Minut onkin adoptoitu!

15.6.2011 kiersi Facebookissa linkki Väestörekisterikeskuksen verkkopalveluun, joka oli aukaistu ihan samoilla näppäimillä. Näin tuon linkin ja ajattelin, että käynpä katsomassa mitä sieltä löytyy ja minkälaista tietoa siellä ihmisistä kerätään.

Shokki oli melkoinen kun omien vanhempieni nimien alla luki "ottovanhempi" ja niiden nimien alla viel joku ihan ventovieras Kerttu Aulikki "Önnönnöö"-nimi ja sen alla "biologinen vanhempi". Soitin maistraattiin, että heillä on kyllä tullut minun tietoihin ihan älytön virhe. Koska verkkopalvelu oli niin tuore, oli siellä ns. liikaa kävijöitä ja maistraatin omat järjestelmät jumissa. Virkailija naureskeli kanssani, että no kyllä se on outo virhe ja tietysti korjataan mutta hän ei pääse tutkimaan tietojani tilttauksen vuoksi ja kehotti minua soittamaan muutaman päivän päästä uudelleen.

Tämän jälkeen soitin ystävälleni, että "käypä katsomassa kenen pennut se sinäkin olet synnyttäny". Naureskeltiin asialle ja keksittiin hienoja spekulaatioita ja päiviteltiin miten ne Suomessakin voi näin virheellisiä olla nuo väestökeskuksen tiedot! Sitten soitin äidille, joka oli isän kanssa juuri mökillä perunanlaitossa. Ei voinut kuulema puhua kauempaa kun akku loppuu ja aikoi soittaa myöhemmin.

Illalla äiti soitti ja pyysi käymään. Omituista. No, koskapa mun mies oli työmatkalla niin ajattelin, että ehkä äiti pyytää siksi käymään ettei tarvis olla yksin kotona. Menin kotia ja näytin verkkopalvelusta tulostettua lappua ja naureskelin, ettei ne Suomenkaan väestötiedot ole sen paremmassa jamassa kuin Kreikassa missä on maksettu kuolleille eläkettä monta monta vuotta.

Äiti pyysi mua olohuoneeseen ja isäkin tuli sinne ihan maansamyyneen näköisenä. Istuin alas ja äiti kertoi, että totta se on, adoptoitu olen. Nauroin, koska en uskonut. Sanoin että tämä vitsi on jo vitsailtu päivemmällä eikä enää tartte jatkaa mutta onhan se silti hauska ajatusleikki. No ei ollut leikkiä, vaan ihan totta.

Isä oli ihan vaikeana, ei voinut ensin katsoa edes silmiin vaan näytti siltä, että purskahtaa itkuun hetkellä millä hyvänsä. Sitten se sanoi ettei asia muuta mitään - ei tietenkään muuta! Minun vanhemmathan ne silti on ja hyvät onkin! :) Aina olen apua saanut niin rahallisesti kuin muutenkin. Kertoivat sitten omasta lapsettomuudestaan, olivat 10v kulkeneet lapsettomuushoidoissa eikä kummastakaan löytynyt mitään vikaa mutta ei lastakaan sitten tullut yrityksistä huolimatta. Rahaa oli palanut paljon. Kaksi vuotta olivat olleet adoptiojonossa ennen kuin olivat saaneet minut.

Olin ollut 7kk ikäinen kun olivat tuoneet minut kotiin; olisivat saaneet tuoda jo aiemmin mutta olin ollut pahasti sairas ja joutunut olemaan kuukauden sairaalassa. Virallisesti adoptio tapahtui 16.3.1982, eli olin hiukan alle vuoden ikänen silloin. Minut oli myös kastettu ja nimeni vaihdettu. Aiemmalta nimeltäni olin siis Iida Emilia Maalahti.

No, miksi minulle ei kerrottu aiemmin. Se oli tietysti kysymys mitä kysyin ensimmäisenä. Olen 30-vuotias ja tämä oli hieman shokki kuulla näin myöhään. Viranomaiset olivat 70- ja 80-luvun taitteessa neuvoneet olla kertomatta pienelle lapselle tämmöistä asiaa. Tässä täytyy todeta, että siihen aikaan töissä olleet virkailijat olivat varmasti syntyneet 1920- tai -30-luvuilla, eli he olivat täysin eri sukupolvea ja erilaista maailmankuvaa edustavia ihmisiä kuin virkailijat tänä päivänä, jolloin vanhempia kehotetaan kertomaan lapselle asiasta.

Ala-asteen olin koulukiusattu, minua kiusattiin koko 6 vuotta melko rankasti ja olin masentunut. Eivät olleet siis voineet kertoa minulle asiaa silloin. Yläasteella olin ollut "ailahtelevainen" ja temperamenttinen (kumma kyllä itse en muista tätä ollenkaan), joten eivät olleet kokeneet ajan olevan silloinkaan oikea. Kun sitten lähdin opiskelemaan serkkuni mies teki itsemurhan ja masennuin tästä johtuen eikä aika taaskaan ollut oikea. Lisäksi he olivat jo "unohtaneet" minun olevan adoptoitu kun olen aina ollut tietysti kuin oma tyttö ja näinpä kertominen oli jäänyt. Isä olisi halunnut olla kertomatta vieläkään, mutta äitini oli pitänyt tällä kertaa päänsä ja sanonut, että pakko se on kertoa kun minä olen kerran jo itse asiaan törmännyt verkkopalvelussa.

Ymmärrän vanhempiani, kun muistan millaisia aikoja nuo ovat elämässäni olleet. Eivät mitenkään helppoja. Nyt olen tasapainoinen (ainakin lähes tasapainoinen), itseni tunteva ja minulla on paljon parempi itsetunto kuin nuorempana. Olen siis oikeastaan tyytyväinen, että tieto tuli nyt eikä aiemmin. En välttämättä olisi osannut suhtautua asiaan näin rauhallisesti vaan olisin voinut masentua tai ahdistua tiedosta. Tuskin kuitenkaan olisin pistänyt välejä poikki vanhempiini, kuten he olivat pelänneet.

Kaikki sukulaiseni sekä vanhempieni tuttavat ovat tienneet adoptiosta mutta jotenkin kaikki ovat saaneet pidettyä asian omana tietonaan eivätkä ole tulleet paljastaneeksi salaisuutta. Olen nyt parille serkulleni kertonut, että tiedän adoptiosta eikä heidän näin ollen tarvitse enää peitellä asiaa. Ovat olleet hyvin huojentuneita ja kaikki ovat todistelleet, että olen edelleen heille tärkeä serkku eikä asia muutu miksikään. Ajattelen itse ihan samoin.

Olin kuulema ollut todella haluttu pienenä, kaikki serkut ja muut sukulaiset olivat olleet todella onnellisia kun minut oli tuotu kotiin. Kahden serkkuni äiti oli ollut varsinkin hyvin onnellinen ja tykännyt minusta. Minäkin tykkäsin Lempistä hirviästi. Lempi kuoli muutama vuosi sitten. En ole ajatellut Lempiä aktiivisesti pitkään aikaan mutta samana iltana kun olin saanut kuulla adoptiosta minulle aivan yhtäkkiä tuli olo, että nyt pitää päästä Lempin luona käymään tai ainakin soittaa. Sitten muistin, etteihän se käykään kun Lempi on kuollut. Uskon, että hän lähetti minulle jonkin viestin, että hänkin tietää minun vihdoin tietävän taustani.

Nyt etsin sitten tietysti niitä verisukulaisiani. Pelastakaa Lapset ry on hoitanut adoptioni aikoinaan ja olenkin heidän kauttaan tilannut paperini Helsingin rekisteristä ja varmaan syksymmällä lomien päätyttyä pääsen tutustumaan tietoihin. Haluan selvittää, onko minulla sisaruksia - nythän olen ollut ainoa lapsi. Lisäksi haluaisin tietää mitkä syyt ajoivat biologisen synnyttäjäni antamaan minut adoptioon, en syyttäen häntä mistään vaan puhtaasta mielenkiinnosta ihmisten elämäntarinoihin ja omiin juuriini.

En ole kenellekään katkera mistään, miksi olisin. Itseasiassa voin sanoa olevani kiitollinen adoptiosta, koska jos tätä ei olisi tapahtunut en välttämättä olisi minä - tämä sama ihminen, joka tänäpäivänä olen.