No johan pomppas

No nyt on kyllä joillain lähteneet mopot lapasesta.

Minä en minkään kuulopuheen mukaan kirjoita, kirjoitan sen mukaan mitä asianomaiset (tark. tapahtumat omakätisesti eläneet ja kokeneet) ovat minulle kertoneet ja mitä olen niistä viranomaispapereista lukenut. JA OMISTA TUNTEISTANI, MIELIKUVISTANI JA AJATUKSISTANI, en nyt joka kohtaan viitsi pistää lähdetietoa, että onko ajatus omani vai joku muu tieto. Olettaisin lukijoiden omaavan sen verran sisälukutaitoa.

Kerttu on varmasti ollut hyvä äiti pikkusiskolle, mutta ei ikävä kyllä muille. Mutta eipä siitä tässä postauksessa sen enempää. Tätähän ei ole pakko pikkusiskon lukea ja ahdistua, kuten ei ”isosiskon” tai kenenkään muunkaan. Omassa blogissani voin kertoa omista tunteistani, ja kyllä, katkeruus on yksi niistä tunteista tällä hetkellä. Olen katkera siitä mitä veljeni ovat saaneet kokea (lähinnä pohjautuen niihin virallisiin dokumentteihin), katkera siitä, etten itse ole tuntenut veljiäni aiemmin ja katkera siitä että maailmassa on paljon muutakin paskaa tällä hetkellä kuten rasismi ja muukalaisviha. Olen monesta asiasta katkera, joten totta kai se tulee kirjoituksessa läpi. Joinakin päivinä olen ihan eri tunnelmissa, jolloin ei rasita mikään enkä ole kenellekään vihainen tai katkera mutta tällä hetkellä mennään tällä tunteella.

Varmasti Kerttu on muuttunut, eihän tässä muuten tällainen baliikki olisi syntynyt. Hyvä niin. Ihminen voi toki muuttua, miten paljon, niin se on tietysti eri asia. Olen varmasti tullut sukuuni, niin biologiseen kuin oikeaankin, kun saan hämmennettyä pakkaa näin lahjakkaasti. Hyvä homma, ajatuksia pitää herätä. Ehkä niitä herää muissakin kuin kommentoijissa.

Kukkahattutätihän minä olenkin, toivon kaikille hyvää ja yritän ymmärtää. Jossain vaiheessa vain se ymmärrys ei riitä, ei sitten millään. Olen julma ihminen, tunnen vihaa. Tunnen myös rakkautta, ikävää ja vihlovaa kipua niiden puolesta, keitä rakastan. Olen ihminen. Mutta… Jumalahan on luonut ihmisen omaksi kuvakseen. ;)

Kadonneen jäljillä UK

Katsoin juuri jakson Kadonneen jäljillä UK:sta, jossa tällä kertaa etsittiin kahden aikuisen naisen biologisia äitejä. Ennakkoon ajattelin itkeväni varmasti ihan hillittömästi koko ohjelman ajan. Yritin kuvitella minkälaista olisi tavata Kerttu...en kyennyt siihen. Vaikka miten yritin niin en pystynyt kuvittelemaan mitään - ensimmäinen kerta varmaan kun aivoni lyövät tyhjää ja mielikuvitus menee lakkoon.

Kuten Kerttu sanoi Pelastakaa Lapset ry:n virkailijalle kesällä, että minua ei ole hänelle, ei häntäkään ole minulle. Ei ollenkaan. Hän on vain henkilö, joka on kohdellut kaltoin sisaruksiani. Haluaisin silti nähdä hänet, saada kasvot sille möykylle jollaisena hän mielessäni esiintyy. Tuulipukuinen möykky, jollaisena hän oli eräässä valokuvassa 90-luvun alusta. Selkä köyryssä, hiukset laittamatta, asento sellainen kuin istuisi tupakka ja pullo kourassa (joita en nähnyt kun oli selin kameraan). Jotenkin masentava möykky.

Tämän illan jaksossa oli kuitenkin paljon asioita, jotka herättivät ajatuksia ja siksi tulinkin heti kirjoittamaan niitä ylös tänne blogiin.

Ensinnäkin sanottiin, että olisi mukava näyttää joltain ja tietää onko olemassa joku samannäköinen kuin itse on. Tiedän tunteen! Aina, niin kauan kuin muistan, olen miettinyt miksi en näytä samalta kuin vanhempani ja sitten kun sain tietää miksi en näytä heiltä halusin tietää näyttänkö joltain muulta ja näyttääkö joku muu minulta. Näyttää! Sitä tunnetta ei voi kuvailla, sen tietää vain henkilö, joka kokee tätä samaa. Miten mahtavalta se on kun voi valokuvista katsoa ja huomata muistuttavansa biologista mummoaan kasvon piirteiltään, minun korkea otsani löytyy mm. enoltani ja leukani sekä nenäni on samanlainen kuin veljelläni! Se on uskomatonta.

Toisekseen pelättiin, että mitä jos biologinen synnyttäjä ei haluakaan tavata; sydän murtuisi. Minä en älynnyt edes miettiä asiaa. Minulle tuli täytenä tyrmäyksenä Kertun ilmoitus PeLalle, ettei halua ikinä nähdä tai kuulla minusta mitään; olen ollut hänelle kuollut 29v eikä kukaan hänen suvustaan myöskään tiedä minusta. Minua ei ole. Minulla ei kylläkään sydän murtunut mutta olihan se vähän kuin isku vasten kasvoja. Onnekseni sisarukseni, molemmat veljeni ja toinen sisaristani ovat ottaneet minut vastaan. Minulle riittää kun saan kuulua heidän elämiinsä, edes osittain. Kerttua minä en tarvitse, häntä ei ole olemassa minun maailmassani.

Kolmanneksi ohjelmassa sanottiin, että hankalinta on ollut kun ei tiedä. Ei tiedä onko synnyttäjä ajatellut lasta vai sulkiko pois kokonaan. Minäkin mietin kesällä, että varmaan Kerttu on minua ajatellut ja kirjoitin hänelle kirjeen. Kerroin kirjeessä, että minulla on ollut hyvä elämä ja lapsuus sekä mitä teen sillä hetkellä. Ajattelin, että häntä ehkä kiinnostaa; kuka nyt antaa lapsensa pois eikä mieti millainen hänen elämänsä on ollut ja toivoo, että lapsen elämä olisi ollut hyvä. Väärin. Eipä ne kaikki möykyt moista mieti. Niin miettii vain naiset, jotka rakkaudesta lasta kohtaan antavat tämän pois parempaan elämään, ei suinkaan itsekkyydestä kärsivät henkilöt joiden ainoa tunnettu ehkäisykeino on joko lapsen hylkääminen omille vanhemmilleen, adoptointi tai abortti. Mahdollisuuksia muunkinlaiseen toki on 80- ja 90-luvuilla jo ollut. En edes viitsi mennä siihen, että jos on osannut sitä itseään harrastaa niin toki on osannut myös käyttää ehkäisyä... ellei ole ollut välinpitämätön.

Neljäntenä pisti korvaan lausahdus, jonka juontaja sanoi. "Nainen, joka synnytti sinut, tulee pitämään sinua täydellisenä." Voi miten  herttaista, voi miten romanttista. Voi mitä satua. Nainen, joka sinut synnytti, on vain se, joka sinut synnytti. Se, joka sinua pitää täydellisenä on Äiti. Synnyttäneisyys ei todellakaan tee naisesta äitiä, se voi tehdä naisesta välinpitämättömän typeryksen, halvan makkaran, jonka pää ei ymmärrä tekojensa seurauksia tai sydän ei jaksa miettiä 9 kk jälkeistä tulosta. Mutta. Mikäli näin ei olisi, ei olisi myöskään minun ihania, rakkaita sisaruksiani. Tai veljeni ihania lapsia, jotka ovat minulle äärettömän tärkeitä. Siltikään en osaa ajatella möykyn tilalle ihmistä, naista saati äitiä.

Viides asia pisti rintaan, kirjaimellisesti. Toinen naisista, pikkusiskon löytänyt, oli aina luullut olleensa salattu asia. Ei ollut ollut, kaikki olivat tienneet hänestä ja pikkusiskonsa oli unelmoinut päivästä, jona hän kohtaisi sisarensa. Tunsin pistoksen, kateuden ehkä... minäkin olisin halunnut olla olemassa, tiedossa sisaruksilleni. Veljeni oli jossain vuosia sitten nähnyt nimeni Iida Emilian, mutta kuvitellut sen kuuluvan enonsa mahdolliselle lehtolapselle tai olevan vain kirjausvirhe. Surullista, olisimme voineet tuntea toisemme jo kauemmin jos minusta olisi tiedetty perheen piirissä. Mietin myös sitä, miten mukava olisi ollut jos mummoni, sekä biologinen mummoni olisivat voineet tavata toisensa. Mummoni on kuollut pari vuotta sitten, joten se on jo myöhäistä. Onneksi biologinen mummoni on vielä hyvässä kunnossa ja haluaa tutustua minuun kuten minäkin häneen.

Kuudes huomio, joka pisti kyyneleeni virtaamaan oli se, kun siskonsa löytänyt nainen sanoi saaneensa pikkusisareltaan kirjeen, jossa kirjoittaa naisen kuuluvan perheeseen. Hän sanoi, olevansa otettu kun pikkusisar kirjoitti hänen kuuluvan "perheeseen" eikä puhunut "heidän perheestään", kuin nainen olisi ulkopuolelta siihen tuleva henkilö. Tiesin tunteen, en unohda ikinä sitä tunnetta kun veljeni pisti minulle viestin, jossa luki "Hei sisko!". Se lämmittää edelleen ja varmasti elämäni loppuun saakka. Minäkin olen sisko, en vain joku nainen, joka sanoo olevansa sisarpuoli.

Ainoa elämä, toista ei tässä tietoisuudessa ole

Elämä, jota elämme on tässä ja nyt. Uskon uudesti syntymiseen, mutta se elämä mikä tulee myöhemmin kuin tämän hetkinen, ei ole tässä tietoisuudessa joten tämä mitä nyt elämme ja koemme on ainutlaatuista. Tätä ei voi jatkaa enää kun syntyy uudelleen!

Aivan typerä lehtimainos pyörii televisiossa, missä kuoro laulaa, että "elämäsi on nyt, eikä sitkun..." Jotenkin omituinen linkitön linkki ko. lehteen, mutta tuo kertsi on totuus. Elämä on nyt, eikä joskus myöhemmin. Toinen voimaannuttava kappale on Kaija Koon "Kaunis rietas onnellinen", siinäkin lauletaan että on aika ottaa elämä omiin käsiin, olla terveellä tavalla itsekäs ja elää ihan juuri niin kuin itse haluaa. Melkein itken kun kuuntelen tuota kappaletta, niinhän sen pitäisi mennä!!!

Olen kiltti tyttö, liian kiltti. Olen aina tehnyt mitä minulta on vaadittu ja pyydetty. Aina kuunnellut muiden mielipiteitä ja koittanut olla mieliksi. Välillä minulla on ollut kapinointiyritystä, mutta eihän se koskaan ole minua kauas vienyt. Minulla ei ole ollut voimaa olla itsekäs, sanoa että "NYT PERKELE, MINÄ TEEN MITÄ HALUAN!" Huutohan siitä tulee jos yrittää, minut saadaan tuntemaan itseni niin pieneksi, niin vääränlaiseksi ja niin saakelin itsekkääksi, että oksettaa. Yleensä olen yrittämisen jälkeen nöyrtynyt ja tehnyt niinkuin muut haluavat ja vaativat. Unohtanut itseni, koska niinhän pitää tehdä. Pitää olla epäitsekäs viimeiseen asti, tehdä itseään vastaan ja voitava huonosti, että muilla olisi parempi olla. Tiettyyn pisteeseen minä allekirjoitan saman asian, minä mielelläni annan vaikka vaatteet päältäni ja näen nälkää jos saan sillä paremman elämän huonompiosaiselle, mutta ihan kaikkeen minä en enää halua venyä; minäkin haluan elää OMAA elämääni.

Miten olen sitten huomannut kiltintytönsyndroomani. Olen saanut tietää olevani adoptoitu, olen tutustunut juuriini ja tehnyt kovasti työtä löytääkseni rakkaat sisarukseni sekä muut biologiset sukulaiset. Olen voimaantuntut, keskustellut erään erittäin viisaan ystäväni kanssa, jota arvostan ihan valtavasti. Olen huomannut, että minullakin on oikeuksia, minulla on voimaa vaatia oikeuksiani ja voimaa toteuttaa aikomani; sanoi kuka mitä tahansa. Minusta on pikkuhiljaa tulossa minä.

Tämä ei tarkoita, etteikö vanhempani olisi vanhempiani ja ettenkö kunnioittaisi ja rakastaisi heitä tai arvostaisi heidän mielipiteitään tai olisi kiitollinen heille kaikesta mitä ovat minua kohtaan tehneet. Ei todellakaan tarkoita sitä. Tämä tarkoittaa vain sitä, että näin kolmekymppisenä AIKUISENA naisena minä tuon kaiken rakkauden, hyvän kasvatuksen ja hyvien lähtökohtien vuoksi osaan ajatella ihan itse ja tehdä ihan omat päätökseni sekä kantaa niistä vastuun. En minä pystyisi siihen, edes luottamaan pystyväni, mikäli en olisi vanhempieni kasvattama. Nyt vain on tullut se aikuistumisen aika, vihdoin, johan sitä on odotettukin. Opiskeluaikana oli helppo hengittää kun välimatkaa oli paljon, pystyi niin helposti sanomaan, että "joo, joo, on, on, ei tietenkään jne" mitä nyt äiti halusi kuulla. Täällä se ei ole niin helppoa, minua on vedetty tiukempaan liekaan mitä kauemmin olen taas täällä kotipuolessa asunut. Ei äiti varmasti itse edes huomaa sitä, mutta näin se vain on.

Oma vikani, olen antanut periksi. En tykkää olla riidoissa äitini kanssa enkä varsinkaan tykkää siitä pienuuden tunteesta ja pahasta mielestä, jonka saan kun mielipiteeni eroaa huomattavasti äitini täydellisestä totuudesta. Olen pelkuri, lapsellinen kolmikymppinen, joka antaa äitinsä kävellä ylitseen. Tiedän, mutta ei se ole niin helppoa nousta äitiään vastaan varsinkaan kun kunnioittaa häntä niin paljon kuin minä kunnioitan. Arvostan hänen mielipiteitään ja siksi minä varmaan kuuntelen häntä liikaa. Isäni mielipiteet ovat vielä erikoisempia kuin äitini, hän näkee minut oikeasti viisi vuotiaana, äiti sentään teini-ikäisenä. Hän pelkää joka hemmetin asiaa, jos Helsingissä sataa lunta niin tokihan sitä sataa myös muualla Suomessa ja siksi olisi parempi ettei lähtisi autolla minnekään ja mielellään vaikka menisi väestönsuojaan turvaan. Kyllä minä pärjään, olen sitkeämpi ja pärjäävämpi kuin te varmaan edes osaatte kuvitellakaan. Olette itse kasvattaneet minut, joten voitte luottaa siihen että kyllä minä osaan elää.

Se, että haluan olla tiiviisti yhteydessä biologisiin juuriini, veljeeni, mummooni, enoihini ja kaikkiin muihinkin uusiin sukulaisiin, ei ole teiltä oikeasti pois ollenkaan. Minä en ole teitä unohtamassa ja hylkäämässä. Mummoni totesi minulle viime viikolla, ettei uskalla kiintyä minuun liikaa kun ei tiedä miten vanhempani suhtautuvat asiaan. Minä en käsitä miten tässä asiassa voi olla näin paljon ristiriitoja. Minä rakastan vanhempiani, ainoita oikeita vanhempiani mutta haluan rakastaa myös biologisia juuriani ilman omantunnon tuskia ja häpeää. Tässä asiassa aion olla itsekäs, niin saakelin itsekäs että oksettaa. Mikäli tätä itsekkyyden tarvetta ei ymmärretä, niin minä en aio antaa sille liikaa ajatusta. Huono omatuntohan se tässäkin taas tulee, mutta ei voi nyt mitään, tässä on oltava itsekäs.

Sain idean hakea kesätöitä biologisten juurieni luota eräästä tuotantolaitoksesta. Kesätyön pituus olisi 3-5kk. Valinnat tehdään myöhemmin keväällä. Olin typerä, kuten yleensä tällaisissa asioissa, ja menin kertomaan innokkaana äidilleni ideasta. Suuri vahinko, ei olisi kannattanut. Niin pieneksi, niin tyhmäksi ja niin saat*nan itsekkääksi en ole taas vähään aikaan tuntenutkaan itseäni. Tuttu tunne kuitenkin, tämä sama kuvio on toistunut niin monesti, että minun pitäisi jo osata olla kertomatta asioistani hänelle mutta kun olen sen verran lapsellinen niin kuvittelen, että äidilleni voisi asiasta kertoa ja saada tukea. En taida oppia milloinkaan.

Idea on vasta idean tasolla, sen verran olen sen eteen tehnyt että pistin hakemuksen. Mikäli kesätyön saisin, se olisi onneksi sen verran hyvin palkattua, että pystyisin maksamaan omistusasuntomme lainaosuuden sekä vuokran työpaikkakunnalle. Tiukkaa olisi elämä, mutta sen vastapainona saisin olla päivittäin yhteydessä veljeni perheeseen ja tutustua veljenlapsiini paremmin. Myös mummooni voisin tutustua ja oppia häneltä suvun historiaa. Kaiken perusta olisi tuo kesätyö, en minä sinne rahattomaksi pummiksi ole menossa.

Toinen ajatus on hakea opiskelemaan tuonne juurieni kaupunkiin. Siellä koulututetaan sosiaalipuolelta toimintaterapeutteja ja tämän adoptiohomman tiimellyksessä olen havainnut sen olevan minun sydäntäni lähellä. Haluan auttamaan nuoria, jotka ovat kokeneet kovia kuka mistäkin syystä. Haluan auttaa käytännönläheisesti, neuvoa ja viedä vaikka Kelalle täyttämään papereita, ettei vain siitä jää kiinni yhteiskuntaan kuuluminen. Täällä kotipaikkakunnallakin on ko. koulutusta, mutta lukion pistemäärät eivät täällä riitä edes haastatteluvaiheeseen. Tämähän on vuosisadan typerin idea, minullahan on jo korkeakoulututukinto (jolla voi pyykiä vessassa takamuksensa, meitä kun riittää kolmekymmentä tusinaan) ja sen pitäisi riittää. En haluaisi jatkuvasti olla työttömänä, hakea paikkaani työelämässä ja aina havaita etten osaa. Minä en ole hyvä taloushallinnossa, mutta ihmisten kanssa olen.

Minulla on yksi ainoa elämä ja minä jumalauta aion elää sen tästä lähtien omaan tapaani, vaikka se olisi vastoin "parempaa tietoa". Mieheni kanssa minulla oli pitkä keskustelu aiheesta juuri ja häneltä minä saan siunauksen päätöksilleni. Meidän suhteemme on sen verran vahva, ettei meidän tarvitse pelätä sen kaatuvan välimatkaan enkä minä ilman työpaikkaa tai muuta varmaa rahoitusta saamatta ole minnekään lähdössä. Nykyään voi onneksi opiskella uudelle alalle myös työttömyysrahalla. Kyllä me pärjäämme, ei mene talo alta tai kaadu suhde ja kissat kuole nälkään.

En minä vanhempiani ole hylkäämässä, he ovat osa minua ja minä heitä. Minulla on sen Iida Emilia Maalahden puolelta kuitenkin myös biologisia juuria ja osia, joihin haluan tutustua ja joita rakastan jo näinkin lyhyen tuntemisen jälkeen. En osaisi enää edes ajatella, ettei minulla olisi rakasta isoveljeä tai hänen perhettään; kaikki minulle läheisiä ja rakkaita perheenjäseniä siinä missä vanhempanikin ovat.