Kirjoituspyyntö adoptoiduille

Sain Hanna Parviaiselta alla olevan kyselyn ja nyt jaan sen teidän kanssanne. Autetaan Hannaa auttamaan meitä muita vastaavassa tilanteessa olevia! :)

Adoptoitu aikuinen

Oletko yli 20-vuotias, lapsena adoptoitu suomalainen? Miltä tuntuu kasvaa erillään biologisesta perheestä ja suvusta? Millainen oli lapsuutesi ja nuoruutesi adoptoituna Suomessa? Millaiset eväät elämään sait adoptioperheeltäsi? Miten yhteiskunta ottaa huomioon adoptoidun lapsen ja aikuisen nykyään ja aiemmin? Mitä ajattelet vanhemmuudesta?

Onko kirjoittaminen sinulle luonteva tapa ilmaista itseäsi? Etsin ensi keväänä julkaistavaan kirjaan kotimaisen ja kansainvälisen adoption kautta lapsena Suomeen adoptoituja. Kirjassa eri-ikäiset aikuiset kertovat omalla nimellään, itse kirjoittaen ajatuksiaan siitä, mitä on olla adoptoitu. Toivon esseemuotoisia näytetekstejä 31.8.2012 mennessä sähköpostitse. Lisätietoja näyteteksteistä sekä kirjaprojektista osoitteesta hanna.m.parviainen@gmail.com.

Hanna Parviainen
vapaa toimittaja

Vuosi elämästäni

Siitä on kohta tasan vuosi, 15.6 itseasiassa, kun elämäni heitti häränpyllyä ja kaikki olemassa ollut oli vähän aikaa olematonta. Vuosi sitten minulla ei vielä ollut sisaruksia, tänä päivänä niitä on 4. Vuosi sitten minun vanhempani olivat biologiset vanhempani, tänä päivänä he ovat oikeat vanhempani. Vuosi sitten en ollut vielä ihan se, kuka tänä päivänä olen.

Kun nyt katson taaksepäin tätä mennyttä hullua vuotta, en kadu mitään tehtyä tai koettua. Olen saanut valtavasti uutta voimaa elämästä, oppinut rakastamaan omia vanhempiani vieläkin enemmän ja olen saanut rakkaat veljeni ja veljen lapseni. Uusia ihania ystäviä on myös ollut onni saada, oppia toista kieltä enemmän ja kuulla tarinoita erilaisista ihmiskohtaloista.

Olen myös joutunut kohtaamaan raadollisemman puolen tästä asiasta. Olen joutunut oppimaan, että jokainen nainen, joka on biologisessa mielessä äiti, ei ole sitä välttämättä henkisesti... ja saanut oppia sen, että nainen, joka ei biologisesti ole äiti, voi olla äiti enemmän kuin voisi kuvitella. Ei pelkästään oma äitini, vaan esimerkiksi pari tätäkin blogia lukevaa Äitiä.

Vieläkään minulle ei mahdu millään päähän se, että miksi lapsia pitää tehdä jos niistä ei halua huolehtia? Jos viina ja miehet vievät eteenpäin, miksi ei voi ehkäistä ja olla tekemättä lapsia... tai miksi/miten voidaan kääntää selkä ihmiseltä, joka on kaikkensa antanut ja kasvattanut lapsen kuin omansa... olipa selän kääntäjänä tämä lapsi itse tai nainen, kenen lapsi on ollut huolehdittavana. Minulla on varmasti hyvin pieni maailmankuva kun en käsitä sitä millään. Mikä on se vika päässä tai sielussa, joka pistää tekemään niin? Onko se vika vai ominaisuus...? Mikä se on?

Mutta vaikka tuota huonoa on ollut mukana, on tämä matka ollut kuitenkin kaikenkaikkiaan aivan mahtava! Minulla on sisaruksia, näytän joltakulta! Minulla on (jälleen) mummu! Ensin en uskonut pitäväni biologista mummuani mummuna, mutta kyllä hän mummu kuitenkin on. Sain hänen dvd:nä olevan elämänkertansa ja kyllä nauratti kun huomasin miten paljon meissä onkaan samaa. Tunnistin itseni ja oman luonteeni hänen nuoruuden kertomuksestaan.

Sisaruksista en väsy puhumaan koskaan, minulla on kaksi mahtavaa veljeä. Heillä on samanlainen aivan typerä huumorintaju kuin minullakin. Harmittaa tässä adoptiohommassa vain ja ainoastaan se, etten ole saanut tuntea heitä jo aiemmin. Onneksi aikaa on vielä ja saamme taatusti nauraa huonolle huumorille vielä monet, monet kerrat. :)

Vuosi on vienyt voimia, on ollut pakko myöntää, että vaikka miten ajatteli ettei viime kesä rasittanut minua, olin silti aika väsynyt. Olen ehkä yhä. Tein radikaaleja päätöksiä ja jätin yhden työn ja yhden luottamustoimen, koska en jaksanut vääntää niissä joka asiasta. En jaksanut koko ajan olla tavoitettavissa tai käytettävissä. Ne olivat hyviä päätöksiä, sillä huomaan energiani kasvavan koko ajan enemmän, vaikka tunnenkin oloni edelleen välillä voipuneeksi.

Tulipalo

Naapurissa paloi talo viime yönä. Perhe oli onneksi muualla, eikä henkilövahinkoja sattunut. Talosta romahti katto, seiniä jouduttiin sahaamaan auki että tuli saatiin taltutettua. Jäljelle jäi raunio ja pari pientä piharakennusta.

Täällä oli todella kova tuuli ja kipinät lentelivät meidänkin taloyhtiön talon päälle, olin naapurin kanssa pari tuntia valvomassa ettei mikään kyde missään. Ei onneksi. Yö oli aika traaginen kaiken kaikkiaan. En ole linkittäny tänne aiemmin kuvia, mutta tämä talon palo oli niin vaikuttava, että sen kuva on pakko pistää.

En ole ennen, onneksi, nähnyt kun talo palaa. Olen jotenkin kuvitellut, että siitä lähtee iso räiske ja pauke. Ei lähtenyt. Samanlainen pehmeä ritinä kuin nuotiosta. Petollisen pehmeä.

Asukkailta meni koti, kaikki irtaimisto, valokuvat... ihan kaikki. Onneksi henki säilyi.