Nyt tämä vasta kitinäksi menee. Viime yönä luulin kirjoittaneeni pahan olon ulos itsestäni, mutta en näemmä. Aamulla päätin pitää tänään itsesäälipäivän, olen vain kotona sohvan mutkassa ja murjotan. Annan elämän murjoa itseni sääliä itseäni ja surra elämää. Tämä siksi, että voisin aloittaa huomenna uuden vuoden puhtaalta pöydältä ja uudella virralla.
Olen nyt koko päivän ähöttänyt tässä sohvalla, takapuoli jumissa enkä ole kudelmaakaan saanut yhtään tehtyä. Päiväunet sentään otettiin kissan kanssa päivemmällä kun mies meni käymään kotonaan. Televisiosta tulee ohjelmia, joissa on haikeat musiikit. En katso mitään mutta musiikin kuulen. Tämä minun haikea, alavireinen olo johtuu mitä ilmeisemmin tosiaan ikävästä. Eilen juttelin rakkaan ystäväni kanssa, joka myös on adoptoitu. Hän pääsee käymään biologisen sukunsa luona kuukausittain kun asuu niin lähellä heitä. Minun ja biologisen juuristoni välillä on yli 500km lyhimmillään. Pikkusisko asuisi lähempänä, mutta sinne en ole tervetullut Kertun vuoksi.
Olisi ihana hypätä autoon, hurauttaa kylään katsomaan kaikkia rakkaitaan silloin kuin sopisi aikatauluihin. Nyt ne pitää suunnitella todella hyvin, koska tuommoista matkaa ei viitsi pe-su välillä lähteä tekemään. Niinpä ikävöin ja kuuntelen haikeaa musiikkia.
Johtuu se masentuneisuus myös täällä todellisuudessakin olevista asioista ja ihmisistä. Mieheni ei ole innokas tapaamaan biologisia sukulaisiani, hänestä on raskasta lähteä kylään tutustumaan uusiin ihmisiin. On aika ujo. Mutta voisin olettaa, että oman avovaimonsa vuoksi vähän venyisi; minäkin yritän venyä hänelle tärkeiden ihmisten vuoksi. Puhuu adoptiosta kyllä jos minä aloitan mutta vastailee lyhyesti ja tympiintyneenä. Hänen vanhempansa ja sisaruksensa ovat vielä oudompia. Koetan aloittaa puhumisen adoptiosta, sisaruksista tai veljen lapsista. Ei mitään vastausta tai pikainen hymähtäminen ja puheenaiheen vaihto.
Äitini oli soittanut anopille ja toivottanut hyvää joulua ja samalla sitten sivulauseessa maininnut tästä adoptiohommasta ja veljestä. Anoppi oli vastannut, että ei siitä kannata puhua kun vanhempani ovat olleet minulle kuitenkin hyvät vanhemmat. Äitini oli sanonut, että se liity itseasiassa asiaan mitenkään vaan adoptiosta voidaan puhua mikäli minä itse haluan eikä se ole vanhempieni ja minun välillä vaiettu aihe. On se toisaalta, en minä ihan kaikkea heille puhu; varsinkaan isälle koska minusta tuntuu, että hän on mustasukkainen tietyistä asioista. En halua loukata häntä, joten olen hiljaa.
Mutta minua itseäni loukkaa tuo mieheni sekä hänen perheensä asenne. Ihan kuin huoneeseen astuisi aina virtahepo jos johonkin vastaan ja viittaan sanallakaan biologiseen sukuuni. Veljenlasteni nimiä ei voi mainita kun se ahdistaa heitä selvästi. Haluaisin puhua ja kertoa heillekin tästä onnesta, minkä olen saanut kokea sisarusteni löytymisen johdosta. He eivät halua kuulla. Se on loukkaavaa. En sitten puhu mitään heillekään, mitä tuosta puhumaan kun ei heitä joko kiinnosta tai sitten ahdistuvat. Kälyni on lasten psykologi ammatiltaan mutta ei näemmä käytä sitä taitoa vapaalla ollessaan, ikävä kyllä. Minusta olisi mielenkiintoista keskutella hänen kanssaa ammattinäkökulmasta aiheesta mutta no... olisi mielenkiintoista mutta utopista edes toivoa keskustelua.
Minulle olisi tärkeä puhua asiasta elämäni ihmisille, nyt tulee sellainen olo ettei minua hyväksytä adoptoituna. Siis niinkuin puhutaan, että kun ihminen sairastuu vakavasti niin sen näkee, ketkä pysyvät rinnalla ja ketkä kavahtavat karkuun. On vähän sellainen olo, että minussa on nyt heidän silmissään joku stigma ja sen peittääkseen eivät ota mihinkään asiaan kantaa, mikä liittyy vähääkään adoptioon tai minun biologisiin sukulaisiini. Appi on ainoa, joka edes jotenkin ottaa osaa mikäli puhun jotain sisaruksistani. Yleensä hänkin kyllä vaikenee heti kun anoppi katsoo häntä siihen malliin, että "nyt suu kiinni".
Ei tämä turtunut, väsynyt olo nyt meinaa lähteä pois edes kirjoittamalla. Syy ei siis ole yksistään ikävässä ja sen hyväksymisessä, että adoptoituna olen aina vähän etäämpi kuin muut biologisessa suvussa keskenään, jopa mummulleni. Ehkä olen väsynyt uudesta työstäni, jonka aloitin marraskuun puolessa välissä. Tai elämään yleensä; kotona pitäisi siivota mutta ei millään saa aikaiseksi. Olen saamattomampi kuin pitkään aikaan. Minulla on fibromyalgia, sekin aiheuttaa väsymystä, ehkä tämä johtuu siitä.
Tuli muuten tässä mieleeni, että fibron syntymekanismejahan ei tiedetä. On todettu, että joillakin sen laukaisee virustartunta, joillakin traumaattinen tapahtuma, kova pitkään jatkunut stressi tms. Itse olen kärsinyt tästä 11-vuotiaasta saakka, joskaan sitä ei diagnosoitu kuin 12 vuotta myöhemmin. Luulin sen iskeneen minulle koulukiusaamisen johdosta, tuolloin 10-11-vuotiaana se oli pahimmillaan.
Mutta. Mitä jos se juontuukin pidemmältä ja tulee alitajunnasta? Jospa olen vauvana kokenut traumaattisena hylkäämiset Ensikodin huoneeseen niin kovasti, että se on myöhemmin tullut sairautena esille? En kyllä muista mitään koko Ensikodista, olen ollut 4kk ikäinen, mutta mistä sen tietää. Nykyajan kukkahattutätien mielestä jo sikiö voi traumatisoitua iäksi milloin mistäkin.
No, en minä tosissani tuohon usko mutta jännä ajatus kuitenkin. Eihän sitä tiedä, pitäisi olla sitä psykologian ja neurologian tuntemusta, että voisi tehdä pitemmälle meneviä päätelmiä. Keittiöpsykologia kuitenkin on mukavaa ajanvietettä niin mietinpä aihetta ja teen itsestäni psykoanalyysin tässä illan ratoksi.
Kaikesta masistelusta huolimatta, huomenna alkaa uusi vuosi. Puhdistavaa, voi aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä - ainakin ajatuksen tasolla.
Hyvää uutta vuotta 2012 kaikille! :)
lauantai 31. joulukuuta 2011
Vuosi vaihtuu
Vuosi sitten tähän aikaan en osannut kuvitella mitään tällaista vuoden loppua tälle vuodelle. Vuosi sitten olin perheen ainoa lapsi, ja minun vanhempani olivat biologiset vanhempani eivätkä "ottovanhempani". Nyt minulla on neljä sisarusta ja ventovieras biologinen synnyttäjä sekä vieläkin vieraampi biologinen siittäjä, nyt jo manan majoilla.
Olen edelleen onnellinen sisaruksistani mutta ei tämä pelkkää ruusun terälehdillä tanssahtelua ole. Ensinnäkin on tullut huoli - jos jossain sisarusteni paikkakunnalla sattuu jotain, tai jos tiedän heidän olevan jossain missä jotain sattuu, minulle iskee kauhea huoli ovatko he kunnossa. Ennen ei tarvinnut murehtia moisia, kunhan itsensä piti hengissä.
Minua on ruvennut myös huolettamaan, jopa ahdistamaan, myös heidän elämänsä lapsena, millaista se on ollut ja miksi he ovat joutuneet kärsimään mitä ovat kärsineet. Miksi minä itse olen päässyt niin helpolla adoption vuoksi enkä ole joutunut onnekseni läpikäymään ja kestämään hylkäämistä, kieltämistä, alkoholismia ja heitteillejättöjä. Onneksi kuitenkin jokaisella on ollut joku aikuinen, joka on heitä rakastanut ja pitänyt huolta, mutta se tietoisuus on kaikilla ollut, että se aikuinen ei ole ollut äiti. Poikkeuksena luullakseni pikkusiskoni, joka on saanut elää normaalin perhe-elämän Kertun kanssa, uskoakseni melko pitkälti isänsä ansiosta. No, en voi olla siitä varma mutta tietäessäni sen mitä tiedän, niin kuvittelisin näin olevan, voin olla väärässäkin.
Minä olen ihan hulluna heihin, haluaisin olla koko ajan jossain yhteydessä ja nähdä ja olla sisko. Tätä on hankala selittää. Kun kuulee, että omat biologiset juuret on jossain muualla kuin missä niiden on kuvitellut olevan, ja juurien luota löytyy myös biologisia sukulaisia; sisaruksia, enoja, mummo, setiä ja serkkuja, sitä haluaa vain tutustua heihin ja olla kontaktissa. Olla niin kuin kotonaan sielläkin. Ne on osa minua, samaa geeniperimää ja dna:ta. Ikävä kalvaa koko ajan.
Toisinpäin se ei mene ihan niin. Ei yhtäkkiä jostain löytynyt ventovieras ihminen tunnu varmasti niin tärkeältä, kuin he meille adoptoiduille. Ok, olemme hyvän päivän tuttuja, ehkä jopa kavereita ja ystäviä, mutta se vahvempi side puuttuu. Siinä missä me janoamme yhteydenpitoa niin juurisuvulle se voi käydä jopa rasittavaksi saada niitä viestejä ja muita yhteydenottoja koko ajan. Tämä ei ole pelkästään subjektiivinen kokemus vaan monen adoptoidun tuntemus. Emme tahallamme ole "riippakiviä" vaan vain lapsekkaan onnellisia ja iloisia sekä innokkaita juuristamme. Tämä tieto, olla adoptoitu, on maailmaa mullistava ja sitä haluaa tutkia sen "rinnakkaistodellisuuden" niin tarkkaan kuin vain voi.
Olemme ristitulessa, siinä missä haluaisimme roikkua juurisukumme kaulassa, meidän pitää miettiä ettemme ole liian tuppaantuvia ja ärsyttäviä. Meillä on valtava tarve olla yhteydessä, on vain pakko ymmärtää itse, että se tarve ei ole yhtä voimakas molemmin puolin. Lisäksi pitää huolehtia, ettei loukkaa vanhempiaan liialla innokkuudella biologista sukuaan kohtaan. Vanhemmat loukkaantuvat, kokevat olevansa riittämättömiä. Eivät he ole, mutta miten sen selittää niin että vanhemmat todella ymmärtäisivät miksi, kaikesta rakkaudesta heitä kohtaa huolimatta, haluaa tutustua ja kuulua myös biologiseen sukuunsa. Ihmisen pitää tietää mistä on lähtöisin, jotta voi koota itsestään eheän kokonaisuuden ja todella tuntea itsensä. Kliseemäistä, mutta näin se vain on. Meidän pitää ymmärtää, huolehtia ja ottaa huomioon. Kukapa sen tekis myös meille, oikeasti ja aidosti?
Minulla on kauhea ikävä sisaruksiani, biologista mummoani ja enojani sekä serkkujani. Koitan pidätellä itseäni, etten jatkuvalla syötöllä tuputa viestejä itseltäni heille vaan annan heille tilaa hengittää kuten tähänkin asti. Ehkä heilläkin on ikävä minua, mistäs tiedän, mutta ei se varmasti niin kova ole kuin minulla. Ainakaan ei paljon perään kysellä. Olokin on lähes lamaantunut, ei oikein tiedä edes mistä se johtuu. Voi olla ihan väsymystä tai sitten henkistä voipumista kaikesta tapahtuneesta. Vuodessa on todella ehtinyt sattua ja tapahtua!
Ja mikähän siinäkin on, että kirjoittaminen on helpompaa kuin puhuminen? Mutta osaako sitä kirjoittaakaan kaikkea, mitä haluaisi saada sanotuksi. Olen hyvin sosiaalinen ihminen enkä pelkää vieraiden kanssa puhumista - kunhan puhutaan jostain vieraasta aiheesta. Henkilökohtaisista asioista en osaa puhua mitään. Minua jännittää soittaa ja puhua asioista, jotka koskevat minua millään tavalla. Se on omituista, olen sentään tehnyt vuosia töitä ihmisten parissa ja tottunut vuorovaikutukseen. Olen antanut itsestäni asiakkailleni aina osan, mutta se osa on ollut ns. ammattiosa; ei minua henkilökohtaisesti. Olen näytellyt, ollut joku muu. Niinhän se työmaailmassa menee, oli sitten turistiopas tai asiakaspalvelijana muulla alalla. Sitä antaa ystävällisyyttään ja apuaan vilpittömästi, mutta se on jotain ulkopuolista kuorta kuitenkin.
Ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan tällä? Miltä teistä muista adoptoiduista tuntuu, onko teillä saman suuntaisia ajatuksia ja kokemuksia? Eihän meiltä ole kukaan koskaan kysynyt haluaemmeko vaihtaa sukua ja menettää biologiset juuremme. Sitten kun haluaisimme palata niille edes osin takaisin omasta tahdostamme, se tuntuu vaikealta vaikkei meidät pois heittänyt olisi tuon juuriston joukossa. Enkä minä ole katkera, en. Olen ehkä surullinen ja haikailen sen toisen todellisuuden perään, mitä en saanut kokea. Olen onnellinen tästä todellisesta todellisuudesta mutta kuitenkin olisi ollut hienoa saada myös ne sisarukset mukaan jo syntymästään. Ja taas minä teen tätä; huomioin liikaa tämän todellisuuden sukulaisteni ja vanhempieni olotiloja ja mielialaa kaunistelemalla kirjoitustani. Ristiriitaista. Sitä se on. Kaikkeahan ei voi elämässä saada, onneksi se on opetettu jo lapsena kun halusi sitä ponia mutta isi ei hankkinut, vaikka miten räpytti ripsiään ja kallisteli päätään.
Olen edelleen onnellinen sisaruksistani mutta ei tämä pelkkää ruusun terälehdillä tanssahtelua ole. Ensinnäkin on tullut huoli - jos jossain sisarusteni paikkakunnalla sattuu jotain, tai jos tiedän heidän olevan jossain missä jotain sattuu, minulle iskee kauhea huoli ovatko he kunnossa. Ennen ei tarvinnut murehtia moisia, kunhan itsensä piti hengissä.
Minua on ruvennut myös huolettamaan, jopa ahdistamaan, myös heidän elämänsä lapsena, millaista se on ollut ja miksi he ovat joutuneet kärsimään mitä ovat kärsineet. Miksi minä itse olen päässyt niin helpolla adoption vuoksi enkä ole joutunut onnekseni läpikäymään ja kestämään hylkäämistä, kieltämistä, alkoholismia ja heitteillejättöjä. Onneksi kuitenkin jokaisella on ollut joku aikuinen, joka on heitä rakastanut ja pitänyt huolta, mutta se tietoisuus on kaikilla ollut, että se aikuinen ei ole ollut äiti. Poikkeuksena luullakseni pikkusiskoni, joka on saanut elää normaalin perhe-elämän Kertun kanssa, uskoakseni melko pitkälti isänsä ansiosta. No, en voi olla siitä varma mutta tietäessäni sen mitä tiedän, niin kuvittelisin näin olevan, voin olla väärässäkin.
Minä olen ihan hulluna heihin, haluaisin olla koko ajan jossain yhteydessä ja nähdä ja olla sisko. Tätä on hankala selittää. Kun kuulee, että omat biologiset juuret on jossain muualla kuin missä niiden on kuvitellut olevan, ja juurien luota löytyy myös biologisia sukulaisia; sisaruksia, enoja, mummo, setiä ja serkkuja, sitä haluaa vain tutustua heihin ja olla kontaktissa. Olla niin kuin kotonaan sielläkin. Ne on osa minua, samaa geeniperimää ja dna:ta. Ikävä kalvaa koko ajan.
Toisinpäin se ei mene ihan niin. Ei yhtäkkiä jostain löytynyt ventovieras ihminen tunnu varmasti niin tärkeältä, kuin he meille adoptoiduille. Ok, olemme hyvän päivän tuttuja, ehkä jopa kavereita ja ystäviä, mutta se vahvempi side puuttuu. Siinä missä me janoamme yhteydenpitoa niin juurisuvulle se voi käydä jopa rasittavaksi saada niitä viestejä ja muita yhteydenottoja koko ajan. Tämä ei ole pelkästään subjektiivinen kokemus vaan monen adoptoidun tuntemus. Emme tahallamme ole "riippakiviä" vaan vain lapsekkaan onnellisia ja iloisia sekä innokkaita juuristamme. Tämä tieto, olla adoptoitu, on maailmaa mullistava ja sitä haluaa tutkia sen "rinnakkaistodellisuuden" niin tarkkaan kuin vain voi.
Olemme ristitulessa, siinä missä haluaisimme roikkua juurisukumme kaulassa, meidän pitää miettiä ettemme ole liian tuppaantuvia ja ärsyttäviä. Meillä on valtava tarve olla yhteydessä, on vain pakko ymmärtää itse, että se tarve ei ole yhtä voimakas molemmin puolin. Lisäksi pitää huolehtia, ettei loukkaa vanhempiaan liialla innokkuudella biologista sukuaan kohtaan. Vanhemmat loukkaantuvat, kokevat olevansa riittämättömiä. Eivät he ole, mutta miten sen selittää niin että vanhemmat todella ymmärtäisivät miksi, kaikesta rakkaudesta heitä kohtaa huolimatta, haluaa tutustua ja kuulua myös biologiseen sukuunsa. Ihmisen pitää tietää mistä on lähtöisin, jotta voi koota itsestään eheän kokonaisuuden ja todella tuntea itsensä. Kliseemäistä, mutta näin se vain on. Meidän pitää ymmärtää, huolehtia ja ottaa huomioon. Kukapa sen tekis myös meille, oikeasti ja aidosti?
Minulla on kauhea ikävä sisaruksiani, biologista mummoani ja enojani sekä serkkujani. Koitan pidätellä itseäni, etten jatkuvalla syötöllä tuputa viestejä itseltäni heille vaan annan heille tilaa hengittää kuten tähänkin asti. Ehkä heilläkin on ikävä minua, mistäs tiedän, mutta ei se varmasti niin kova ole kuin minulla. Ainakaan ei paljon perään kysellä. Olokin on lähes lamaantunut, ei oikein tiedä edes mistä se johtuu. Voi olla ihan väsymystä tai sitten henkistä voipumista kaikesta tapahtuneesta. Vuodessa on todella ehtinyt sattua ja tapahtua!
Ja mikähän siinäkin on, että kirjoittaminen on helpompaa kuin puhuminen? Mutta osaako sitä kirjoittaakaan kaikkea, mitä haluaisi saada sanotuksi. Olen hyvin sosiaalinen ihminen enkä pelkää vieraiden kanssa puhumista - kunhan puhutaan jostain vieraasta aiheesta. Henkilökohtaisista asioista en osaa puhua mitään. Minua jännittää soittaa ja puhua asioista, jotka koskevat minua millään tavalla. Se on omituista, olen sentään tehnyt vuosia töitä ihmisten parissa ja tottunut vuorovaikutukseen. Olen antanut itsestäni asiakkailleni aina osan, mutta se osa on ollut ns. ammattiosa; ei minua henkilökohtaisesti. Olen näytellyt, ollut joku muu. Niinhän se työmaailmassa menee, oli sitten turistiopas tai asiakaspalvelijana muulla alalla. Sitä antaa ystävällisyyttään ja apuaan vilpittömästi, mutta se on jotain ulkopuolista kuorta kuitenkin.
Ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan tällä? Miltä teistä muista adoptoiduista tuntuu, onko teillä saman suuntaisia ajatuksia ja kokemuksia? Eihän meiltä ole kukaan koskaan kysynyt haluaemmeko vaihtaa sukua ja menettää biologiset juuremme. Sitten kun haluaisimme palata niille edes osin takaisin omasta tahdostamme, se tuntuu vaikealta vaikkei meidät pois heittänyt olisi tuon juuriston joukossa. Enkä minä ole katkera, en. Olen ehkä surullinen ja haikailen sen toisen todellisuuden perään, mitä en saanut kokea. Olen onnellinen tästä todellisesta todellisuudesta mutta kuitenkin olisi ollut hienoa saada myös ne sisarukset mukaan jo syntymästään. Ja taas minä teen tätä; huomioin liikaa tämän todellisuuden sukulaisteni ja vanhempieni olotiloja ja mielialaa kaunistelemalla kirjoitustani. Ristiriitaista. Sitä se on. Kaikkeahan ei voi elämässä saada, onneksi se on opetettu jo lapsena kun halusi sitä ponia mutta isi ei hankkinut, vaikka miten räpytti ripsiään ja kallisteli päätään.
lauantai 17. joulukuuta 2011
Kuva
Kun kävimme ystäväni kanssa Väestörekisterikeskuksen antamassa osoitteessa marraskuussa, sain kuulla pikkuserkultani, että minulla on vielä elossaolevia setiä sekä täti. Kirjoitin sedälleni kirjeen. Viime viikon sunnuntaina sain puhelun.
Setäni soitti minulle ja oli todella mukavan oloinen mies! Hän ei ollut kuullut minusta, tai edes aavistanut velivainaansa vieneen mukanaan mahdollisen tiedon lapsesta. Joka tapauksessa hän otti minut avosylin vastaan ja pyysi ehdottomasti käymään luonaan kesällä. Toki menen, haluan tutustua myös biologisen isäni puolen sukulaisiin. Kirjeessäni hänelle pyysin valokuvaa biologisesta isästäni, puhelimessa hän lupasi sen ja viime viikolla tuli joulukortti, jossa biologinen isäni on armeijassa parikymppisenä nuorukaisena. Olen havaitsevinani joitain samoja kasvonpiirteitä, joskaan ne eivät ainakaan nuoruuden kuvassa ole niin selvät. Pitänee verrata omaan kuvaani, jossa olisin suunnilleen saman ikäinen.
Olin viime viikon työmatkalla Helsingissä ja tapasin siellä myös "uuden" serkkuni. Hassu homma; ennen kesäkuuta minulla oli vain 7 serkkua ja nyt niitä onkin yhteensä 11! Toista serkkuani (biol. isäni puolelta) oli tarkoitus myös tavata, mutta viikko oli hektinen enkä löytänyt aikaa tuon yhden illan lisäksi hänen tapaamiselleen. Onneksi tapaaminen järjestyy varmasti tulevaisuudessa! :) Minusta on hienoa, että minulla on yhtäkkiä näin paljon sukulaisia.
Olen miettinyt tämän prosessin auki kirjoittamista kirjasen muotoon. Blogitekstien taustalla on niin paljon sellaista, mitä en ole tähän hennonnut kirjoittaa mutta haluaisin itse muistaa, että kaiken uloskirjoittaminen voisi olla hyvä ajatus. Minulla on NAF:n kautta ystävä, joka on kirjoittanut kirjan omasta adoptiostaan. Hän on minun tärkeä, tärkeä ystäväni joka ymmärtää mitä käyn läpi tässä prosessissa. Niin kirjasesta vielä, ei siitä varmasti julkista tule mutta teenpä itselleni muistoksi ja siihen saan kirjoittaa kaikki tietoni mitä minulla Kertusta on. Ja niitä on paljon, hän on ihminen, josta viranomaisilla on "mukava" nippu tietoutta.
Setäni soitti minulle ja oli todella mukavan oloinen mies! Hän ei ollut kuullut minusta, tai edes aavistanut velivainaansa vieneen mukanaan mahdollisen tiedon lapsesta. Joka tapauksessa hän otti minut avosylin vastaan ja pyysi ehdottomasti käymään luonaan kesällä. Toki menen, haluan tutustua myös biologisen isäni puolen sukulaisiin. Kirjeessäni hänelle pyysin valokuvaa biologisesta isästäni, puhelimessa hän lupasi sen ja viime viikolla tuli joulukortti, jossa biologinen isäni on armeijassa parikymppisenä nuorukaisena. Olen havaitsevinani joitain samoja kasvonpiirteitä, joskaan ne eivät ainakaan nuoruuden kuvassa ole niin selvät. Pitänee verrata omaan kuvaani, jossa olisin suunnilleen saman ikäinen.
Olin viime viikon työmatkalla Helsingissä ja tapasin siellä myös "uuden" serkkuni. Hassu homma; ennen kesäkuuta minulla oli vain 7 serkkua ja nyt niitä onkin yhteensä 11! Toista serkkuani (biol. isäni puolelta) oli tarkoitus myös tavata, mutta viikko oli hektinen enkä löytänyt aikaa tuon yhden illan lisäksi hänen tapaamiselleen. Onneksi tapaaminen järjestyy varmasti tulevaisuudessa! :) Minusta on hienoa, että minulla on yhtäkkiä näin paljon sukulaisia.
Olen miettinyt tämän prosessin auki kirjoittamista kirjasen muotoon. Blogitekstien taustalla on niin paljon sellaista, mitä en ole tähän hennonnut kirjoittaa mutta haluaisin itse muistaa, että kaiken uloskirjoittaminen voisi olla hyvä ajatus. Minulla on NAF:n kautta ystävä, joka on kirjoittanut kirjan omasta adoptiostaan. Hän on minun tärkeä, tärkeä ystäväni joka ymmärtää mitä käyn läpi tässä prosessissa. Niin kirjasesta vielä, ei siitä varmasti julkista tule mutta teenpä itselleni muistoksi ja siihen saan kirjoittaa kaikki tietoni mitä minulla Kertusta on. Ja niitä on paljon, hän on ihminen, josta viranomaisilla on "mukava" nippu tietoutta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)