Luopuminen

Luopuminen on raskasta mutta väistämätöntä. Ihminen luopuu elämänsä aikana monesta eri asiasta; osa on vakavampia, osa kevyempiä. Puolentoista vuoden aikana olen joutunut luopumaan monesta asiasta, mikään niistä ei ole ollut kovin kevyt vaikka on siltä saattanut ulospäin vaikuttaakin. Minä en osaa itkeä julkisesti enkä näyttää surulliselta, vaikka yleensä avoin olenkin. Nielen kyyneleet, nostan pään ylös ja jatkan eteenpäin. Elettävä se on muutoksesta huolimattakin.

Mikään ei ole enää kuten se vielä pari vuotta sitten oli. Ei mikään. En voi silti sanoa, että asiat olisivat huonommin, en tosiaankaan. Ne ovat vain hyvin erilailla.

Sain sisaria, joista luovuin ehkä hieman vastentahtoisesti, mutta näin jälkikäteen olen siitä onnellinen. En ole kuin he, enkä haluakaan olla. Luovuin myös biologisista serkuistani, en tuntenut heitä "omikseni". Minulla on jo serkut, en minä enempiä tarvitse.

Luovun myös biologisen isäni etsimisestä, jos Kerttu ei muista kenen pokansa siemenestä minä olen alkuni saanut, niin sitten ei muista. Tai "muista". Kertusta itsestään minun ei tarvitse luopua, koska häntä ei koskaan ole oikeastaan ollut edes olemassa. Kyllä, hän on minut sisuksistaan ulos pukeltanut, mutta minulle häntä ei ole ollut. Eikä minua hänelle. Toivottavasti kuitenkin olen aiheuttanut hänelle edes jonkinlaisia tunnontuskia menneisyydestä, edes jossain määrin. Toivottavasti hän on edes vähän katunut sitä, mitä on veljilleni tehnyt. Siskoille se ja sama, heitäkään ei oikeastaan ole minulle olemassa. Kuten ei minuakaan heille. Ei oikeastaan kiinnosta juuri heidän kärsimyksensä. Ainoastaan veljilläni on jotain merkitystä minulle.

Nyt luovun tämän blogin päivittämisestä. Ehkä saatan jossain vaiheessa tänne taas jotain rustailla, mutta en enää päivitä tätä aktiivisesti. En kuitenkaan luovu tästä kokonaan, pidän tämän olemassa ja toivon, että tästä voisi olla jollekin jotain apua tai muuta. Jos tämä kokonaisuus herättää mitään ajatuksia niin kommentoikaa toki.

Erityisesti toivon, että Sinä pian 18v täyttävä poika, joka kommentoit jotain aiemmin, olet saanut tästä jotain näkökulmaa etenemiseesi. Hyvää ja huonoa, jotta osaat tehdä päätöksiä ja edetä sopivassa suhteessa ja osaat ottaa huomioon erinäisiä asioita.

Toimin Adopterad Finland rf:n (AF:n) yhteyshenkilönä Oulun ja Pohjois-Suomen alueella, yhdistyksen pääkieli on ruotsi mutta suurin osa ymmärtää ja osaa myös suomen kieltä. Mikäli haluat lisätietoja yhdistyksestä niin kommentoi minulle yhteystietojasi niin vastaan sähköpostiin. Kommentit eivät tule julkisiksi heti vaan vasta kun olen hyväksynyt ne, joten sinun ei tarvitse pelätä tietosuojavuotoja.

Kiitos ja kumarrus.

- Maria
aka Iida Maalahti

Ontto olo

Minulla on aina ollut kissoja, vanhin täytti juhannuksena 18v. Tänään se nukkui pois.

Pari-kolme vuotta sitten se sairastui munuaisten vajaatoimintaan ja elinaikaa sille annettiin 8kk:sta kahteen vuoteen. Se eli kolme. Pari viikkoa sitte se roikasi ikkunalaudalta vieraan kissan perään ja alkoi ontua takajalkaansa. Ajattelimme, että se on venäyttänyt sen mutta nyt viikonloppuna romahti toinenkin jalka. Se veti toista takajalkaansa perässään kävellessään ja istui jalat vinossa vierellään. Oli tehtävä päätös sen parhaaksi.

Perheenjäsen on nyt poissa, minun pitkäaikainen rakkaani on kuollut. Tämä olo on vielä ontompi kuin se, kun kuulin ettei vanhemapani olekaan biologisesti sellaiset. Sielussa on nyt Miina-kissan mentävä aukko.

Miina jää mieleen rakkaana kissana, joka oli hemmetin viisas. Tietä ylittäessä se istahti aina pientareelle ja katsoi molempiin suuntiin ennen kuin ylitti katua. Se istui pyöränkorissa ja tykkäsi olla kolassa kun tehtiin lumitöitä. Koirat se piti pois kotitieltä ja vielä vanhoilla päivilläänkin se herkutteli itsepyytämillään oravilla. Vaikka siltä meni kuulo kokonaan n. vuosi sitten, se aisti kuitenkin muuten ympäristöään ja eli onnellisena. Sen viimeisen päivän aamuna se sai paljon rapsutuksia, halauksia ja pusuja.

Miinalle pistettiin rauhoituspiikki eläinlääkärin pöydällä, josta se kiipesi syliini ja nukahti rauhallisesti siihen. Miina oli, ja on, aina sydämessäni rakkaana mini-miinana ja odottaa meitä muita perheenjäseniä jossain tuolla puolen.

Varhainen vuorovaikutus ja sen merkitys adoptoidun elämässä- tilaisuus

Aikuiset adoptoidut järjestävät yhteistyössä Pelastakaa Lapset ry:n kanssa tilaisuuden, jonka aiheena on Varhainen vuorovaikutus ja sen merkitys adoptoidun elämässä. Alustajana tässä 17.11 Helsingissä pidettävässä tilaisuudessa on Jari Sinkkonen, korkealle arvostettu lasten psykiatri. Aion mennä tuohon tilaisuuteen, vaikka kävellen.

En ole ihan varma uskonko lapsen ensimmäisten elinkuukausien aikana kohtaamien tapahtumien vaikuttavan jollain tavalla ihmisen tulevaan kehitykseen tai käyttäytymismalleihin. Jotenkin on aina helppo vedota "huonoon lapsuuteen" tai muihin vaikeisiin alkuasetelmiin kun elämä potkii päähän. Mutta ehkä siinä on kuitenkin jotain perää, en tiedä. Menen avoimin mielin ja kiinnostuksella kuuntelen mitä Sinkkonen sanoo asiasta. Ehkäpä minullakin on jotain varhaislapsuudesta jääneitä toiminta- /käytösmalleja, joita en sinällään tiedosta olevan, mutta joita aina toistan samantyyppisten tilanteiden kohdalle osuessa.

Mietin esimerkiksi omaa "lähtöherkkyyttäni" kun suhteessa menee huonosti. Tai en tiedä olenko lähtöherkkä jos olen jättänyt yhden miehen, ajatellut lähtöä toisen miehen kanssa (ja eronnut lopulta kolmannen osapuolen tullessa hämmentämään pakkaa miehen lähisuvun puolelta) ja taas ajateltuani eroa kolmannen miehen kohdalla, jolloin tosin tein päätöksen etten lähde heti kun on vaikeaa vaan jään ja korjaan asian. Jotenkin se ensimmäinen ajatus on paeta vaikeaa tilannetta, lähteä. (Ei niitä onneksi ole kuin kolme noita miehiä ollut, ei ihan Rautian "Timon mitalla" kuitenkaan. ;)) Ehkä se on joku jäänne niiltä ensimmäisiltä elinkuukausiltani, jolloin Kerttu yritti olla tilanteen rouva, mutta lopulta viina vei järjen ja jätti lapsen. Ehkä hän tunsi ahdistusta "jämähtäneessä" tilanteessa ja minä aistin sen ja opin, että kun tilanne ei enää innosta niin voi vain lähteä ja lyödä hanskat tiskiin.

Mieheni oli katsonut jonkun dokumentin, jossa Suomessa syntynyt ja samantien laitokselta adoptoidun japanilaistaustaisen tytön elämää seurattiin. Tyttö ei ollut laitoksella kuullut japania, ainoastaan suomen kieltä, mutta hänellä oli silti äärettömän helppo omaksua kieli opiskellessaan sitä myöhemmin. Ne on ne geenit varmasti, jotka vaikuttavat! Samaa uskon itsessäni, sillä olen aina rakastanut jylhiä järvimaisemia kalliorantoineen ja mahtavine mäntyineen. Ja kas kummaa, sieltähän se Järvi-Suomen puolelta minunkin juureni löytyivät! Minun henkinen maisemanihan se on sieltä antanut tietää itsestään.

Geenit, alitajunta ja toinen tietoisuus on jänniä asioita. Hitsit kun ymmärtäisi psykologiaa enemmän, voisi tutkia tätä syvemmältä.