin välitän ja olen onnellinen, että olet olemassa! Olet tärkeä ihminen kaikessa merkityksessä, perheelle, yksilönä maailmankaikkeudessa sekä osana yhteiskuntaa. :) Ja ihan niinku kirjoitit, ei kannata heittää hukkaan kaikkea mahtavaa kokemaansa ja saamaansa. Elämä on seikkailu! :) Olen huomannu saman! ;)

Myös täällä on tuttua ajattelu, ettei ole tarpeeksi hyvä eikä mikään onnistu vaikka miten yrittää. Tykkään siitä Anna Puun kappaleesta C'est la vie; se kuvaa jotenkin hyvin sitä tunnetta. Ei siinä auta raivarit tai muut; semmosta se vaan on. Ja sitten kun sitä onnistuukin - edes keskinkertaisesti - niin jopa se tuntuu hienolta! :) Sitä oppii arvostamaan elämän pieniäkin ihmeitä ja onnistumisia. Ei tarvitse sitä suurta rahallista omaisuutta tunteakseen olevansa menestynyt. Tai ainakaan minä en tarvitse. Minulle riittää, että saan tehdä millä on minulle merkitystä - oli se sitten palkkatyötä tai joku harrastus mistä nautin tai vaikka vaan kiehnätä mieheni kainalossa. :)

Tai, päiväunet, jotka lähden ottamaan just nyt. :)

Miksi tuhrata aikaansa?

Yön tunteina mietin erästä uutta sukulaistani. Haluan olla hänen kanssaan tekemisissä, mutta en hänen ehdoillaan - enkä omillani, vaan rehellisesti ehdoitta. Siksipä muutin mieltäni ja päätin vielä odottaa, ehkä muutaman vuoden, että molemmat olemme sen verran kypsiä ihmisinä ja yksilöinä, että yhteydenpito on ehdotonta, ilman taka-ajatuksia ja vehkeilyjä. Vielä ei ole sen aika, kummankaan puolelta. Riidoissa en halua olla, eikä hänkään jos viesti oli vilpitön - ja miksi se ei olisi ollut. Mutta mielestäni aika ei ole meille vielä kypsä.

Vanhemmat

Minulta kysyttiin, mitä vanhempani miettivät tästä kaikesta. Niin, sen kun tietäisi! :) Tai siis, uskon että he ovat tilanteen kanssa sinut eikä asia vaivaa heitä enää kun huomasivat, etten pakannu laukkujani ja hypännyt kissoineni junaan ja muuttanut pois. :D

Meillä ei ole totuttu puhumaan tunteista ja siksi minä alunperin aloin kirjoittamaan tätä, että saan edes jotenkin tämän kaiken pukellettua itsestäni ulos. Olen itse ollut aina avoimempi tällaisissa "tabuaiheissa" ja saanut siitä moitteitakin. Vieläkin äiti muistaa muistuttaa, että "elä sitten vaan kerro siellä ja täällä ja mitä nyt muutkin ajattelee jne". Mitä sillä loppujen lopuksi on väliä, en tiedä. Mutta en minä ihan kaikkea kerro - täälläkään. Olen sensuroinut hyvin paljon asioita vaikka blogi välillä varmasti on tuntunu hyvinkin avoimelta.

Alussa, kun sain sattumalta tietää adoptiosta, oli vanhempani shokissa. He olivat kai ajatelleet vievänsä koko jutun hautaan mukanaan tai sitten ajatelleet kertoa vasta myöhemmin... en osaa sanoa. Ymmärrän kyllä hyvin miksi he eivät ole sitä aiemmin sanoneet, muistan kyllä millainen lapsuuteni ja nuoruuteni oli. Mutta aika olisi kyllä ollut jo jonkin aikaa otollinen asian julkituonnille.

Äidille asia oli helpompi käsitellä, ainakin uskoisin niin. Isä näkee minut vieläkin ihan lapsena ja hän varmasti on enemmän mustasukkainenkin kuin äiti. Isälle en esimerkiksi kerro biologisen isäni suvusta tai serkuista, sedistä tms juuri mitään. Kuvaakaan en ole näyttänyt, vaikka minulla sellainen biologisesta isästäni on. Kai suojelen häntä jotenkin joltain, tätä asiaa en ole vielä saanut analysoitua itsekseni.

Veljeni tapaaminen teki asian varmasti heille lopullisesti konkreettiseksi ja he ottivat veljeni sekä hänen perheensä sydämellisesti vastaan. Jo ennen tapaamista he sanoivat, että nyt saatiin se poikakin. :) Lapsista he tykkäsivät ihan hirvittävästi, minä kun en ole halunnut lapsia enkä tiedä tulenko niitä koskaan tekemään / saamaankaan. Asia on minulle sinällään yhdentekevä, jos ovat tullakseen niin otan avosylin vastaan mutta mikäli en saa mieheni kanssa lapsia niin sitten en saa. Minullahan on nuo ihanat veljenlapset ja kummityttöni, joita voi passata ja hemmotella pilalle. ;)

Kaiken kaikkiaan uskon, että asian julkitulo on ollut helpotus molemmille vanhemmilleni. Enempää en ikävä kyllä osaa heidän ajatuksiaan valottaa, koska kuten jo sanottu, meillä ei ole ruukattu puhua tunteista ja itsestä tuntuisi oudolta mennä niistä siksi kysymään. Jotain vinkkejä ja tuntemuksia poimin keskusteluista mutta mitään suoraa en pysty sanomaan. Eivät he ainakaan onnettomia asian suhteen ole! :)

Niin, ja tottakai olen iloinen että olen saanut elämän. Ja että sisaruksenikin ovat saaneet. Ei siitä ole missään vaiheessa ollutkaan kyse, vaikka olen valittanut ehkäisyn puutteesta. Ajatus on siinä, että minusta on aina lasta kohtaan väärin jos se välinpitämättömyydellä siitetään ja välinpitämättömyydellä jätetään jonnekin. Pitäisi osata sen kahden sekunnin kestävän aktin toisellekin puolelle nähdä; mitä siitä voi seurata. Ei pidä olla niin kiimainen, ettei älyä että asialla voi olla seurauksia. Ei kellään ole oikeutta tehdä lapsia vain siksi, että saa itse tyydytyksen ja jättää lapsi sitten mummulaan, naapuriin, antaa pois tai muuta vastaavaa. Ei vain ole oikein minusta. Eikä viinapäissään olo ole mikään puolustus.

Kirjoituspyyntö adoptoiduille

Sain Hanna Parviaiselta alla olevan kyselyn ja nyt jaan sen teidän kanssanne. Autetaan Hannaa auttamaan meitä muita vastaavassa tilanteessa olevia! :)

Adoptoitu aikuinen

Oletko yli 20-vuotias, lapsena adoptoitu suomalainen? Miltä tuntuu kasvaa erillään biologisesta perheestä ja suvusta? Millainen oli lapsuutesi ja nuoruutesi adoptoituna Suomessa? Millaiset eväät elämään sait adoptioperheeltäsi? Miten yhteiskunta ottaa huomioon adoptoidun lapsen ja aikuisen nykyään ja aiemmin? Mitä ajattelet vanhemmuudesta?

Onko kirjoittaminen sinulle luonteva tapa ilmaista itseäsi? Etsin ensi keväänä julkaistavaan kirjaan kotimaisen ja kansainvälisen adoption kautta lapsena Suomeen adoptoituja. Kirjassa eri-ikäiset aikuiset kertovat omalla nimellään, itse kirjoittaen ajatuksiaan siitä, mitä on olla adoptoitu. Toivon esseemuotoisia näytetekstejä 31.8.2012 mennessä sähköpostitse. Lisätietoja näyteteksteistä sekä kirjaprojektista osoitteesta hanna.m.parviainen@gmail.com.

Hanna Parviainen
vapaa toimittaja

Vuosi elämästäni

Siitä on kohta tasan vuosi, 15.6 itseasiassa, kun elämäni heitti häränpyllyä ja kaikki olemassa ollut oli vähän aikaa olematonta. Vuosi sitten minulla ei vielä ollut sisaruksia, tänä päivänä niitä on 4. Vuosi sitten minun vanhempani olivat biologiset vanhempani, tänä päivänä he ovat oikeat vanhempani. Vuosi sitten en ollut vielä ihan se, kuka tänä päivänä olen.

Kun nyt katson taaksepäin tätä mennyttä hullua vuotta, en kadu mitään tehtyä tai koettua. Olen saanut valtavasti uutta voimaa elämästä, oppinut rakastamaan omia vanhempiani vieläkin enemmän ja olen saanut rakkaat veljeni ja veljen lapseni. Uusia ihania ystäviä on myös ollut onni saada, oppia toista kieltä enemmän ja kuulla tarinoita erilaisista ihmiskohtaloista.

Olen myös joutunut kohtaamaan raadollisemman puolen tästä asiasta. Olen joutunut oppimaan, että jokainen nainen, joka on biologisessa mielessä äiti, ei ole sitä välttämättä henkisesti... ja saanut oppia sen, että nainen, joka ei biologisesti ole äiti, voi olla äiti enemmän kuin voisi kuvitella. Ei pelkästään oma äitini, vaan esimerkiksi pari tätäkin blogia lukevaa Äitiä.

Vieläkään minulle ei mahdu millään päähän se, että miksi lapsia pitää tehdä jos niistä ei halua huolehtia? Jos viina ja miehet vievät eteenpäin, miksi ei voi ehkäistä ja olla tekemättä lapsia... tai miksi/miten voidaan kääntää selkä ihmiseltä, joka on kaikkensa antanut ja kasvattanut lapsen kuin omansa... olipa selän kääntäjänä tämä lapsi itse tai nainen, kenen lapsi on ollut huolehdittavana. Minulla on varmasti hyvin pieni maailmankuva kun en käsitä sitä millään. Mikä on se vika päässä tai sielussa, joka pistää tekemään niin? Onko se vika vai ominaisuus...? Mikä se on?

Mutta vaikka tuota huonoa on ollut mukana, on tämä matka ollut kuitenkin kaikenkaikkiaan aivan mahtava! Minulla on sisaruksia, näytän joltakulta! Minulla on (jälleen) mummu! Ensin en uskonut pitäväni biologista mummuani mummuna, mutta kyllä hän mummu kuitenkin on. Sain hänen dvd:nä olevan elämänkertansa ja kyllä nauratti kun huomasin miten paljon meissä onkaan samaa. Tunnistin itseni ja oman luonteeni hänen nuoruuden kertomuksestaan.

Sisaruksista en väsy puhumaan koskaan, minulla on kaksi mahtavaa veljeä. Heillä on samanlainen aivan typerä huumorintaju kuin minullakin. Harmittaa tässä adoptiohommassa vain ja ainoastaan se, etten ole saanut tuntea heitä jo aiemmin. Onneksi aikaa on vielä ja saamme taatusti nauraa huonolle huumorille vielä monet, monet kerrat. :)

Vuosi on vienyt voimia, on ollut pakko myöntää, että vaikka miten ajatteli ettei viime kesä rasittanut minua, olin silti aika väsynyt. Olen ehkä yhä. Tein radikaaleja päätöksiä ja jätin yhden työn ja yhden luottamustoimen, koska en jaksanut vääntää niissä joka asiasta. En jaksanut koko ajan olla tavoitettavissa tai käytettävissä. Ne olivat hyviä päätöksiä, sillä huomaan energiani kasvavan koko ajan enemmän, vaikka tunnenkin oloni edelleen välillä voipuneeksi.

Tulipalo

Naapurissa paloi talo viime yönä. Perhe oli onneksi muualla, eikä henkilövahinkoja sattunut. Talosta romahti katto, seiniä jouduttiin sahaamaan auki että tuli saatiin taltutettua. Jäljelle jäi raunio ja pari pientä piharakennusta.

Täällä oli todella kova tuuli ja kipinät lentelivät meidänkin taloyhtiön talon päälle, olin naapurin kanssa pari tuntia valvomassa ettei mikään kyde missään. Ei onneksi. Yö oli aika traaginen kaiken kaikkiaan. En ole linkittäny tänne aiemmin kuvia, mutta tämä talon palo oli niin vaikuttava, että sen kuva on pakko pistää.

En ole ennen, onneksi, nähnyt kun talo palaa. Olen jotenkin kuvitellut, että siitä lähtee iso räiske ja pauke. Ei lähtenyt. Samanlainen pehmeä ritinä kuin nuotiosta. Petollisen pehmeä.

Asukkailta meni koti, kaikki irtaimisto, valokuvat... ihan kaikki. Onneksi henki säilyi.

Multaa ja juuria

Kaivoin tänään kasvimaan vanhan pensasmaan paikalle. Lapioin kaksinkertaisen leveyden ja lapion mitallisen syvyyttä. Katkoin vanhoja pensaan juuria ja viskelin niitä menemään. Olin lapioinut takalaidan liiankin syväksi ja jouduin täyttämään sitä vähän loppumaan mullilla.

Siinä lapioidessani auringon paisteessa ajattelin, että mun kesiä näyttää kuvaavan sana "kaivelu". Tänä vuonna tosin kaivelen konkreettisesti multaa - viime kesänä juuria(ni). Aika kuvaavaa tämä mullankin kaivelu tosin mielestäni on.

Päälymulta on vain pinta, sen alta löytyy koko maailma. Juuria tuli vastaan jatkuvasti, yllättäviäkin ja erilaisia kuin olisin äkkiseltään ajatellut Pensashanhikin juuriston keskeltä löytyvän. Niinhän siinä kävi tässä adoptiossakin. Se, mitä luulin olevan, olikin sitä "pintamultaa"; sen alta löyty maailma. Biologisia sukulaisia siellä täällä ja vähän tuolla ja osa jää varmaan vielä pimentoonkin.

Lapioin biologisten juurienikin kanssa vähän liian syvälle, vaikka yritin pysyä ns. pinnallisen asiallisena, päädyin kuitenkin liian syvälle. Harmi vain, ettei tässä tapauksessa mullan takaisin laittaminen onnistu. Syvyys on aiheuttanut kuilun, joka ei täyty ainakaan aidosti; siihen jää aina ontto kaiku. Samalla siinä katkesi niitä juuria, suuria emäjuuria. Osan rikkajuurista olin jo heittänyt muutenkin ylilaidan, kaikkea pahuutta ei kannata mukanaan kantaan tai kontolleen ottaa.

Maailmani, tämän aidon ja biologisen, leveys on nyt hyvä. Maailmat limittyvät toisiinsa ja tekevät elämästä ns. kaksinkertaisen. On vain mahdollisuus onnistua kun tekee perustukset hyvin, minäkin tein tuohon kasvimaahan sanomalehtikatteen. Se ei ole niin läpäisemätön kuin mansikkamaan kate; siitä pääsee vähän ehkä niitä rikkaruohoja läpi mutta mikäli ne alkavat ärsyttää niin nehän voi näppärästi napata irti.

Vähän sama biologisen suvun kanssa, jos sieltä ne rikkaruohot päättävätkin nousta olemaan ja osoittautuvat todella ikäviksi, niin ne voi aina karsia listalta pois. Näyttää olevan muutenkin "muodissa" tuo toisten ylenkatsominen ja unohtaminen ainakin toisen puolen suvun kesken. Mitäs sitä yhteyttä kehenkään pitämään jos asiat eivät mene kuin itse haluaa. Näppärää. :)

Serkuista ja kummitytöstä

Minulla on 7 serkkua ja 15 biologista serkkua - suurin osa biologisen isäni puolelta. Biologisen äitini puolen serkut olen tavannut yhtä lukuunottamatta, oikein oikein mukavia ovat! Itseäni nuorempia, mikä tuntuu hassulta, koska olen aina ollut serkuksista se nuorin. :D

Biologisen isäni puolen serkuista en tunne vielä kuin pari, kolmannen kanssa on tarkoitus tehdä treffit kesäkuulle. Serkkuni ovat äärimmäisen mielenkiintoisen oloisia henkilöitä. Serkkuni, jonka olen tavannut, on ammatissa josta itsekin nuorempana haaveilin. Hän pääsee eläytymään, ottamaan toisen aseman ja ilmaisemaan tunteitaan äärimmäisestä ilosta äärimmäiseen suruun.

Toinen serkku, johon olen tutustunut, asuu puolet vuodesta toisella puolella maapalloa. En ole päässyt oikein käsitykseen mitä hän tekee työkseen, mutta käsittääkseni kuitenkin jotakin! ;) Hän vaikuttaa ihmiseltä, jolla on laaja maailmankatsomus ja hurttia huumoria. Kesällä menen vierailemaan setäni luokse ja toivottavasti tapaan myös serkkuni.

Serkkuni, siis ns oikeat serkut, ovat minulle äärimmäisen tärkeitä. He, varsinkin 2 heistä, ovat olleet minulle kuin sisaria. Läheinen olen heidän kanssaan edelleen. Toisen tytär, kummityttöni, on minulle kuin pikkusisko. Kun hän oli pienempi, hän kävi minun hermoilleni vähintään joka 10. minuutti mutta silti halusin aina välillä hänet luokseni viikonlopuiksi. :D Nyt hänen ollessaan 16-vuotias meillä on kovasti yhteistä. On ihan mahtava jutella kaikesta maan ja taivaan välillä, höpöttää ja katsoa elokuvia. Olla vaan. Tunnen olevani hänen kanssaan samalla aaltopituudella; liekö se sitten niin hyvä kolmikymppiselle naiselle olla teini-ikäisen "tasolla"! :D Mutta hauskaa meillä on ja kummityttöni on niin fiksu, ettei kyllä häiritse yhtään vaikka ollaankin ihan samiksia monessakin jutussa. :)

Äitienpäivä

Äitienpäivä oli sunnuntaina. Olin itse töissä koko päivän, enkä päässyt kuin illalla pikaisesti piipahtamaan äitini luona, mutta kuitenkin. Seuraavana päivänä soitin biologiselle mummulle, ainoalle mummulleni, joka vielä on tässä tietoisuudessa.

Ennen kuin soitin mummulleni, mietin pitääkö hän soittoa outona. Siis ainahan mummujakin onnitellaan äitienpäivänä, mutta koska olen vasta ilmestynyt hänen elämäänsä, että liekö hän pitää minua tyttärensä lapsena, lapsenlapsenaan.  Huoleni oli kuitenkin turha, koska hän oli korvinkuultavan tyytyväinen soittooni. Hän naurahtikin, että tämä äitienpäivä on minullekin erilainen kuin aiemmat: tänä äitienpäivänä minulla on enemmän äitejä ja mummuja kuin edellisenä. Tavallaan joo! :) Vaikka äitiä minulla on vain yksi, mutta mummuja tosiaan neljäs lisää.

Mummuja minulla on siksi niin monta, että äitini äiti kuoli nuorena ja pappani meni uusiin naimisiin. Tästä uudesta rouvasta tuli minun ainoa mummuni. Isäni äidin kanssa minulla ei ollut kovin paljon yhteistä, emme tulleet kovin hyvin juttuun. Hän oli kova valittamaan ja aina joku luulosairaus vaivasi. Pientä lasta sellainen sairauksista jauhaminen ja kuolemasta puhuminen ahdisti. Äitin äiti(puoli) taas oli aivan toista maata. Hän oli höpömummu, hänen juttunsa olivat lentäviä ja hän sanoa töksäytti aina mitä ajatteli. Aivan mahtava ihminen!

Mummua (tätä äitini äitipuolta) minulla on kova ikävä. Hän sairastui eikä onneksi joutunut kitumaan sairaalassa kuin pari viikkoa ennen kuin kuolo korjasi. Olisi ollut todella ikävää, jos hän olisi joutunut kuuman kesän kärsimään ja kitumaan. Olen onnellinen, että hän kuoli niin säästyi siltä kaikelta. Ikävä häntä silti on. Olisi ollut tosi mukava jos mummuni ja biologinen mummuni olisivat voineet tavata. Heillä olisi juttua varmasti riittänyt, kumpikaan kun ei olisi tuppisuu.

Ensin en osannut sanoa biologista mummuani mummuksi enkä hänen lempinimellään. Tuntui oudolta. Nyt tuntuu oudolta, etten osaisi sanoa häntä mummuksi tai lempinimellä. Hänestä on tullut minulle hyvin tärkeä. Arvostan suunnattomasti hänen ja miehensä päätöstä kasvattaa isoveljeni ja siskoni, kun Kerttu heidät aikoinaan jätti. Harvalla olisi voimat riittäneet raskaan työn ja 5 muun lapsen lisäksi vielä lapsenlapsetkin ottaa kontolleen. Ja he onnistuivat kasvatustyössä hyvin, veljeni on fiksu mies. Siskosta en osaa sanoa, en tunne häntä hänen toiveestaan. Ehkä hänkin ihminen kuitenkin on.

Mummuni kertoilee minulle tarinoita suvustaan, sekä omastaan että miehensä, eli pappani, suvusta. Minusta on aina ollut mukava kuulla mitä yksityisten ihmisten jokapäiväisessä historiassa on tapahtunut, paljon mielenkiintoisempaa kuin lukea valtion hoidosta vastanneiden ihmisten yleisistä asioista. Esimerkiksi äitienpäiväsoiton aikana minulle valkeni, miksi rakastan reissaamista. Minun pitää aina päästä matkalle, ihan sama minne, kunhan on edes naapurikunnassa eikä aina samalla paikkakunnalla missä itse asuu.

Mummuni ja hänen sisarensa sekä äitinsä ovat olleet samanlaisia. Pappani isä oli armeijan palveluksessa ja reissasi työnsä puolesta paljon perhe mukanaan. Minulla on reissugeenit! :D Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan matkailua, minusta tuli matkailun liiketalouden tradenomi. Liekö ne geenit vetivät ensin Savoon ja vielä tuon alan pariin! :D Ehkä hommaan kuitenkin enemmän vaikutti se, että olimme käyneet pari ulkomaanreissua perheeni kanssa vähän ennen ja olin ihastunut eri kulttuureista ja kielistä.

Ettei nyt ihan mene vain naisten ylistämiseksi (vaikka teemana olikin äitienpäivä) niin täytyy nostaa hattua myös vastuun kantaville miehille. Tuli mieleen kun katsoin äitienpäivän uutisia ja niissä kerrottiin kasvatustyössä ansioituneista äideistä ja heille myönnettiin Helsingin Säätytalolla Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan kunniamerkit. Myös isille jaetaan nykyään Vuoden isä-palkinto.

Henkilökohtaisesti haluaisin antaa moisen kunnian pikkuveljeni isälle, joka vei pojan mukanaan muuttaessaan etelään. Hän pelasti pojan monelta surulta, vaikka suruja ja ahdistusta poika ehti jo siihenkin mennessä kokea. Olen niin onnellinen, että hän otti pojan mukaansa ja että sosiaalityöntekijät puolsivat tätä (heillä oli samassa kunnassa jo olemassa minun huostaanotosta annettu sosiaalinen diagnoosi) eikä mitään kiistoja tarvittu.

Kun poika oli jäänyt äitinsä kanssa pariksi viikoksi kahden, kun isänsä muutti, ei elämä kovin helppoa ollut. Isä kun tuli poikaansa hakemaan niin ketään ei ollut kotona; oli tullut kova kiire baanalle ja poika oli jätetty jo anivarhaisesta aamusta naapurin kontolle eikä äidin paluusta ollut tietoa. Poika lähti etelään ja on siellä yhä. Olen niin suunnattoman onnellinen pojan puolesta, että hänellä on ollut hyvä ja rakastava isä sekä isän uusi vaimo, joka on toiminut pojan varaäitinä.

Ikävä

Näin viime yönä unta veljeni perheestä. Olen nähnyt nuorena unia sisaruksista, joita minulla ei siis tietojeni mukaan silloin vielä ollut. Yleensä heräsin semmoiseen tyhjään tunteeseen; olisin niin toivonut, että minulla olisi ollut sisaruksia. Tänä aamuna heräsin onnellisena, minulla on veljiä! :)

Selitin untani ystävälleni ja hän totesi ykskantaan, että "sulla on hirviä ikävä niitä." Niin onki. Tätä ei vaan vieläkään osaa aina tunnistaa tätä ikävää kun ei ole tämmöistä ennen tuntenut. Siis kyllähän minulla koti-ikävä on joskus ollut, mutta ei se ole ollut samanlaista. Miestäkin on välillä ikävä, mutta erilaista sekin.

Unessa olin veljeni luona käymässä ja hääräsin siellä kaikkea mitä nyt yleensäkin esim. kotona häärään. Minulla oli koko ajan vahva tunne, että vaikka olen kylässä niin olen kuitenkin kotona, omieni joukossa. Se oli hieno tunne!

Ikävöin myös pikkuveljeäni, jota en ole vieläkään päässyt tapaamaan. Elän toivossa, että tänä kesänä ehdimme nähdä porukalla vaikkapa isoveljeni luona kaikki. Pojat ovat aika samanoloisia vaikka erilaisia, hauskoja tyyppejä molemmat. Uusi työni vain on vuorotyötä ja monesti viikonloputkin kuluvat töissä; toivottavasti saan jotain "velivapaata" jossain välissä pidennetyn viikonlopun verran ja pääsen etelään. :)

Ikävöin tietysti myös sisariani, olisi hienoa saada tuntea heidätkin mutta no... elämä on. Työpaikoilla jne olen aina tullut miesten kanssa paremmin toimeen ja niin se näyttää menevän myös sisarusten kanssa; pojat tuntuvat omemmilta kuin sisaret. Saa olla mitä on, ei tarvitse varoa puheitaan tai esittää mitään muuta. Ei minusta ole hienostelemaan sanomisiani, sanon mitä ajattelen vaikkakin ehkä olen oppinut asiakaspalvelutöissä esittämään asiat diplomaattisemmin.

Teininä olin hyvinkin ehdoton ja töksäyttelin totuuksia tulemaan toisensa perään, mutta eihän se aikuisten maailmassa ihan niin mene. Olin olevinani muita fiksumpi ja naureskelin pissiksille, mutta itseasiassahan sitä oli ihan yhtä tyhmä kuin ne muutkin! :) Mitä vanhemmaksi sitä on tullut niin sitä tyhmemmäksi on muuttunut ja mustavalkoiseen maailmaan on tullut harmaita sävyjä väliin. Periaatteita on, mutta myös kykyä nähdä niiden taakse. Onneksi.

Wappua

Hyvää wappua ihmiset!

Itse en sen kumemmin vietä tätä wappua, mutta onhan se aina erilainen fiilis kun on karnevaaliaika, vaikkei sitä sen kummemmin viettäisikään. :) 

Seurakuntien eri säännöt

Olen pyytänyt vikratodistuksia eri seurakunnista, koska sisarukseni ovat kaikki syntyneet vähän eri puolilla ja näin ollen heidän tietojaan ei ole ollut siellä "emäseurakunnassa", missä biol. äitini on syntynyt. Ihmetyttää tuo seurakuntien omavaltaisuus näissä virkatodistuspyynnöissä.

Olen pyytänyt niitä sukuselvitystä varten, sitähän minä teen. Sukuselvitystä. Kertun tämän hetkisestä seurakunnasta en syksyllä saanut virkatodistusta ollenkaan, sitä ei suostuttu antamaan minulle. Ok. Ei pakolla. Pyysin sen nyt uudelleen ja nyt, kuukauden odotuksen jälkeen, sen vihdoin sain. Tälläkään kertaa se tosin ei tullut ihan kivuttomasti. Seurakunnasta väitettiin, ettei sisaruksia saa virkatodistukselle jonkin uuden määräyksen vuoksi. Itseni kuitenkin sain tälle todistukselle.

"Emäseurakunnasta" pyysin sitten ihan huvikseni uuden virkatodistuksen nähdäkseni tuleeko sieltä sama tieto, ettei sisaruksia saa todistukseen. Tein tilauksen viikon myöhemmin ja sain tuon todistuksen viikossa itselleni. Tässä todistuksessa oli kaikki siellä syntyneet sisarukseni sekä biol.äitini hetu. Tuossa hänen tämän hetkisestä seurakunnasta tulleessa todistuksessa sitäkään ei ollut.

Ajattelin, että ehkä "emäseurakunta" ei ole vielä saanut tätä määräystä ja antoivat siksi sisaruksetkin siihen vahingossa, joten kun en löytänyt googlettamallakaan mitään tietoa moisesta määräyksestä, soitin maistraattiin ja pyysin sieltä vielä tahalleni uuden. Ei sanallakaan mainintaa, etten saisi sisaruksia siihen! Ihme hommaa!

Tuo ohje olla kertomatta sisaruksista virkatodistuksessa on kuulema tullut Kirkkohallituksen rekisteripäällikkö Inkeri Kranttilalta, näin kerrottiin Kertun tämän hetkisestä seurakunnasta. Yritin soittaa Inkerille, mutta en saanut häntä kiinni. Laitoin sähköpostikyselyn, haluan selvityksen mikä tämä päätös on ja mitä kaikkea se koskee, koska en löytänyt siitä mitään tietoa kun etsin.

Tämän postauksen tarkoitus on siis kertoa, että vaikka et saisi virkatodistusta syystä tai toisesta, tai saat jotain ihmeellisiä selityksiä, niin älä luovuta. :) Maistraatin virkatodistus on ns neutraali ja kokoaa kaikki yhteen asuivatpa he missä hyvänsä, joten jos sieltä vielä uusia "yllätyksiä" tulee nin ne lukevat tässä tulevassa todistuksessa.

Isosti serkkuja

Pyysin syntymäpaikkakuntani seurakunnasta virkatodistuksen koskien biologista isääni. Sain kaksi A4-kokoista paperia täynnä nimiä! Wau!

Biologisia setiä minulla on neljä ja heidän lisäkseen yksi täti. Osa on jo edesmenneitä, osa elää. Heillä on kaikilla yhteensä 11 tunnustettua lasta. Sitten olemme minä ja serkkuni. Kaikkiaan siis 13 serkusta! Wau! Biologinen isäni ja hänen sisaruksensa ovat kaikki syntyneet joko 1920- tai 30-luvuilla, eli serkkunikin ovat itseäni jonkin verran vanhempia.

Virkatodistuksessa näkyy asuinpaikkakunnatkin ja yllätyksekseni eräs serkuista asuu tässä lähellä. Hieno homma! Pistin hänelle sähköpostia ja nyt odottelen mitä hän vastaa. Olisi mukava tavata myös siittäjän puoleista sukua ja tutustua heihin paremmin. Nyt sitten odotellaan, jälleen, jännityksessä, innoissaan. :) Tuttua! :D

Kesällä menen käymään setäni luona, hän kutsui minut mökilleen soittaessaan minulle syksyllä. Odotan tätä vierailua kovasti! On mukava tutustua myös siihen puoleen biologista sukuaan ja kuulla suvun ja ihmisten vaiheista.

Iida Emilia

Alkuperäinen nimeni on siis Iida Emilia. Iida. Vanhempani muuttivat etunimeni, koska eivät pitäneet Iidasta. Emilia pidettiin.

Mieheni nauroi minulle ennen tämän adoption julkituloa, että kaikista äkäisistä akoista tulee lyhyitä vanhana. Minusta tulee kuulema vain 10cm mittainen kyömyistä puusauvaa heiluttava vanha kimittävä muori, "oikia Iita!" Niin... Hauska sattuma, "vanaha Iitahan" minusta tavallaan vanhana tulee...tosin en ehkä ihan 10cm mittaiseksi lyhene mutta äkäinen olen varmasti. :)

Tämä nimi homma tuli tänään mieleen kun sain puhelun biologiselta mummultani. Puhuimme tunnin niitä näitä, mummuni muisteli menneitä ja kertoili elämästä. Oli hauska kuulla omista juuristaan, mummun vanhemmista ja sisaruksista sekä pappa-vainaan vanhemmista ja heidänkin vanhemmistaan. Tavallaan kuulun tuohon historiaan Iidana, mutta en Mariana.

Huomasin miettiväni minkälaiset ydinjuuret "sillä" Iidalla on. Papan äidin isä tuli Puolasta ja mummun jomman kumman vanhemman isä Venäjältä. Etelä-Karjalan ja Savon alueelle pysähtyivät molemmat elämäänsä Suomessa elämään. Ehkei venäläinen pianonsoiton opettajani ollut aikoinaan niin väärässä nauraessaan, että olen syntynyt väärään maahan; fyysisesti olen suomalainen mutta henkiseltä olemukseltani venäläinen. Ehkä minussa elää hieman esi-isieni slaavilainen henki. Mene ja tiedä.

Kovasti slaavilainen kulttuuri on minua aina kiehtonut, kielikin mutta näin pohjoisessa ja lännessä asuessa sitä ei pahemmin tarvitse käyttää, joten en enää osaa kuin aakkoset venäjän kielestä. Ehkä heidän henkensä seuraa minua ja meitä kaikkia sisaruksia. Olen myös aina uskonut henkiin ja henkisyyteen, en niinkään hengelliseen. Ehkä ensi vuonna Kohtaamisessa saan yhteyden myös menneisiin esi-isiini tai vaikka jopa biologiseen isääni! Se olisi hienoa.

Biologisen isäni puolelta en tiedä juurista oikeastaan mitään. Sen tiedän, että sama tila on ollut suvun hallussa jo 1600-luvulta lähtien. Pitkät juuret heilläkin alueella, jossa yhdistyy Savo, Pohjois-Pohjanmaa sekä Keski-Suomi. Ovat vähän kuin ei mistään kotoisin mutta kuitenkin joka puolelta! Suvun alkuperää en uskalla edes kuvitella, kuulen sen varmasti kesällä kun menen vierailemaan setäni luo.

Mistä minä, Maria, sitten olen kotoisin? En mistään, mutta vähän joka puolelta! Tunnen olevani täältä asuinpaikkakunnaltani vahvasti, täällä olen asunut 7kk - 19-vuotiaaksi, jonka jälkeen muutin muutamaksi vuodeksi Savoon opiskelemaan. Tämä paikkakunta on antanut minulle omaleimaisen sävynsä, olen kokenut täällä elämäni parhaimpia ja "paskimpia" päiviä. Olen elänyt täällä. Kuitenkin se Iida puskee sieltä jostain läpi; en ole niin hiljainen, rauhallinen tai jäyhä kuten täältä päin olevien noin yleisesti sanotaan olevan.

Ensikoti

Tammikuussa lähestyin ensi- ja turvakodin johtajaa ja kysyin olisiko minun mahdollista päästä tutustumaan taloon, missä olen 5 ensimmäistä elinkuukauttani elänyt. Hän oli oikein mukava ja lupasi, että tämä on mahdollista ja antoi erään työntekijän yhteystiedot asian sopimiseksi. En tohtinut ottaa yhteyttä ja sopia tarkkaa päivää, kunnes viime viikon lopulla laitoin sähköpostia ja kysyin pääsisinkö käymään.

Eilen soi puhelin ja ensikodin työntekijä soitti. Hän pyysi minua tulemaan ja kertoi, että tällä hetkellä talossa on käymässä myös hoitaja, joka työskenteli talossa minun ja biologisen synnyttäjäni siellä ollessa. Hän muisti Kertun nimeltä ja minutkin. Tänään sitten kävin ensikodissa.

Siellä oli aika melkein seisahtunut. Tuntui hassulta nähdä mm. lastenhoitohuone, joka oli laattoja myöten samassa ulkoasussa kuin silloin 80-luvun alussa. Keittiössä sama apteekkarin senkki kuin silloin, sama liesituuletin minkä alla äidit ovat lapsilleen keittäneet maidot ja pistäneet sitten jokainen nimensä mukaan jonoon jääkaappiin, joka se oli kuitenkin jo hieman uudempaa vuosikertaa! ;)

Käytävällä oli myös vanhoja lastenvaunuja, hoitaja kertoi, että ne olivat niitä samoja, joissa minua on työnnetty. Huonekalut olivat myös siltä ajalta. Kun on hyvin pidetty niin mitäs niitä hyviä vaihtamaan! :) Olotilan puolelta löytyi myös vanha vaaka - aivan, se sama millä minuakin on punnittu!

Kaikkein mielenkiintoisinta oli kuitenkin vierailla huoneessa numero viisi. Huone oli tyhjillään, joten sain käydä sisällä asti. Huone oli sama huone, missä minä olen Kertun kanssa asunut 5 kk. Huoneissa on tuolloin majoitettu kaksi äitiä lapsensa kanssa, hoitaja ei ikäväkseen muistanut kuka tuo toinen äiti olisi ollut. Ikkunan edessä on ollut työpöytä ja sen molemmin puolin sängyt ja niiden päissä vauvansänky. Kaksi kaappia, yksi kummallekin äidille. Karu huone, mutta varmasti vielä tänä päivänäkin hyvin tarpeellinen! Huone oli pysäyttävä. Konkreettinen todiste; täältä minä olen lähtenyt aikoinani.

En olisi parempaa syntympäpäivälahjaa voinut saada kuin vierailla siellä, missä olen synnyttyäni ne kehitykselle tärkeimmät kuukaudet asunut. Onneksi tuollaisia paikkoja on. Moni äiti tarvitsee tukea äitiydessään, elämänrytmistä kiinni saamisessa. Moni äiti oppii äidiksi saatuaan tukea ja oikeanlaista apua haasteiden kohtaamiseen. Onneksi moni ei hylkää lastaan vaikeasta alusta huolimatta.

Itsetunto vs itserakkaus

Itsetunto... olen miettinyt tätä asiaa paljon - aina. Minulla ei ole ollut erikoisen hyvä itsetunto koskaan. Ala-asteella minua kiusattiin koko ala-aste. Haukkumista, eristämistä, fyysistä käsiksi käymistä. Uhkailua. Päivittäin, kuuden vuoden ajan. Ihan mitä vaan pieni mieli keksi. Syynä se, että vanhempani polttivat sisällä tupakkaa ja vaatteeni haisivat sille (nykyään olisin varmaan koulun kingi tupakan hajuisena).

Kun olin 10-vuotias mietin itsemurhaa, mietin miten päin ranteet kannattaa viiltää, että veri varmasti valuisi ulos. Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, minut pelasti siitä kissani. Kikki oli minun paras ystäväni ja sille minä pystyin kertomaan kaiken pahan olon. Jotenkin sen kertominen ja silittäminen ja kehrääminen rauhoitti minua ja aloin ajattelemaan, etten voisi tehdä sitä Kikille enkä vanhemmilleni - kuolla.

Opettajat eivät hirvittävästi puuttuneet vaikka tiesivät. Joskus nousin kiusaajiani vastaan ja tulin saaneeksi jäki-istuntoa. En jäänyt, en nähnyt siinä mitään pointtia. Äiti soitti opettajalle, että ei tarvitse istua jos itseään puolustaa; hän voi tulla siitä edestä. Ei tarvinut istua eikä äidin mennä. Kerran opettaja kysyi luokassa kaikilta, että "käsi ylös, ketä kiusataan!" Yksi luokkakaveri nosti käden, minä en. Minun ylpeyteni ei antanut periksi näyttää, että ovat murtaneet sen. Sen jälkeen minun päälleni syljettiin illalla kaupan edessä, jotain nöyryytystä piti saada kun eivät päivällä olleet opettajan kautta sitä iloa itselleen saaneet.

Nämä kaikki muistot kulkevat aina minun mukanani, vaikka en pahemmin ajattele niitä. Olen käsitellyt asian yläasteikäsenä ja lukiossa, kipuilin normaalit teini-ikäisen kipuilut ja jotenkin pääsin yli tuosta kaikesta 6 vuoden helvetistä. Olen aina ollut mustanhuumorin ystävä, minun selvitymiskeinoni ja asioiden läpikäyminen tapahtuu juuri mustanhuumorin kautta. Ajattelin yläasteella kiusaamisesta, että tekivät palveluksen, koko ala-asteen oppilaat, että näyttivät ettei elämä ole pelkkää ruusun terälehdillä hyppelehtimistä. En päässyt helpolla, mutta selvisinpä! Jätti se silti jälkensä, kyllä pelkäsin isompia lapsi- ja nuorisoryhmiä, kiersin kaukaa. Joskus vieläkin.

Itsetunto oli pirstaleina, pitkään. Aloin pikkuhiljaa saada sitä kasaan vasta reilusti yli 20-vuotiaana. Se ei ole vieläkään ihan kasassa, palasia puuttuu. Adoption julkitulon jälkeen olen kuitenkin saanut kurottua niitä puuttuviakin lähemmäs jo kasaan saatua palasta. Olen saanut tietää minkälaisista juurista olen siinnyt ja mitä niiden ns. ydinjuurien takana kauempana on; papan äiti ja isä, mummun äiti ja isä. Minkälaiset vaiheet kenekin elämässä on läpikäyty ja mitä ajankuvaa on silloin eletty. Minusta tämä kaikki on äärimmäisen mielenkiintoista!

Puhun paljon itsetunnosta ja itsensä tuntemisesta ystävieni kanssa. Aloin miettimään missä vaiheessa siitä puhuminen, oman menneisyytensä vaikeuksista jauhaminen menee itserakkauden puolelle. Jos aina vain puhuu siitä mitä ennen on saanut kokea ja miten siitä on selvinnyt ja miten nyt on ihan eri tyttö kuin aiemmin, niin onko se jo itserakkautta? En nyt sano puhunko itse itsestäni ja menneisyydestäni jatkuvasti, en niinkään... puhun lähinnä tästä adoptiosta - joka on ihan yhtä ärsyttävää niille, jotka siitä kuulevat jatkuvasti! :D Siksi on hyvä, että on mahdollisuus kirjoittaa tätä blogia. Kun kirjoitan tätä kaikkea ulos en enää jaksa jauhaa siitä puhumalla niin paljon.

Missä vaiheessa itsestään puhuminen, menneisyydestään jauhaminen ja sitä kautta oman kärsimyksensä korostaminen muuttuu itserakkaudeksi? Tämä on yleinen kysymys, tiedän tämän blogin jauhavan vain ja ainoastaan minua ja menneitä.

Tunnustus

Sain Pikku Pimpuloiden Harrietilta tämän tunnustuksen:

Liebster tarkoittaa "rakkain" tai "rakastettu", mutta se voi tarkoittaa myös suosikkia. Liebster palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille joilla on alle 200 seuraajaa.

Tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi sen sinulle.
2. Valitse viisi suosikkiblogiasi (joilla siis alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi.
4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen!

Olen yllättynyt ja otettu tästä tunnustuksesta, kiitos Harriet! :) Löysin itse hänen bloginsa toisen blogin, Mietteitä Metsärannasta kautta, jonka löysin Metsärannan Emännän käytyä kommentoimassa minun blogiani. Nämä kaksi uutta seuraamaani blogia kertovat molemmat adoptiosta (adoptio)vanhemman näkökulmasta. Kiitos siitäkin, on mukava lukea teidän ajatuksianne adoptiosta ja lapsista sekä elämästä ylipäätään. Avartavat näkökantaa tähänkin asiaan, tämä on loppujen lopuksi ihan uusi asia minulle; enhän ole osannut olla adoptiolapsi pienenä kun en ole tiennyt olevani adoptoitu.

Annan sitten tämän tunnustuksen eteenpäin seuraavasti:

•  Mietteitä Metsärannasta, kirjoittajalla on hauska tapa kirjoittaa (adoptio- ja sijais)äitiydestä sekä lapsistaan. Hauska kertomuksen muotoon puettu kirjoitustapa!
• Takkirauta kirjoittaa pisteliään nerokkaasti kaikenlaisesta mitä maailmalla ja Suomessa tapahtuu. Asiantuntevan oloista pohdintaa, tekisi mieleni tietää mitä hän tekee ammatikseen?! (vink vink)
• Charming Nails, kynsi- ja käsimaailman kärki bloggaaja! Täältä saa paljon kauneudenhoitoon ja meikkaukseen, lakkaukseen ja tuotteisiin liittyvää tietoa. Olen saanut innoitusta ja terapiaa tätä blogia lukiessani, kiitos hirvittävästi että kirjoitat tätä edelleen vaikka sinullakin oli vaikeita hetkiä! (tässä blogissa tosin on huimasti yli 200 lukijaa, mutta en voi olla antamatta tätä tunnustusta, koska tämä vaan on niin hemmetin hyvä!)
• Kaunis elämä, aloitteleva bloggaaja, jonka elämästä ei puutu vauhtia ja kauniita ja ihania asioita. Kiitos kun olet, henkinen sisareni! Odotan lisää postauksia!
• Vasta paistettu pulla, työmuurahainen niin kotona kuin töissään. Osaa tehdä kaiken ja hänen mielipiteitään ja vinkkejään kuuntelen. Tarinaa elämisen vaikeudesta, kun kaikki ei mene ihan niinkuin Strömsössä vaikka ulospäin siltä näyttäisikin.

DNA-testi joskus myöhemmin?

Tapasin isän puolen serkkuni Helsingissä. Olimme hyvin samanlaisia luonteiltamme; puheliaita, nauravia ja postiivisia. Serkkuni kertoi isänsä (setäni) olleen tarinankertoja, vitsiniekka. Minun isäni on ollut jöröttäjä, paremmin vetäytyvä jurottaja kuin iloluonteinen seuramies.

Miehet asuivat yhdessä, samassa talossa. Toinen setäni on ilmeisesti ottanut Kertun jostain kyytiinsä ja vienyt miehille taloudenhoitajaksi. Marraskuussa pikkuserkkuni kertoi Kertun olleen juuri oletetun isäni naisystävä. Aloin kuitenkin ajatella tuon serkkuni tapaamisen jälkeen, että mitäpä jos olen kuitenkin setäni lapsi. Pikkuserkku kyllä kertoi Kertun olleen hyvä puhumaan, mutta eiväthän kaikki piirteeni mitenkään voi häneltä periytyä. Pakko isänkin geenit on jotenkin vaikuttaa.

Päätin tutkia onko sisarussuhdetta mahdollista varmistaa DNA-tutkimuksella ja googlasin. Löysin yhden firman, joka tekee DNA-tutkimuksia ja sieltä kävi ilmi, että toki myös sisaruus voidaan selvittää. Helsingissä kuulin eräältä DNA-testin tehneeltä henkilöltä, että se olisi hyvin kallista, mutta ainakin tuon löytämäni firman tekemänä se maksaa vain pari sataa euroa; paljon rahaa mutta pieni hinta sukulaisuuden ja sisaruuden varmistamisesta.

Katselin oletetun isäni kuvaa, en löydä hirvittävästi yhteistä meistä kahdesta. Ehkä korvissa on jotain samaa, mutta ei juuri muualla. Vai enkö vain osaa katsoa sitä oikein? Kuva on 50-luvulta, biologisen siittäjäni armeijakuva, jossa hän on arviolta parikymppinen. Komea nuori mies. Katsoessani kuvaa, mietin mitähän hänellekin nuoruudessa tapahtui tai mistä johtuu, ettei löytänyt vaimoa vaan eli alkoholihuuruisesti veljensä kanssa maatalossa, jonka vanhempansa olivat rakentaneet. Varmasti ison tilan pojille olisi ottajia ollut, jo aiemmin kuin 80-luvun alussa.

Jotain rajaa!

Pikkusiskoni pisti välit kanssani poikki Facebookissa ja muutenkin, johtuen siitä että en voi hyväksyä hänen äitinsä, Kertun, tekosia. Ok. Asia on kannaltani ok, ei haittaa. Vihatkoon mieluummin minua kuin äitiään.

Hänen blogiinsa on joku käynyt kommentoimassa todella törkeitä, kohdistuen juuri sisareeni sekä hänen vanhempiinsa. Minä en sitä ole kirjoittanut, vaikka näin yritetään saada asia näyttämään. Mikäli asia viedään eteenpäin, kuten minulle kerrottiin, tullaan huomaamaan että se en todellakaan ole ollut minä. IP tai Mac-osoite ei todellakaan tule täsmäämään tuon "anonyymin" lähettämään viestiin. IP voi vaihdella mutta tuo Mac on pysyvämpi. Se on se viimeisin tarkistuskeino. Mikäli viranomaiset innostuvat niin tarkistuttakaa tämä.

En kuulema kehtaisi kommentoida omalla nimelläni, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa. Ihan voin omalla Google-tililläni kommentoida, ja sen kauttahan tulisi myös linkki tähän blogiin jossa olen ihan tarpeeksi kertonut Kertun huonoista tavoista. Huonot tavat tai ei, hän on kuitenkin sisareni äiti. Kommentissa oli kysytty, mistä sisko on ulkonäkönsä perinyt (pyydettiin kuvaa Kertusta) vai onko isänsä vain ruma. Kuten olen täälläkin kirjoittanut, olen isästä kuullut vain hyvää. Kaikille tiedoksi; minun sisareni, oli hän minuun yhteydessä tai ei, on kaunis.

Muoks. tänään (28.3) huomasin tuossa sisareni blogissa vielä hirveämmän kommentin, jossa Kerttua sanotaan huoraksi. Vaikka mitä olen mieltä hänen miesseikkailuistaan niin en minä sitä teini-ikäsen blogiin kirjoittaisi vaan sanoisin sen suoraan Kertulle itselleen -onhan minulla hänen osoitteensa. Siskoni syyttää nimeltä minua viestin kirjoittajaksi. Minulla on omia epäilyjäni viestin kirjoittajasta, kirjoitusasu on aika samanlainen kuin mitä joissain minunkin blogiini tulleissa kommenteissa. Suosittelen kyllä sitä poliisin kontaktointia, näinpä saadaan oikea syyllinen kiinni.

Lisää viikonlopusta Helsingissä

Avaan siis vähän lisää viikonlopun tapahtumia ja tunnelmia nyt kun olen vähän saanut unta välillä! ;)

Af:in (ent Naf) kautta siis tutustuin erääseen minulle hyvin tärkeäksi tulleeseen ihmiseen, jonka kautta sain kuulla Af-viikonlopun kanssa samaan aikaan pidettävästä Aikuiset adoptoidut ry:n tilaisuudesta Pelastakaa Lapset ry:n tiloissa. Ilmoittauduin myös sinne.

Aikuisten adoptoitujen tapahtuma/tilaisuus/tapaaminen oli kielellisesti (suomen kielinen) erilainen, mutta tuntemukset ja kokemukset olivat siinäkin samanlaiset kuin Af:n tilaisuudessa (ruotsin kielinen). Meillä oli kaikilla erilaiset kokemukset siitä, miten meitä oli adoptioperheissä rakastettu tai kohdeltu. Kuitenkin, jokainen meistä ymmärsi toisen tuntemukset oli lähtökohdat ja elämäntarinat millaiset hyvänsä. Oli mahtava olla porukassa, joka ymmärtää puolesta lauseesta mitä ajaa takaa vaikkei olisi osannut tuntemaansa pukea sanoiksi! Och samma på svenska, vaikkei se minulle mikään vahva kieli olekaan!

Aikuisten adoptoitujen tapaamisessa oli aiheena sisarukset, sekä biologiset että adoptiossa saadut. Meillä oli hieman erilaisia suhteita sisaruksiimme, osalla pinnalliset "kaveripohjaiset" ja osalla tiiviimmät. Itselläni koen olevan molempia sekä vielä viileämpiä kuin kaveripohjalla olevia. Onneksi kuitenkin tiiviit sekä kaveripohjaiset tuovat minulle niin paljon onnea, etten osaa itkeä viileiden ja olemassaolemattomien perään. Olen kuitenkin kiitollinen jokaisesta sirauksestani olin sitten tekemisissä heidän kanssaan tai en.

Adopterad Finland rf:n perustaminen oli mielenkiintoista. Sain kuulla heistä tämän blogin ansiosta! Kiitos siitä! Liityin silloin välittömästi Facebook ryhmään ja nyt sain olla mukana perustamassa yhdistystä virallisesti. Tämä on suuri kunnia. Tavoitteena on olla vertaistukiryhmä, antaa apua erilaisissa tilanteissa, ja vaikuttaa asenteisiin positiivisesti. Antaa sitä, mitä adoptoidut tarvitsevat. Samoin Aikuiset adoptoidut haluavat olla mukana tukemassa, auttamassa ja vaikuttamassa. Molemmat yhdistykset ovat tärkeitä ja tervetulleita.

Lentokentällä myöhäislentoani odottaessa lueskelin "Voi hyvin"-lehteä. Siinä oli artikkeli hidastamisesta, tietoisesta päätöksestä lopettaa suorittaminen ja pessimistisen mielen positiiviseksi muuttamisesta. Minä aloitin uuden työn marraskuun puolivälissä. Työ oli kaikkea mistä olin haaveillut, mutta tunnelma yrityksen sisällä oli painostava ja ahdistava. En viihtynyt ja tunsin olevani lähes työpaikkakiusattu. Väsyin siihen hyvin nopeasti. Mietin aikani, ylireagoinko minä kaikkeen vai olenko aidosti väsynyt. Otin lopulta lopputilin ja huomasin olleeni oikeassa, olin jumalattoman poikki kaikesta.

Minulla on ollut ihan hullu vuosi ihan ilman adoption julkituloakin enkä ollut huomannut asiaa ennen kuin jouduin tuohon ahdistavaan ilmapiiriin ja sain tehtyä päätöksen lähteä. Se on ollut hyvä päätös. Olen saanut hengähtää, miettiä asioita ja suunnitella tulevaa. Rahaa ei ole, mutta mikäli uudet tuulet ottavat minut kyytiinsä niin tämä taloudellisesti epävakaa tilanne on ollut sen arvoista. Sen näkee myöhemmin.  On tärkeää ottaa aikaa itselleen, miettiä mitä todella haluaa ja lopettaa suorittaminen. Edes hetkeksi. Liika on liikaa, vaikka elämässä onkin monia monia todella mielenkiintoisia juttuja mihin olisi mahtava lähteä mukaan.

Af.rf ja Aikuiset adoptoidut ry

Viikonlopun olin Helsingissä. Kävin kahdessa eri adoptiokokoontumisessa, toisen järjesti PeLan tiloissa Aikuiset adoptoidut ry ja toisen Af rf (ent. Naf). Adopterade Finland rf perustettiin eilen 18.3.2012. Af:in puitteissa minusta tehtiin myös haastattelu perjantaina ja se on luettavissa täältä.

Viikonloppu oli raskas, mutta rakas ja tärkeä. Sain sanoa ja puhua aiheesta tuntien, että joku todellakin ymmärtää mitä käyn läpi ja mitä tunnen. Ja sen, mitä "haluan saavuttaa" tämän asian "jauhamisella". Olen myös luvannut auttaa muita adoptoituja omien juuriensa etsimisessä neuvomalla instansseja, joihin ottaa yhteyttä sekä ihan konkreettisesti mikäli joku haluaa. Huomenna kirjoitan tänne lisää viikonlopusta, nyt on ihan pakko yrittää saada vähän nukuttua, vaikka käynkin vielä ylikierroksilla tuosta mahtavasta viikonlopusta.

Kiitos Af.rf sekä Aikuiset adoptoidut ry (nettisivut aukeavat kevään aikana osoitteessa http://www.aikuisetadoptoidut.fi/). 

PeLa ja Naf

Lähden viikonlopuksi kahteen eri adoptiotapahtumaan, toinen on Pelastakaa Lapset ry:n tapaaminen aikuisille adoptoiduille ja toinen on Naf:in ensimmäinen kokoontuminen ja suunnitelma olisi pistää siitä ihan virallinen ry pystyyn viikonloppuna. Naf:in tiimoilta minua myös haastatellaan Hufvudstadsbladetiin, tällä kertaa olen haastattelussa omalla nimelläni ja kuvallani.

Odotan viikonloppua paljon, tapaan Naf:in kautta tapaamani hyvän ystäväni sekä muita samassa elämäntilanteessa eläviä ja asian tärkeyden, suuruuden ja mullistavuuden ymmärtäviä ihmisiä. Ei tätä asiaa tosiaan voi käsittää sellainen ihminen, joka ei ole tätä kokenut. En minäkään käsittänyt ennen viime kesää. En ole ikinä tuntenut ketään adoptoitua.

Ajattelin käydä myös teatterissa samalla kertaa, menen Q-teatterin näytelmään Harvala; se on saanut hyvät arvostelut monelta eri kriitikolta. Myös Kiasma on ohjelmassa viikonloppuna, en ole aiemmin viitsinyt mennä sinne, koska olen enemmän klassisen taiteen ystävä. Ateneum on lempipaikkani Helsingissä, vietän siellä aina useamman tunnin käydessäni. Mutta nyt on aika avata mieli myös nykytaiteelle ja avartaa näkökulmaa myös sen osalta. Siellä on itseasiassa aika kiinnostavia ohjelmistoja tällä hetkellä. Voin jopa tykätä; siitä vessanpönttöinstallaatiosta en innostunut.

Vaikka en Tony Halmeesta ihmeemmin välittänyt, niin hänen määritelmänsä nykytaiteesta on mielestäni aika osuva: "Mitä hyötyä meille yleensä on koko Kiasmasta? Mä takaan sen, että jos mä väännän kunnon maissipaskat kattilaan ja lyön siihen propellin pystyyn ja vien sen yöllä salaa Kiasman näyttelyyn jonkun feministilesbotaiteilijan nimellä, niin siellä on helsinkiläiset taidekriitikot seuraavana päivänä lääpällään kehumassa että onpa uskomattoman hienoa taidetta." Mutta menen avoimin mielin, ehkäpä tuo Tonyn lasahdus tuntuu sitten tyhmältä. Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää.

Voi kunpa oisin saanut olla mukana...

Putte-Possun nimipäivää eilen vietettiin, vierahiksi ystävät ja tutut kutsuttiin.
Ensin tikkukaramellit heille tarjottiin, sitten vielä pullakahvit keitittiin,

:,: ja siellä kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisin saannut olla siellä mukana. :,:

Nimipäiväsankarille puhe pidettiin. Puhe oli vitsikäs ja sille naurettiin.
Putte-Possu punasteli ensin hämillään, sitten röhkäs kiitokseksi mielissään,

:,: ja siellä kaikilla.... :,:

Leikit siellä leikittiin ja laulut laulettiin, avaintakin kätkettiin ja laivaa lastattiin.
Viimein sentään kotilättiin kaikki matkattiin, siellä kohta rinnatusten uinuttiin,

:,: ja siellä kaikilla.... :,:     

Tuli väistämättä tuo lastenlaulu mieleen kun katsoin kotimaista Kadonneen jäljillä-jaksoa. Siinä Aino (ent. Irina) löysi siskonsa ja katseli häävideota ja valokuvia perhejuhlista. Silmissä oli lasittunut, surullinen, hieman poissaoleva ja ehkä hiukan katkerakin ilme. Ilme, joka kertoo siitä, että katsoja olisi halunnut olla mukana näissä hienoissa hetkissä, mukana iloitsemassa tai tukemassa sisaruksiaan. Jakamassa hetken ainutlaatuisuuden.

Tunnistin sen ilmeen, minulla oli ja on edelleen, samanlainen olo kun katselen veljeni perheen kuvia eri tilanteista. Voi kunpa oisin saanut olla mukana! Onneksi tulevaisuudessa saankin olla mukana heidän elämässsään ja kokea heidän kanssaan hienoja juhlahetkiä.

Olen luvannut veljelleni erään hänelle erityisen tärkeän asian selvittämisen. Olen asettanut itselleni dead linen vuoden loppuun. Olen edistynyt jo jonkin verran, mutta viime silaus puuttuu ja sen saamikseksi olen valmis käyttämään aikaa ja voimavaroja. Lähes keinoja kaihtamatta. Onneksi sain myös apuvoimia asiaan, apuvoimat käyvät tällä hetkellä omia tutkimuksiaan tahollaan, minä jatkan omiani täällä. Tätä on vaikea selittää, mutta minulla on tunne kuin olisin sen velkaa sekä veljelleni että itselleni; tekisin sen eheyttääkseni menneisyyttä, saadakseni itselleni oikeutuksen olemassaolooni ja ehkä ihan pikkuisen piruuttani näyttääkseni, että mitä taakseen jättää sen edestään löytää.

Hiihtolomaviikon jälkeen

Olo on haikea, mutta onnellinen. Isoveljeni ja hänen ihana perheensä oli meillä viikon käymässä. Pieni asuntomme täyttyi rakkaista äänistä ja ihmisistä, nyt tuntuu kovin tyhjältä ja autiolta. Sain veljeltäni ihanan lahjan; ison kahvikupin, minkä kyljessä lukee isoilla kirjaimilla "sisko". Siitä tuli heti lempikuppini.

Viikon aikana käytiin kovasti eri paikoissa ja esittelin veljeäni ja hänen perhettään ystävilleni sekä perheelleni. Ihan kaikkialle ei ehditty, minne olisi ollut kiva vielä mennä. Kesällä uudelleen! :)

Olen hyvin onnellinen, että isoveljeni ja vanhempani tulivat hyvin toimeen keskenään. Lapsille puhutaan varamummosta ja -papasta. :) Miehenikin, yleensä kovin epäsosiaalinen, piti veljeni pesueesta ja suunnittelee jo ottavansa kelkan mukaan kun menemme vastavierailulle heille. No, ehkä näille lumille ei itsemme lisäksi kelkkaa ehdi kuljettaa mutta ensi talvena ainakin.

Mieheni myös sanoi miettineensä, miten vaikeaa veljelläni varmasti on ollut elämässään ilman vanhempia, vaikka hänellä onkin ollut mummu ja pappa huolta pitämässä. Mutta tieto siitä, ettei äiti välitä ja isästä ei ole tietoa, on varmasti ollut vaikeaa. Itse olemme mieheni kanssa voineet aina tukeutua vanhempiimme missä asiassa tahansa ja sitä ajatusta vasten peilaten voi vain yrittää kuvitella minkälaista on ollut elää ilman tuota tukea.

Huomenna, tai tänään, aamulla tulee Aamusydämellä-ohjelma. Ohjelmaa en yleensä katso, mutta huominen tekee poikkeuksen. Huomenna aiheena on adoptio ja näkökanta adoptoidun kautta. Toinen haastatelluista on minun hyvä ystäväni, jota olen täälläkin usein kiitellyt olemassaolostaan. Kannattaa katsoa se ainakin Yle Areenan kautta.

No johan pomppas

No nyt on kyllä joillain lähteneet mopot lapasesta.

Minä en minkään kuulopuheen mukaan kirjoita, kirjoitan sen mukaan mitä asianomaiset (tark. tapahtumat omakätisesti eläneet ja kokeneet) ovat minulle kertoneet ja mitä olen niistä viranomaispapereista lukenut. JA OMISTA TUNTEISTANI, MIELIKUVISTANI JA AJATUKSISTANI, en nyt joka kohtaan viitsi pistää lähdetietoa, että onko ajatus omani vai joku muu tieto. Olettaisin lukijoiden omaavan sen verran sisälukutaitoa.

Kerttu on varmasti ollut hyvä äiti pikkusiskolle, mutta ei ikävä kyllä muille. Mutta eipä siitä tässä postauksessa sen enempää. Tätähän ei ole pakko pikkusiskon lukea ja ahdistua, kuten ei ”isosiskon” tai kenenkään muunkaan. Omassa blogissani voin kertoa omista tunteistani, ja kyllä, katkeruus on yksi niistä tunteista tällä hetkellä. Olen katkera siitä mitä veljeni ovat saaneet kokea (lähinnä pohjautuen niihin virallisiin dokumentteihin), katkera siitä, etten itse ole tuntenut veljiäni aiemmin ja katkera siitä että maailmassa on paljon muutakin paskaa tällä hetkellä kuten rasismi ja muukalaisviha. Olen monesta asiasta katkera, joten totta kai se tulee kirjoituksessa läpi. Joinakin päivinä olen ihan eri tunnelmissa, jolloin ei rasita mikään enkä ole kenellekään vihainen tai katkera mutta tällä hetkellä mennään tällä tunteella.

Varmasti Kerttu on muuttunut, eihän tässä muuten tällainen baliikki olisi syntynyt. Hyvä niin. Ihminen voi toki muuttua, miten paljon, niin se on tietysti eri asia. Olen varmasti tullut sukuuni, niin biologiseen kuin oikeaankin, kun saan hämmennettyä pakkaa näin lahjakkaasti. Hyvä homma, ajatuksia pitää herätä. Ehkä niitä herää muissakin kuin kommentoijissa.

Kukkahattutätihän minä olenkin, toivon kaikille hyvää ja yritän ymmärtää. Jossain vaiheessa vain se ymmärrys ei riitä, ei sitten millään. Olen julma ihminen, tunnen vihaa. Tunnen myös rakkautta, ikävää ja vihlovaa kipua niiden puolesta, keitä rakastan. Olen ihminen. Mutta… Jumalahan on luonut ihmisen omaksi kuvakseen. ;)

Kadonneen jäljillä UK

Katsoin juuri jakson Kadonneen jäljillä UK:sta, jossa tällä kertaa etsittiin kahden aikuisen naisen biologisia äitejä. Ennakkoon ajattelin itkeväni varmasti ihan hillittömästi koko ohjelman ajan. Yritin kuvitella minkälaista olisi tavata Kerttu...en kyennyt siihen. Vaikka miten yritin niin en pystynyt kuvittelemaan mitään - ensimmäinen kerta varmaan kun aivoni lyövät tyhjää ja mielikuvitus menee lakkoon.

Kuten Kerttu sanoi Pelastakaa Lapset ry:n virkailijalle kesällä, että minua ei ole hänelle, ei häntäkään ole minulle. Ei ollenkaan. Hän on vain henkilö, joka on kohdellut kaltoin sisaruksiani. Haluaisin silti nähdä hänet, saada kasvot sille möykylle jollaisena hän mielessäni esiintyy. Tuulipukuinen möykky, jollaisena hän oli eräässä valokuvassa 90-luvun alusta. Selkä köyryssä, hiukset laittamatta, asento sellainen kuin istuisi tupakka ja pullo kourassa (joita en nähnyt kun oli selin kameraan). Jotenkin masentava möykky.

Tämän illan jaksossa oli kuitenkin paljon asioita, jotka herättivät ajatuksia ja siksi tulinkin heti kirjoittamaan niitä ylös tänne blogiin.

Ensinnäkin sanottiin, että olisi mukava näyttää joltain ja tietää onko olemassa joku samannäköinen kuin itse on. Tiedän tunteen! Aina, niin kauan kuin muistan, olen miettinyt miksi en näytä samalta kuin vanhempani ja sitten kun sain tietää miksi en näytä heiltä halusin tietää näyttänkö joltain muulta ja näyttääkö joku muu minulta. Näyttää! Sitä tunnetta ei voi kuvailla, sen tietää vain henkilö, joka kokee tätä samaa. Miten mahtavalta se on kun voi valokuvista katsoa ja huomata muistuttavansa biologista mummoaan kasvon piirteiltään, minun korkea otsani löytyy mm. enoltani ja leukani sekä nenäni on samanlainen kuin veljelläni! Se on uskomatonta.

Toisekseen pelättiin, että mitä jos biologinen synnyttäjä ei haluakaan tavata; sydän murtuisi. Minä en älynnyt edes miettiä asiaa. Minulle tuli täytenä tyrmäyksenä Kertun ilmoitus PeLalle, ettei halua ikinä nähdä tai kuulla minusta mitään; olen ollut hänelle kuollut 29v eikä kukaan hänen suvustaan myöskään tiedä minusta. Minua ei ole. Minulla ei kylläkään sydän murtunut mutta olihan se vähän kuin isku vasten kasvoja. Onnekseni sisarukseni, molemmat veljeni ja toinen sisaristani ovat ottaneet minut vastaan. Minulle riittää kun saan kuulua heidän elämiinsä, edes osittain. Kerttua minä en tarvitse, häntä ei ole olemassa minun maailmassani.

Kolmanneksi ohjelmassa sanottiin, että hankalinta on ollut kun ei tiedä. Ei tiedä onko synnyttäjä ajatellut lasta vai sulkiko pois kokonaan. Minäkin mietin kesällä, että varmaan Kerttu on minua ajatellut ja kirjoitin hänelle kirjeen. Kerroin kirjeessä, että minulla on ollut hyvä elämä ja lapsuus sekä mitä teen sillä hetkellä. Ajattelin, että häntä ehkä kiinnostaa; kuka nyt antaa lapsensa pois eikä mieti millainen hänen elämänsä on ollut ja toivoo, että lapsen elämä olisi ollut hyvä. Väärin. Eipä ne kaikki möykyt moista mieti. Niin miettii vain naiset, jotka rakkaudesta lasta kohtaan antavat tämän pois parempaan elämään, ei suinkaan itsekkyydestä kärsivät henkilöt joiden ainoa tunnettu ehkäisykeino on joko lapsen hylkääminen omille vanhemmilleen, adoptointi tai abortti. Mahdollisuuksia muunkinlaiseen toki on 80- ja 90-luvuilla jo ollut. En edes viitsi mennä siihen, että jos on osannut sitä itseään harrastaa niin toki on osannut myös käyttää ehkäisyä... ellei ole ollut välinpitämätön.

Neljäntenä pisti korvaan lausahdus, jonka juontaja sanoi. "Nainen, joka synnytti sinut, tulee pitämään sinua täydellisenä." Voi miten  herttaista, voi miten romanttista. Voi mitä satua. Nainen, joka sinut synnytti, on vain se, joka sinut synnytti. Se, joka sinua pitää täydellisenä on Äiti. Synnyttäneisyys ei todellakaan tee naisesta äitiä, se voi tehdä naisesta välinpitämättömän typeryksen, halvan makkaran, jonka pää ei ymmärrä tekojensa seurauksia tai sydän ei jaksa miettiä 9 kk jälkeistä tulosta. Mutta. Mikäli näin ei olisi, ei olisi myöskään minun ihania, rakkaita sisaruksiani. Tai veljeni ihania lapsia, jotka ovat minulle äärettömän tärkeitä. Siltikään en osaa ajatella möykyn tilalle ihmistä, naista saati äitiä.

Viides asia pisti rintaan, kirjaimellisesti. Toinen naisista, pikkusiskon löytänyt, oli aina luullut olleensa salattu asia. Ei ollut ollut, kaikki olivat tienneet hänestä ja pikkusiskonsa oli unelmoinut päivästä, jona hän kohtaisi sisarensa. Tunsin pistoksen, kateuden ehkä... minäkin olisin halunnut olla olemassa, tiedossa sisaruksilleni. Veljeni oli jossain vuosia sitten nähnyt nimeni Iida Emilian, mutta kuvitellut sen kuuluvan enonsa mahdolliselle lehtolapselle tai olevan vain kirjausvirhe. Surullista, olisimme voineet tuntea toisemme jo kauemmin jos minusta olisi tiedetty perheen piirissä. Mietin myös sitä, miten mukava olisi ollut jos mummoni, sekä biologinen mummoni olisivat voineet tavata toisensa. Mummoni on kuollut pari vuotta sitten, joten se on jo myöhäistä. Onneksi biologinen mummoni on vielä hyvässä kunnossa ja haluaa tutustua minuun kuten minäkin häneen.

Kuudes huomio, joka pisti kyyneleeni virtaamaan oli se, kun siskonsa löytänyt nainen sanoi saaneensa pikkusisareltaan kirjeen, jossa kirjoittaa naisen kuuluvan perheeseen. Hän sanoi, olevansa otettu kun pikkusisar kirjoitti hänen kuuluvan "perheeseen" eikä puhunut "heidän perheestään", kuin nainen olisi ulkopuolelta siihen tuleva henkilö. Tiesin tunteen, en unohda ikinä sitä tunnetta kun veljeni pisti minulle viestin, jossa luki "Hei sisko!". Se lämmittää edelleen ja varmasti elämäni loppuun saakka. Minäkin olen sisko, en vain joku nainen, joka sanoo olevansa sisarpuoli.

Ainoa elämä, toista ei tässä tietoisuudessa ole

Elämä, jota elämme on tässä ja nyt. Uskon uudesti syntymiseen, mutta se elämä mikä tulee myöhemmin kuin tämän hetkinen, ei ole tässä tietoisuudessa joten tämä mitä nyt elämme ja koemme on ainutlaatuista. Tätä ei voi jatkaa enää kun syntyy uudelleen!

Aivan typerä lehtimainos pyörii televisiossa, missä kuoro laulaa, että "elämäsi on nyt, eikä sitkun..." Jotenkin omituinen linkitön linkki ko. lehteen, mutta tuo kertsi on totuus. Elämä on nyt, eikä joskus myöhemmin. Toinen voimaannuttava kappale on Kaija Koon "Kaunis rietas onnellinen", siinäkin lauletaan että on aika ottaa elämä omiin käsiin, olla terveellä tavalla itsekäs ja elää ihan juuri niin kuin itse haluaa. Melkein itken kun kuuntelen tuota kappaletta, niinhän sen pitäisi mennä!!!

Olen kiltti tyttö, liian kiltti. Olen aina tehnyt mitä minulta on vaadittu ja pyydetty. Aina kuunnellut muiden mielipiteitä ja koittanut olla mieliksi. Välillä minulla on ollut kapinointiyritystä, mutta eihän se koskaan ole minua kauas vienyt. Minulla ei ole ollut voimaa olla itsekäs, sanoa että "NYT PERKELE, MINÄ TEEN MITÄ HALUAN!" Huutohan siitä tulee jos yrittää, minut saadaan tuntemaan itseni niin pieneksi, niin vääränlaiseksi ja niin saakelin itsekkääksi, että oksettaa. Yleensä olen yrittämisen jälkeen nöyrtynyt ja tehnyt niinkuin muut haluavat ja vaativat. Unohtanut itseni, koska niinhän pitää tehdä. Pitää olla epäitsekäs viimeiseen asti, tehdä itseään vastaan ja voitava huonosti, että muilla olisi parempi olla. Tiettyyn pisteeseen minä allekirjoitan saman asian, minä mielelläni annan vaikka vaatteet päältäni ja näen nälkää jos saan sillä paremman elämän huonompiosaiselle, mutta ihan kaikkeen minä en enää halua venyä; minäkin haluan elää OMAA elämääni.

Miten olen sitten huomannut kiltintytönsyndroomani. Olen saanut tietää olevani adoptoitu, olen tutustunut juuriini ja tehnyt kovasti työtä löytääkseni rakkaat sisarukseni sekä muut biologiset sukulaiset. Olen voimaantuntut, keskustellut erään erittäin viisaan ystäväni kanssa, jota arvostan ihan valtavasti. Olen huomannut, että minullakin on oikeuksia, minulla on voimaa vaatia oikeuksiani ja voimaa toteuttaa aikomani; sanoi kuka mitä tahansa. Minusta on pikkuhiljaa tulossa minä.

Tämä ei tarkoita, etteikö vanhempani olisi vanhempiani ja ettenkö kunnioittaisi ja rakastaisi heitä tai arvostaisi heidän mielipiteitään tai olisi kiitollinen heille kaikesta mitä ovat minua kohtaan tehneet. Ei todellakaan tarkoita sitä. Tämä tarkoittaa vain sitä, että näin kolmekymppisenä AIKUISENA naisena minä tuon kaiken rakkauden, hyvän kasvatuksen ja hyvien lähtökohtien vuoksi osaan ajatella ihan itse ja tehdä ihan omat päätökseni sekä kantaa niistä vastuun. En minä pystyisi siihen, edes luottamaan pystyväni, mikäli en olisi vanhempieni kasvattama. Nyt vain on tullut se aikuistumisen aika, vihdoin, johan sitä on odotettukin. Opiskeluaikana oli helppo hengittää kun välimatkaa oli paljon, pystyi niin helposti sanomaan, että "joo, joo, on, on, ei tietenkään jne" mitä nyt äiti halusi kuulla. Täällä se ei ole niin helppoa, minua on vedetty tiukempaan liekaan mitä kauemmin olen taas täällä kotipuolessa asunut. Ei äiti varmasti itse edes huomaa sitä, mutta näin se vain on.

Oma vikani, olen antanut periksi. En tykkää olla riidoissa äitini kanssa enkä varsinkaan tykkää siitä pienuuden tunteesta ja pahasta mielestä, jonka saan kun mielipiteeni eroaa huomattavasti äitini täydellisestä totuudesta. Olen pelkuri, lapsellinen kolmikymppinen, joka antaa äitinsä kävellä ylitseen. Tiedän, mutta ei se ole niin helppoa nousta äitiään vastaan varsinkaan kun kunnioittaa häntä niin paljon kuin minä kunnioitan. Arvostan hänen mielipiteitään ja siksi minä varmaan kuuntelen häntä liikaa. Isäni mielipiteet ovat vielä erikoisempia kuin äitini, hän näkee minut oikeasti viisi vuotiaana, äiti sentään teini-ikäisenä. Hän pelkää joka hemmetin asiaa, jos Helsingissä sataa lunta niin tokihan sitä sataa myös muualla Suomessa ja siksi olisi parempi ettei lähtisi autolla minnekään ja mielellään vaikka menisi väestönsuojaan turvaan. Kyllä minä pärjään, olen sitkeämpi ja pärjäävämpi kuin te varmaan edes osaatte kuvitellakaan. Olette itse kasvattaneet minut, joten voitte luottaa siihen että kyllä minä osaan elää.

Se, että haluan olla tiiviisti yhteydessä biologisiin juuriini, veljeeni, mummooni, enoihini ja kaikkiin muihinkin uusiin sukulaisiin, ei ole teiltä oikeasti pois ollenkaan. Minä en ole teitä unohtamassa ja hylkäämässä. Mummoni totesi minulle viime viikolla, ettei uskalla kiintyä minuun liikaa kun ei tiedä miten vanhempani suhtautuvat asiaan. Minä en käsitä miten tässä asiassa voi olla näin paljon ristiriitoja. Minä rakastan vanhempiani, ainoita oikeita vanhempiani mutta haluan rakastaa myös biologisia juuriani ilman omantunnon tuskia ja häpeää. Tässä asiassa aion olla itsekäs, niin saakelin itsekäs että oksettaa. Mikäli tätä itsekkyyden tarvetta ei ymmärretä, niin minä en aio antaa sille liikaa ajatusta. Huono omatuntohan se tässäkin taas tulee, mutta ei voi nyt mitään, tässä on oltava itsekäs.

Sain idean hakea kesätöitä biologisten juurieni luota eräästä tuotantolaitoksesta. Kesätyön pituus olisi 3-5kk. Valinnat tehdään myöhemmin keväällä. Olin typerä, kuten yleensä tällaisissa asioissa, ja menin kertomaan innokkaana äidilleni ideasta. Suuri vahinko, ei olisi kannattanut. Niin pieneksi, niin tyhmäksi ja niin saat*nan itsekkääksi en ole taas vähään aikaan tuntenutkaan itseäni. Tuttu tunne kuitenkin, tämä sama kuvio on toistunut niin monesti, että minun pitäisi jo osata olla kertomatta asioistani hänelle mutta kun olen sen verran lapsellinen niin kuvittelen, että äidilleni voisi asiasta kertoa ja saada tukea. En taida oppia milloinkaan.

Idea on vasta idean tasolla, sen verran olen sen eteen tehnyt että pistin hakemuksen. Mikäli kesätyön saisin, se olisi onneksi sen verran hyvin palkattua, että pystyisin maksamaan omistusasuntomme lainaosuuden sekä vuokran työpaikkakunnalle. Tiukkaa olisi elämä, mutta sen vastapainona saisin olla päivittäin yhteydessä veljeni perheeseen ja tutustua veljenlapsiini paremmin. Myös mummooni voisin tutustua ja oppia häneltä suvun historiaa. Kaiken perusta olisi tuo kesätyö, en minä sinne rahattomaksi pummiksi ole menossa.

Toinen ajatus on hakea opiskelemaan tuonne juurieni kaupunkiin. Siellä koulututetaan sosiaalipuolelta toimintaterapeutteja ja tämän adoptiohomman tiimellyksessä olen havainnut sen olevan minun sydäntäni lähellä. Haluan auttamaan nuoria, jotka ovat kokeneet kovia kuka mistäkin syystä. Haluan auttaa käytännönläheisesti, neuvoa ja viedä vaikka Kelalle täyttämään papereita, ettei vain siitä jää kiinni yhteiskuntaan kuuluminen. Täällä kotipaikkakunnallakin on ko. koulutusta, mutta lukion pistemäärät eivät täällä riitä edes haastatteluvaiheeseen. Tämähän on vuosisadan typerin idea, minullahan on jo korkeakoulututukinto (jolla voi pyykiä vessassa takamuksensa, meitä kun riittää kolmekymmentä tusinaan) ja sen pitäisi riittää. En haluaisi jatkuvasti olla työttömänä, hakea paikkaani työelämässä ja aina havaita etten osaa. Minä en ole hyvä taloushallinnossa, mutta ihmisten kanssa olen.

Minulla on yksi ainoa elämä ja minä jumalauta aion elää sen tästä lähtien omaan tapaani, vaikka se olisi vastoin "parempaa tietoa". Mieheni kanssa minulla oli pitkä keskustelu aiheesta juuri ja häneltä minä saan siunauksen päätöksilleni. Meidän suhteemme on sen verran vahva, ettei meidän tarvitse pelätä sen kaatuvan välimatkaan enkä minä ilman työpaikkaa tai muuta varmaa rahoitusta saamatta ole minnekään lähdössä. Nykyään voi onneksi opiskella uudelle alalle myös työttömyysrahalla. Kyllä me pärjäämme, ei mene talo alta tai kaadu suhde ja kissat kuole nälkään.

En minä vanhempiani ole hylkäämässä, he ovat osa minua ja minä heitä. Minulla on sen Iida Emilia Maalahden puolelta kuitenkin myös biologisia juuria ja osia, joihin haluan tutustua ja joita rakastan jo näinkin lyhyen tuntemisen jälkeen. En osaisi enää edes ajatella, ettei minulla olisi rakasta isoveljeä tai hänen perhettään; kaikki minulle läheisiä ja rakkaita perheenjäseniä siinä missä vanhempanikin ovat.

Kuudes sisarus?

Näin unta viime yönä, että meitä oli vielä kuudeskin. Onkohan meitä? Jos minäkin olin "kuollut" niin mistä tietää, vaikka meitä "kuolleita", abortoituja tai keskenmenneitä vielä olisikin. Olisi mahtavaa, saada vielä yksi sisarus. Se oli uni.

Otin yhteyttä ensi-ja turvakotiin, jossa vietin elämäni ensimmäiset muutaman kk Kertun kanssa. Sieltähän minut sitten huostaanotettiin kun Kerttu lähti viinan perässä jättäen minut vaille huolenpitoa eikä ilmoittanut kenellekään lähdöstään. Ensi- ja turvakoti sijaitsee vieläkin samassa osoitteessa kuin 30 vuotta sitten. Pyysin sieltä itseäni koskevia papereita ja saankin niistä kopiot, mikäli vielä jotain löytyy. Pääsen myös tutustumaan taloon. Haluan nähdä minkälainen oli paikka, jossa elämäni lähti käyntiin. Minulle se toinen ja viimeinen huostaanotto elämäni ensimmäisten 5kk aikana osottautui pelastukseksi ja pääsin kotiin. Jännittää kyllä mennä sinne käymään, en yhtään tiedä minkälainen paikka se on. Tuskin ainakaan mitenkään lämminhenkinen ja kodinomainen....ainakaan ollut 80-luvulla.

Olen onnistunut pahoittaman pikkusisareni mielen. Pikkuveljeni suuttui Kertulle aiheesta, jota en tiedä. Hän avautui asiasta Fb:ssä ja minä kommentoin. Käsitän hänen raivonsa vallan hyvin - tiedän miten hän on lapsena kärsinyt Kertun tekemisistä sekä tekemättä jättämisistä. En voi tuomita veljeni reaktioita. Ei lapselle tehdä sellaista, mitä hänelle on tehty, ilman että lapselle jää siitä ikuinen traumamuisti. Ei sitä vain tapahdu, että siitä pääsisi yli vaikka miten olisi aikuinen. Anteeksikaan ei välttämättä pysty ikinä antamaan - unohtamisesta puhumattakaan.

Mitä en ajatellut kun olin pikkuveljeni puolesta suuttunut, että pikkusisko näkee saman ketjun ja tietysti pahoittaa mielensä. Hän tuntee Kertun muuttuneen olemuksen, ei sitä millaisena me hänet tiedämme - veljeni hänen elämäänsä jollain lailla kuuluneena ja minä viranomaisten papereiden perusteella. Niistä papereistakaan ei hirveän kaunis kuva naisesta ikävä kyllä välity.

Mutta pikkusiskolleni haluan sanoa, että vaikka miten Kerttu meitä muita riipii niin tietysti hän on sinun äitisi. Ainoa äiti ja sinä hänen ainoa lapsensa. Olet saanut ihan erilaisen kuvan, onneksi, kuin muut. Olen siitä onnellinen, ihan oikeasti ja aidosti! Sinulla ei ole mitään syytä pahoittaa mieltäsi näistä asioista, koska ne eivät sinuun liity. Se tuska ja kauna mitä muut kantavat mukanaan liittyy vain Kerttuun. Ehkäpä hän jonain päivänä vanhentuessaan huomaa saman asian ja haluaa edes yrittää pyytää lapsiltaan anteeksi ja ehkä myös äidiltään sekä veljiltään. Ainakin toivon niin. Sydämestäni toivon sitä.