Olen tehnyt päätöksen olla olemassa. Minua ei niin vain lakaista maton alle. Olen antanut kuulua itsestäni silläkin uhalla, että siitä on "seurauksia". Tulen olemaan näkyvä ja näkyvämpi, se on varmaa.
Olin viikonloppuna Adopterade Finland rf:n (Adoptoidut Suomi ry) vuositapaamisessa sekä -kokouksessa. Meillä on selvä tavoite tulla näkyviksi ja oleviksi. Meillä on erilaiset kokemukset, joillain on ollut ihan hirveä adoptioperhe ja joillain hirvittävän hyvä. Oli voimaannuttavaa tavata ihmisiä, jotka kovista elämänkokemuksista huolimatta jaksavat uskoa huomiseen ja olla iloisia - me nauroimme hyvin paljon!
Olemme sitkeitä ja sinnikkäitä. Olemme olemassa. Tykkäsitte siitä tai ette.
KOLUMNI
Vaietut lapset
Mustavalkoisessa, vanhassa valokuvassa on hymyilevä pariskunta. Mies nojaa päätään naisen poskeen. Näkee, että heillä on läheiset välit.
Ilmoitus on Turun Sanomien lauantainumerossa, survottuna huonekaluliikkeen ja kodinkoneketjun mainosten keskelle. Siinä kysytään: "Tunnetko kuvassa esiintyvän miehen?"
Ilmoittaja tietää miehestä vähän. Nimen ja summittaisen asuinpaikan, Turku tai lähikunnat. Kuvan naisen nimi kerrotaan: hän on Hulda.
Katson ilmoitusta setäni pyynnöstä. Isoisäni piirteet ovat hyvin tunnistettavissa. Voimakas nenä ja huomattavan kiharat hiukset, jotka myös setäni on perinyt. Kuvan mies on Onni, isoisäni.
Menee vielä kaksi päivää ennen kuin isäni rohkaistuu soittamaan ilmoituksen numeroon. Se soi Ahvenanmaalla. Selviää, että meitä etsii meille ennestään tuntematon serkkuni. Huldalle ja Onnille syntyi tytär talvisotavuonna 1939, mutta vasta hänen poikansa rohkaistui etsimään kuvan miestä. Isäni ja setäni ovat saaneet uuden sisarpuolen, josta kukaan meistä ei tiennyt mitään.
Suomi on täynnä vastaavia, vaiettuja salaisuuksia. Sota ja tuore rauhanaika näkyivät ihmisten suhteissa. Puhuttiin sotamoraalin löystymisestä. Nuoret naiset ja miehet olivat kiitollisia elämästä eivätkä ajatelleet liialti tulevaisuutta.
Perheet olivat muutostilassa: toisaalta syntyi paljon lapsia, toisaalta avioerotilastoissa näkyi harvinainen piikki. Oli solmittu sota-ajan pikaliittoja tai saatu kotiin sotilas, jota ei enää tunnistanut omaksi mieheksi.
1940-luvun naisia tutkinut Kirsi-Maria Hytönen kertoo, että aviottomaan lapseen liittyi häpeää mutta myös ymmärrystä. Arki on vaikeaa. Äitiysloma oli kuusi viikkoa, eikä lastenhoitopalveluja juuri ollut. Voi olla, että karjakko-oppilaana työskennellyt Hulda otti lapsen mukaan kiertäessään maataloja.
Yhteiskunnan tuki lasten äideille oli kuitenkin vireillä: kunnissa alkoi vuonna 1944 neuvolatoiminta.
Isoisäni kuoli yli kaksikymmentä vuotta sitten, eikä Huldakaan ole enää elossa. Monia kysymyksiä jää. Tiesikö isoisäni lapsestaan? Miksi asiasta puhutaan vasta nyt, kymmeniä vuosia liian myöhään? Mitä muuta tapahtui ennen kuin isoisäni tapasi oman isoäitini?
Hytösen mukaan moni tuon ajan muisto on haudattu syvälle. Ajan psykologian mukaan asioiden oletettiin unohtuvan nopeimmin, jos niistä vaikenee. Tämän vaikenemisen jälkiä paikataan edelleen.
Jenni Virtanen jenni.virtanen@hs.fi
Kirjoittaja on HS:n ulkomaantoimituksen varaesimies.
Kirjoittaja on HS:n ulkomaantoimituksen varaesimies.
