Minulla on oinaan impulsiivinen luonne, olen malttamaton enkä jaksaisi odottaa yhtään jos olen jostain asiasta innostunut. Nyt olen kuin tulisilla hiilillä kun odotan mahdollista vastausta biologiselta synnyttäjältäni. Hän on saanut kirjeen eilen, mahdollisesti vasta tänään ja jo nyt mietin, että miksi postissani tai sähköpostissani ei ole mitään viestiä häneltä! Malttamatonta, malttamatonta! :D
Viikonlopuksi lähden eräänlaiseen retriittiin tuttavani matkailualan tilalle. Siellä on tarkoitus keskustella ja mietiskellä porukalla mistä ihminen, mistä itse, on tullut ja kuka kukin on. Minun on vaikea miettiä tätä kun en tiedä juuriani. Tai tiedän, ne ovat vanhemmissani, mutta haluaisin tietää myös biologiset juureni.
Luin tänään jostain lehdestä, että musikaalisuus kulkee geeneissä. Suvut jakaantuvat paljon musiikkia kuunteleviin ja vähemmän kuunteleviin. Haluaisin tietää, mistä minun kiinnostukseni musiikkiin on tullut; onko se opittua vanhemmilta vai kulkeeko se geeniperimässä. Kasvuympäristön vaikutusta kehitykseen on tutkittu ja huomattu että silläkin on iso merkitys mutta varmasti myös jotain sisäsyntyisiä juttuja täytyy olla.
Olenko perinyt jotain tietynlaisia luonteenpiirteitä biologiselta suvultani vai oppinut tietynlaiseksi vanhempieni kasvatuksen tuloksena. Uskon tosin perittyyn perusluonteeseen, mitä olen kehittänyt itsekseni. Olen ailahtelevaisempi kuin vanhempani mutta yhtä itsepäinen. Osaan myös ottaa elämän rennommin kuin vanhempani, mutta johtuuko se siitä, että olen 80-luvun lapsi enkä 40-luvun, kuten äiti ja isä: onko siis kasvatukseni erilaisempi vaikka vanhempani ovat varmasti jatkaneet saamaansa kasvatusta minuun. Nämä on mielenkiintoisia kysymyksiä! :)
Mietin tässä eilen, miltä minusta tänäpäivänä tuntuu kun olen tietoinen adoptiosta. En osaa sanoa. Pitäisikö sen tuntua joltain erityiseltä? Minusta tämä on lähinnä ollut äärimmäisen mielenkiintoista ja haluaisin nähdä lopputuloksen: tavata biologista sukuani tai edes kuulla keitä kaikkia siihen kuuluu. Pitäisikö minun olla ihan shokissa ja ahditunut? Olenko minä nyt shokissa ja ahdistunut kun en tunne sellaista? Pitäisikö tästä huolestua kun tämä tuntuu niin normaalilta mutta äärimmäisen mielenkiintoiselta, vähän kuin hauskalta teemamatkalta?
tiistai 26. heinäkuuta 2011
torstai 21. heinäkuuta 2011
Kirje
Nyt kun löysin biologisen synnyttäjäni asuinpaikan ja osoitteen päätin kirjoittaa kirjeen. Kirjoitin sen eilen ja pistin tänään postiin, hän saanee sen ma tai ti.
En oikein tiennyt mitä siihen pitäisi kirjoittaa. En tunne ihmistä enkä tunne häntä kohtaan mitään, joten hieman oli haastava tehtävä. Päätin sitten kirjoittaa hyvin neutraalin, ehkä vähän "diipadaapa"-tyylisenkin kirjeen.
Kerroin heti alussa kuka olen ja sen jälkeen painotin, etten ole katkera enkä vihainen ja haluan tutustua häneen ihmisenä, en äitinä. Kerroin omasta elämästäni, mitä olen tehnyt ja mitkä ovat olleet kohokohtia. Mieheni nauroikin kirjeen luettuaan, että lähetän Kertulle ansioluetteloni.
Laitoin hänelle myös linkin tähän blogiin, koska tänne yritän kirjoittaa adoptiosta aiheutuvia tuntemuksia ja tästä hän saa tietää mitä olen tehnyt hänen löytämisekseen. Näin Internet-aikana se kävi yllättävän helposti kun ihmiset hoksivat kertoa mitä linkkejä he itse käyttäisivät.
Eniten minua kiinnostaa ne sisarukset, myös muut sukulaiset tottakai. Senkin mainitsin kirjeessä. Toivottavasti Kerttu vastaa minulle, toivon sitä todella!
En oikein tiennyt mitä siihen pitäisi kirjoittaa. En tunne ihmistä enkä tunne häntä kohtaan mitään, joten hieman oli haastava tehtävä. Päätin sitten kirjoittaa hyvin neutraalin, ehkä vähän "diipadaapa"-tyylisenkin kirjeen.
Kerroin heti alussa kuka olen ja sen jälkeen painotin, etten ole katkera enkä vihainen ja haluan tutustua häneen ihmisenä, en äitinä. Kerroin omasta elämästäni, mitä olen tehnyt ja mitkä ovat olleet kohokohtia. Mieheni nauroikin kirjeen luettuaan, että lähetän Kertulle ansioluetteloni.
Laitoin hänelle myös linkin tähän blogiin, koska tänne yritän kirjoittaa adoptiosta aiheutuvia tuntemuksia ja tästä hän saa tietää mitä olen tehnyt hänen löytämisekseen. Näin Internet-aikana se kävi yllättävän helposti kun ihmiset hoksivat kertoa mitä linkkejä he itse käyttäisivät.
Eniten minua kiinnostaa ne sisarukset, myös muut sukulaiset tottakai. Senkin mainitsin kirjeessä. Toivottavasti Kerttu vastaa minulle, toivon sitä todella!
keskiviikko 20. heinäkuuta 2011
Nyt alkaa tapahtua!
Sain siis tiedon, että biologinen synnyttäjäni on elossa.
Tänään juttelin töissä erään työkaverin kanssa tästä asiasta ja hän sitten kysyi, että olenko yrittänyt kaikilla eniroilla, 020202:lla, fonectalla jne. etsiä Kerttua. Olen kyllä, mutta ilman tuloksia. Sitten hän hoksautti, että on olemassa myös joku kännykkäkysely osotteista, muttei ollut ihan varma numerosta.
Googletin osoitehakua, koska en saanut viestiä menemään läpi yrittämääni palvelunumeroon. Löysin osoitepalvelun Haku maksoi 1,23e mutta sieltäpä löysin Kertun koko nimellä sekä syntymäajalla hänen osoitteensa. Kävi ilmi, että Kerttu asuu pienellä paikkakunnalla aika lähellä minua.
Ajattelin viikonloppuna hahmotella kirjeen, jonka lähetän synnyttäjälleni ensi viikolla. Pitää miettiä miten asian esittää. Tietysti minun tekisi mieleni hypätä autoon ja hurauttaa 200 km ja soittaa ovikelloa, mutta ehkäpä kuitenkin etenen hienovaraisesti enkä puske päälle kuin yleinen syyttäjä!
Taas tuntuu ihan oudolta. Päivällä ihan säikähdin tuon osoitteen löytymistä. Todiste siitä, että tämä on todellakin totta eikä unta - miltä se edelleen välillä tuntuu.
Ja ei, tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että unohtaisin omat vanhempani tai hakisi uutta äitiä ja isää. Yksinkertaisesti vain haluan tietää mistä tulen ja mitkä on sukujuureni.
Tänään juttelin töissä erään työkaverin kanssa tästä asiasta ja hän sitten kysyi, että olenko yrittänyt kaikilla eniroilla, 020202:lla, fonectalla jne. etsiä Kerttua. Olen kyllä, mutta ilman tuloksia. Sitten hän hoksautti, että on olemassa myös joku kännykkäkysely osotteista, muttei ollut ihan varma numerosta.
Googletin osoitehakua, koska en saanut viestiä menemään läpi yrittämääni palvelunumeroon. Löysin osoitepalvelun Haku maksoi 1,23e mutta sieltäpä löysin Kertun koko nimellä sekä syntymäajalla hänen osoitteensa. Kävi ilmi, että Kerttu asuu pienellä paikkakunnalla aika lähellä minua.
Ajattelin viikonloppuna hahmotella kirjeen, jonka lähetän synnyttäjälleni ensi viikolla. Pitää miettiä miten asian esittää. Tietysti minun tekisi mieleni hypätä autoon ja hurauttaa 200 km ja soittaa ovikelloa, mutta ehkäpä kuitenkin etenen hienovaraisesti enkä puske päälle kuin yleinen syyttäjä!
Taas tuntuu ihan oudolta. Päivällä ihan säikähdin tuon osoitteen löytymistä. Todiste siitä, että tämä on todellakin totta eikä unta - miltä se edelleen välillä tuntuu.
Ja ei, tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että unohtaisin omat vanhempani tai hakisi uutta äitiä ja isää. Yksinkertaisesti vain haluan tietää mistä tulen ja mitkä on sukujuureni.
tiistai 19. heinäkuuta 2011
Elossa on!
Sain siis Pyhäsalmen srk:sta viestin, ja kehotuksen ottaa yhteyttä Ylivieskan maistraattiin, jonne olinkin sitten yhteydessä. Sain sieltä kotiin kirjeen, josta kävi ilmi jo verkkopalvelun kautta tietooni saamat asiat mutta niiden lisäksi nimien alla oli kohta "kuolin päivä", jonka kohdalla oli kaikilla viivat - eli elossa ollaan! :) Niin on myös biologinen synnyttäjäni.
Tänään tuli televisiosta Kadonneen jäljillä, jossa 38-vuotias Carita etsi kreikkalaista isäänsä, jota ei ollut nähnyt koskaan. Isä löytyi ja samaan syssyyn myös kaksi siskoa. Carita otettiin heti hyvin lämpimästi vastaan ja osaksi perhettä. Voi kun minäkin toivon, että mikäli minulla on sisaruksia, niin hekin ottaisivat minut edes lämpimästi vastaan!
Kerroin tuossa aiemmin, että naispuolisen pikkuserkkuni lisäksi pistin siis viestiä kahdelle miespuoliselle Önnönnöölle. En ole saanut heiltä mitään vastausta vieläkään. Vähän vainoharhainen kun olen, niin tietysti mietin että johtuneeko siitä, että molemmat tuntevat Kertun hyvinkin... eli voivatko olla peräti mun veljiä?! Laitoin nimittäin myös ne kaveripyynnöt, joihin kirjoitin että olen lähettänyt viestiä. Sen kaveripyynnön he kyllä näkevät etusivullaan suoraan ja sitä kautta pitäisi siis myös se minun viesti mennä perille. Saapa nähdä. :)
Tänään tuli televisiosta Kadonneen jäljillä, jossa 38-vuotias Carita etsi kreikkalaista isäänsä, jota ei ollut nähnyt koskaan. Isä löytyi ja samaan syssyyn myös kaksi siskoa. Carita otettiin heti hyvin lämpimästi vastaan ja osaksi perhettä. Voi kun minäkin toivon, että mikäli minulla on sisaruksia, niin hekin ottaisivat minut edes lämpimästi vastaan!
Kerroin tuossa aiemmin, että naispuolisen pikkuserkkuni lisäksi pistin siis viestiä kahdelle miespuoliselle Önnönnöölle. En ole saanut heiltä mitään vastausta vieläkään. Vähän vainoharhainen kun olen, niin tietysti mietin että johtuneeko siitä, että molemmat tuntevat Kertun hyvinkin... eli voivatko olla peräti mun veljiä?! Laitoin nimittäin myös ne kaveripyynnöt, joihin kirjoitin että olen lähettänyt viestiä. Sen kaveripyynnön he kyllä näkevät etusivullaan suoraan ja sitä kautta pitäisi siis myös se minun viesti mennä perille. Saapa nähdä. :)
tiistai 12. heinäkuuta 2011
Onko biologinen synnyttäjäni elossa?
Olin jo unohtanut laittaneeni viestiä Pyhäsalmen seurakunnalle ja kysynyt, löytyykö kirkonkirjoista mitään tietoja biologisesta synnyttäjästäni. Biologiseksi äidikseni en häntä voi sanoa, koska mulla on jo äiti enkä toista tosiaan tarvi. Sama pätee isään; en tarvitse toista kun mulla on jo! :)
No, suoraan en tietysti mitään tietoa saanut minkä kyllä jo kirjottaessa olen tiennyt. Sain vastauksen, että he voivat kertoa, eli siis tietävät, onko biologinen synnyttäjäni kuollut vai vielä elossa. Osoitetietoja tai tämän hetkistä asuinkuntaa he eivät tiedä.
Pistin heti vastauksen ja pyysin, että selvittävät ja ilmoittavat sitten minulle, onko biologinen synnyttäjäni elossa vai jo manan majoilla. Tiedänpä sitten ainakin, että etsinkö hautapaikkaa vai elävää ihmistä!
No, suoraan en tietysti mitään tietoa saanut minkä kyllä jo kirjottaessa olen tiennyt. Sain vastauksen, että he voivat kertoa, eli siis tietävät, onko biologinen synnyttäjäni kuollut vai vielä elossa. Osoitetietoja tai tämän hetkistä asuinkuntaa he eivät tiedä.
Pistin heti vastauksen ja pyysin, että selvittävät ja ilmoittavat sitten minulle, onko biologinen synnyttäjäni elossa vai jo manan majoilla. Tiedänpä sitten ainakin, että etsinkö hautapaikkaa vai elävää ihmistä!
lauantai 9. heinäkuuta 2011
Biologisia sukulaisia
Lähes heti kun sain tietää adoptiostani päätin etsiä sisaruksiani. Sinällään en siinä vaiheessa ajatellut haluavani tavata biologista synnyttäjääni, mutta nyttemmin mietin että olisi mukava kuulla hänen elämäntarinansa. Onneksi meillä on Facebook ja Google.
Google ei antanut minulle mitään tietoja juuri Kertusta, mutta kyllä sieltä muita Önnönnöitä löytyi. Väestörekisterikeskuksen nimilistan mukaan Önnönnöitä on Suomessa alle 19 kpl ja entisenä nimenä se on alle viidellä (minä kuulun tähän porukkaan). Facebookista löysin muutamia Önnönnöitä ja pistin parille miehelle viestiä. Naisille en uskaltanut laittaa, koskapa he eivät välttämättä ole syntyjään Önnönnöitä, joten eivät vältäämättä mitään tiedäkään asiasta. Miehiltä en ole saanut vastausta.
Sitten löysin erään naispuolisen Önnönnöön ja laitoin viestiä. En meinannut saada vastausta ja tietysti, impulsiivinen kun olen, pistin myös kaveripyynnön, ja siihen henkilökohtaisen viestin missä kerroin laittaneeni viestiä. Fb:ssä on tullut päivitys, jolloin kaikkien "ei kavereiden" viestit menevät viesti-kansion "muut"-laatikkoon ja sitä ei moni ole hoksinut.
Sain tältä naispuoliselta henkilöltä vastauksen ja hän epäili Kertun olevan äitinsä puolisia sukulaisia, koska äiti on Önnönnöö. Kerroin hänelle sitten miksi kyselen Kertusta ja ilmeisesti hän oli äidilleen siitä sanonut, koska kohta tuli vastaus missä kerrottiin että Kerttu on luultavammin äitinsä serkku, jota äiti ei ole nähnyt pitkiin aikoihin. Minä löysin pikkuserkkuni! :) Aivan mahtava fiilis, mulla on ensimmäinen sukulais-Önnönnöö! Sain vielä neuvon kääntyä pikkuserkkuni enon puoleen, joka tietää enemmänkin Önnönnöiden käänteistä. Laitoin viestiä hänellekin sekä kaveripyynnön, missä kerroin tästä viestistä. En ole vielä saanut vastausta, luulen sen johtuvan siitä että mies asuu toisella puolella maapalloa ja on vanhempi; tuskin siis käyttää NIIN aktiivisesti fb:tä kuin nuoret.
Fiilis on tosiaan mahtava. :)
Google ei antanut minulle mitään tietoja juuri Kertusta, mutta kyllä sieltä muita Önnönnöitä löytyi. Väestörekisterikeskuksen nimilistan mukaan Önnönnöitä on Suomessa alle 19 kpl ja entisenä nimenä se on alle viidellä (minä kuulun tähän porukkaan). Facebookista löysin muutamia Önnönnöitä ja pistin parille miehelle viestiä. Naisille en uskaltanut laittaa, koskapa he eivät välttämättä ole syntyjään Önnönnöitä, joten eivät vältäämättä mitään tiedäkään asiasta. Miehiltä en ole saanut vastausta.
Sitten löysin erään naispuolisen Önnönnöön ja laitoin viestiä. En meinannut saada vastausta ja tietysti, impulsiivinen kun olen, pistin myös kaveripyynnön, ja siihen henkilökohtaisen viestin missä kerroin laittaneeni viestiä. Fb:ssä on tullut päivitys, jolloin kaikkien "ei kavereiden" viestit menevät viesti-kansion "muut"-laatikkoon ja sitä ei moni ole hoksinut.
Sain tältä naispuoliselta henkilöltä vastauksen ja hän epäili Kertun olevan äitinsä puolisia sukulaisia, koska äiti on Önnönnöö. Kerroin hänelle sitten miksi kyselen Kertusta ja ilmeisesti hän oli äidilleen siitä sanonut, koska kohta tuli vastaus missä kerrottiin että Kerttu on luultavammin äitinsä serkku, jota äiti ei ole nähnyt pitkiin aikoihin. Minä löysin pikkuserkkuni! :) Aivan mahtava fiilis, mulla on ensimmäinen sukulais-Önnönnöö! Sain vielä neuvon kääntyä pikkuserkkuni enon puoleen, joka tietää enemmänkin Önnönnöiden käänteistä. Laitoin viestiä hänellekin sekä kaveripyynnön, missä kerroin tästä viestistä. En ole vielä saanut vastausta, luulen sen johtuvan siitä että mies asuu toisella puolella maapalloa ja on vanhempi; tuskin siis käyttää NIIN aktiivisesti fb:tä kuin nuoret.
Fiilis on tosiaan mahtava. :)
perjantai 8. heinäkuuta 2011
Minut onkin adoptoitu!
15.6.2011 kiersi Facebookissa linkki Väestörekisterikeskuksen verkkopalveluun, joka oli aukaistu ihan samoilla näppäimillä. Näin tuon linkin ja ajattelin, että käynpä katsomassa mitä sieltä löytyy ja minkälaista tietoa siellä ihmisistä kerätään.
Shokki oli melkoinen kun omien vanhempieni nimien alla luki "ottovanhempi" ja niiden nimien alla viel joku ihan ventovieras Kerttu Aulikki "Önnönnöö"-nimi ja sen alla "biologinen vanhempi". Soitin maistraattiin, että heillä on kyllä tullut minun tietoihin ihan älytön virhe. Koska verkkopalvelu oli niin tuore, oli siellä ns. liikaa kävijöitä ja maistraatin omat järjestelmät jumissa. Virkailija naureskeli kanssani, että no kyllä se on outo virhe ja tietysti korjataan mutta hän ei pääse tutkimaan tietojani tilttauksen vuoksi ja kehotti minua soittamaan muutaman päivän päästä uudelleen.
Tämän jälkeen soitin ystävälleni, että "käypä katsomassa kenen pennut se sinäkin olet synnyttäny". Naureskeltiin asialle ja keksittiin hienoja spekulaatioita ja päiviteltiin miten ne Suomessakin voi näin virheellisiä olla nuo väestökeskuksen tiedot! Sitten soitin äidille, joka oli isän kanssa juuri mökillä perunanlaitossa. Ei voinut kuulema puhua kauempaa kun akku loppuu ja aikoi soittaa myöhemmin.
Illalla äiti soitti ja pyysi käymään. Omituista. No, koskapa mun mies oli työmatkalla niin ajattelin, että ehkä äiti pyytää siksi käymään ettei tarvis olla yksin kotona. Menin kotia ja näytin verkkopalvelusta tulostettua lappua ja naureskelin, ettei ne Suomenkaan väestötiedot ole sen paremmassa jamassa kuin Kreikassa missä on maksettu kuolleille eläkettä monta monta vuotta.
Äiti pyysi mua olohuoneeseen ja isäkin tuli sinne ihan maansamyyneen näköisenä. Istuin alas ja äiti kertoi, että totta se on, adoptoitu olen. Nauroin, koska en uskonut. Sanoin että tämä vitsi on jo vitsailtu päivemmällä eikä enää tartte jatkaa mutta onhan se silti hauska ajatusleikki. No ei ollut leikkiä, vaan ihan totta.
Isä oli ihan vaikeana, ei voinut ensin katsoa edes silmiin vaan näytti siltä, että purskahtaa itkuun hetkellä millä hyvänsä. Sitten se sanoi ettei asia muuta mitään - ei tietenkään muuta! Minun vanhemmathan ne silti on ja hyvät onkin! :) Aina olen apua saanut niin rahallisesti kuin muutenkin. Kertoivat sitten omasta lapsettomuudestaan, olivat 10v kulkeneet lapsettomuushoidoissa eikä kummastakaan löytynyt mitään vikaa mutta ei lastakaan sitten tullut yrityksistä huolimatta. Rahaa oli palanut paljon. Kaksi vuotta olivat olleet adoptiojonossa ennen kuin olivat saaneet minut.
Olin ollut 7kk ikäinen kun olivat tuoneet minut kotiin; olisivat saaneet tuoda jo aiemmin mutta olin ollut pahasti sairas ja joutunut olemaan kuukauden sairaalassa. Virallisesti adoptio tapahtui 16.3.1982, eli olin hiukan alle vuoden ikänen silloin. Minut oli myös kastettu ja nimeni vaihdettu. Aiemmalta nimeltäni olin siis Iida Emilia Maalahti.
No, miksi minulle ei kerrottu aiemmin. Se oli tietysti kysymys mitä kysyin ensimmäisenä. Olen 30-vuotias ja tämä oli hieman shokki kuulla näin myöhään. Viranomaiset olivat 70- ja 80-luvun taitteessa neuvoneet olla kertomatta pienelle lapselle tämmöistä asiaa. Tässä täytyy todeta, että siihen aikaan töissä olleet virkailijat olivat varmasti syntyneet 1920- tai -30-luvuilla, eli he olivat täysin eri sukupolvea ja erilaista maailmankuvaa edustavia ihmisiä kuin virkailijat tänä päivänä, jolloin vanhempia kehotetaan kertomaan lapselle asiasta.
Ala-asteen olin koulukiusattu, minua kiusattiin koko 6 vuotta melko rankasti ja olin masentunut. Eivät olleet siis voineet kertoa minulle asiaa silloin. Yläasteella olin ollut "ailahtelevainen" ja temperamenttinen (kumma kyllä itse en muista tätä ollenkaan), joten eivät olleet kokeneet ajan olevan silloinkaan oikea. Kun sitten lähdin opiskelemaan serkkuni mies teki itsemurhan ja masennuin tästä johtuen eikä aika taaskaan ollut oikea. Lisäksi he olivat jo "unohtaneet" minun olevan adoptoitu kun olen aina ollut tietysti kuin oma tyttö ja näinpä kertominen oli jäänyt. Isä olisi halunnut olla kertomatta vieläkään, mutta äitini oli pitänyt tällä kertaa päänsä ja sanonut, että pakko se on kertoa kun minä olen kerran jo itse asiaan törmännyt verkkopalvelussa.
Ymmärrän vanhempiani, kun muistan millaisia aikoja nuo ovat elämässäni olleet. Eivät mitenkään helppoja. Nyt olen tasapainoinen (ainakin lähes tasapainoinen), itseni tunteva ja minulla on paljon parempi itsetunto kuin nuorempana. Olen siis oikeastaan tyytyväinen, että tieto tuli nyt eikä aiemmin. En välttämättä olisi osannut suhtautua asiaan näin rauhallisesti vaan olisin voinut masentua tai ahdistua tiedosta. Tuskin kuitenkaan olisin pistänyt välejä poikki vanhempiini, kuten he olivat pelänneet.
Kaikki sukulaiseni sekä vanhempieni tuttavat ovat tienneet adoptiosta mutta jotenkin kaikki ovat saaneet pidettyä asian omana tietonaan eivätkä ole tulleet paljastaneeksi salaisuutta. Olen nyt parille serkulleni kertonut, että tiedän adoptiosta eikä heidän näin ollen tarvitse enää peitellä asiaa. Ovat olleet hyvin huojentuneita ja kaikki ovat todistelleet, että olen edelleen heille tärkeä serkku eikä asia muutu miksikään. Ajattelen itse ihan samoin.
Olin kuulema ollut todella haluttu pienenä, kaikki serkut ja muut sukulaiset olivat olleet todella onnellisia kun minut oli tuotu kotiin. Kahden serkkuni äiti oli ollut varsinkin hyvin onnellinen ja tykännyt minusta. Minäkin tykkäsin Lempistä hirviästi. Lempi kuoli muutama vuosi sitten. En ole ajatellut Lempiä aktiivisesti pitkään aikaan mutta samana iltana kun olin saanut kuulla adoptiosta minulle aivan yhtäkkiä tuli olo, että nyt pitää päästä Lempin luona käymään tai ainakin soittaa. Sitten muistin, etteihän se käykään kun Lempi on kuollut. Uskon, että hän lähetti minulle jonkin viestin, että hänkin tietää minun vihdoin tietävän taustani.
Nyt etsin sitten tietysti niitä verisukulaisiani. Pelastakaa Lapset ry on hoitanut adoptioni aikoinaan ja olenkin heidän kauttaan tilannut paperini Helsingin rekisteristä ja varmaan syksymmällä lomien päätyttyä pääsen tutustumaan tietoihin. Haluan selvittää, onko minulla sisaruksia - nythän olen ollut ainoa lapsi. Lisäksi haluaisin tietää mitkä syyt ajoivat biologisen synnyttäjäni antamaan minut adoptioon, en syyttäen häntä mistään vaan puhtaasta mielenkiinnosta ihmisten elämäntarinoihin ja omiin juuriini.
En ole kenellekään katkera mistään, miksi olisin. Itseasiassa voin sanoa olevani kiitollinen adoptiosta, koska jos tätä ei olisi tapahtunut en välttämättä olisi minä - tämä sama ihminen, joka tänäpäivänä olen.
Shokki oli melkoinen kun omien vanhempieni nimien alla luki "ottovanhempi" ja niiden nimien alla viel joku ihan ventovieras Kerttu Aulikki "Önnönnöö"-nimi ja sen alla "biologinen vanhempi". Soitin maistraattiin, että heillä on kyllä tullut minun tietoihin ihan älytön virhe. Koska verkkopalvelu oli niin tuore, oli siellä ns. liikaa kävijöitä ja maistraatin omat järjestelmät jumissa. Virkailija naureskeli kanssani, että no kyllä se on outo virhe ja tietysti korjataan mutta hän ei pääse tutkimaan tietojani tilttauksen vuoksi ja kehotti minua soittamaan muutaman päivän päästä uudelleen.
Tämän jälkeen soitin ystävälleni, että "käypä katsomassa kenen pennut se sinäkin olet synnyttäny". Naureskeltiin asialle ja keksittiin hienoja spekulaatioita ja päiviteltiin miten ne Suomessakin voi näin virheellisiä olla nuo väestökeskuksen tiedot! Sitten soitin äidille, joka oli isän kanssa juuri mökillä perunanlaitossa. Ei voinut kuulema puhua kauempaa kun akku loppuu ja aikoi soittaa myöhemmin.
Illalla äiti soitti ja pyysi käymään. Omituista. No, koskapa mun mies oli työmatkalla niin ajattelin, että ehkä äiti pyytää siksi käymään ettei tarvis olla yksin kotona. Menin kotia ja näytin verkkopalvelusta tulostettua lappua ja naureskelin, ettei ne Suomenkaan väestötiedot ole sen paremmassa jamassa kuin Kreikassa missä on maksettu kuolleille eläkettä monta monta vuotta.
Äiti pyysi mua olohuoneeseen ja isäkin tuli sinne ihan maansamyyneen näköisenä. Istuin alas ja äiti kertoi, että totta se on, adoptoitu olen. Nauroin, koska en uskonut. Sanoin että tämä vitsi on jo vitsailtu päivemmällä eikä enää tartte jatkaa mutta onhan se silti hauska ajatusleikki. No ei ollut leikkiä, vaan ihan totta.
Isä oli ihan vaikeana, ei voinut ensin katsoa edes silmiin vaan näytti siltä, että purskahtaa itkuun hetkellä millä hyvänsä. Sitten se sanoi ettei asia muuta mitään - ei tietenkään muuta! Minun vanhemmathan ne silti on ja hyvät onkin! :) Aina olen apua saanut niin rahallisesti kuin muutenkin. Kertoivat sitten omasta lapsettomuudestaan, olivat 10v kulkeneet lapsettomuushoidoissa eikä kummastakaan löytynyt mitään vikaa mutta ei lastakaan sitten tullut yrityksistä huolimatta. Rahaa oli palanut paljon. Kaksi vuotta olivat olleet adoptiojonossa ennen kuin olivat saaneet minut.
Olin ollut 7kk ikäinen kun olivat tuoneet minut kotiin; olisivat saaneet tuoda jo aiemmin mutta olin ollut pahasti sairas ja joutunut olemaan kuukauden sairaalassa. Virallisesti adoptio tapahtui 16.3.1982, eli olin hiukan alle vuoden ikänen silloin. Minut oli myös kastettu ja nimeni vaihdettu. Aiemmalta nimeltäni olin siis Iida Emilia Maalahti.
No, miksi minulle ei kerrottu aiemmin. Se oli tietysti kysymys mitä kysyin ensimmäisenä. Olen 30-vuotias ja tämä oli hieman shokki kuulla näin myöhään. Viranomaiset olivat 70- ja 80-luvun taitteessa neuvoneet olla kertomatta pienelle lapselle tämmöistä asiaa. Tässä täytyy todeta, että siihen aikaan töissä olleet virkailijat olivat varmasti syntyneet 1920- tai -30-luvuilla, eli he olivat täysin eri sukupolvea ja erilaista maailmankuvaa edustavia ihmisiä kuin virkailijat tänä päivänä, jolloin vanhempia kehotetaan kertomaan lapselle asiasta.
Ala-asteen olin koulukiusattu, minua kiusattiin koko 6 vuotta melko rankasti ja olin masentunut. Eivät olleet siis voineet kertoa minulle asiaa silloin. Yläasteella olin ollut "ailahtelevainen" ja temperamenttinen (kumma kyllä itse en muista tätä ollenkaan), joten eivät olleet kokeneet ajan olevan silloinkaan oikea. Kun sitten lähdin opiskelemaan serkkuni mies teki itsemurhan ja masennuin tästä johtuen eikä aika taaskaan ollut oikea. Lisäksi he olivat jo "unohtaneet" minun olevan adoptoitu kun olen aina ollut tietysti kuin oma tyttö ja näinpä kertominen oli jäänyt. Isä olisi halunnut olla kertomatta vieläkään, mutta äitini oli pitänyt tällä kertaa päänsä ja sanonut, että pakko se on kertoa kun minä olen kerran jo itse asiaan törmännyt verkkopalvelussa.
Ymmärrän vanhempiani, kun muistan millaisia aikoja nuo ovat elämässäni olleet. Eivät mitenkään helppoja. Nyt olen tasapainoinen (ainakin lähes tasapainoinen), itseni tunteva ja minulla on paljon parempi itsetunto kuin nuorempana. Olen siis oikeastaan tyytyväinen, että tieto tuli nyt eikä aiemmin. En välttämättä olisi osannut suhtautua asiaan näin rauhallisesti vaan olisin voinut masentua tai ahdistua tiedosta. Tuskin kuitenkaan olisin pistänyt välejä poikki vanhempiini, kuten he olivat pelänneet.
Kaikki sukulaiseni sekä vanhempieni tuttavat ovat tienneet adoptiosta mutta jotenkin kaikki ovat saaneet pidettyä asian omana tietonaan eivätkä ole tulleet paljastaneeksi salaisuutta. Olen nyt parille serkulleni kertonut, että tiedän adoptiosta eikä heidän näin ollen tarvitse enää peitellä asiaa. Ovat olleet hyvin huojentuneita ja kaikki ovat todistelleet, että olen edelleen heille tärkeä serkku eikä asia muutu miksikään. Ajattelen itse ihan samoin.
Olin kuulema ollut todella haluttu pienenä, kaikki serkut ja muut sukulaiset olivat olleet todella onnellisia kun minut oli tuotu kotiin. Kahden serkkuni äiti oli ollut varsinkin hyvin onnellinen ja tykännyt minusta. Minäkin tykkäsin Lempistä hirviästi. Lempi kuoli muutama vuosi sitten. En ole ajatellut Lempiä aktiivisesti pitkään aikaan mutta samana iltana kun olin saanut kuulla adoptiosta minulle aivan yhtäkkiä tuli olo, että nyt pitää päästä Lempin luona käymään tai ainakin soittaa. Sitten muistin, etteihän se käykään kun Lempi on kuollut. Uskon, että hän lähetti minulle jonkin viestin, että hänkin tietää minun vihdoin tietävän taustani.
Nyt etsin sitten tietysti niitä verisukulaisiani. Pelastakaa Lapset ry on hoitanut adoptioni aikoinaan ja olenkin heidän kauttaan tilannut paperini Helsingin rekisteristä ja varmaan syksymmällä lomien päätyttyä pääsen tutustumaan tietoihin. Haluan selvittää, onko minulla sisaruksia - nythän olen ollut ainoa lapsi. Lisäksi haluaisin tietää mitkä syyt ajoivat biologisen synnyttäjäni antamaan minut adoptioon, en syyttäen häntä mistään vaan puhtaasta mielenkiinnosta ihmisten elämäntarinoihin ja omiin juuriini.
En ole kenellekään katkera mistään, miksi olisin. Itseasiassa voin sanoa olevani kiitollinen adoptiosta, koska jos tätä ei olisi tapahtunut en välttämättä olisi minä - tämä sama ihminen, joka tänäpäivänä olen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)