Tällä viikolla minulle kerrottiin töistä, ettei työni jatku enää tämän hetkisen pätkäsopimuksen jälkeen. Vielä viikko sitten sen sanottiin jatkuvan. Työn loppuminen ei haittaa, mutta olen aika vihainen toimintatavasta; ensin luvataan jatkoa ja sitten ei yhtäkkiä enää luvata. Olin todella, todella vihainen asiasta.
Illalla mietin töiden loppumista ja päätin, että ihan sama. Sen rinnalla, mitä olen tänä kesänä kokenut, ei yksi alipalkatun ja vaatimattoman työn loppuminen tunnu itseasiassa missään. Ehkä suutuin asiasta siksi niin kovasti, että taas minulta pimitetään joku tieto. Joku päättää jotain mutta ei voi kertoa asianomaiselle mitään suunnitteluvaiheessa vaan vasta kun ollaan vaiheessa, jossa piti alunperin kuulla miten pitkän pätkän tällä kertaa saan. Vähän sama kuin adoptiohommassa. Pidetään siinä luulossa, että asia on näin vaikka se onkin nuin. Taas minua huijattiin; sopimuksen päättymisestä on tiennyt ainakin yksi samantason toimihenkilö ja ilmeisesti myös vaikuttanut asiaan ja minä en ole osannut epäillä mitään. Ehkä olen vihainen itselleni; taaskaan en nähnyt asioiden läpi vaan sokeasti uskoin asioiden olevan niinkuin ne näyttivät olevan.
Radiosta kuului Ismo Alangon (Hassisen koneen) loistava kappale "Tällä tiellä". Siinä kävellään pitkin tyhjää tietä taloon, jota kutsutaan kodiksi, vaikka siellä ei ole laulajan henkilölle ketään. Hän on yksin tällä tiellä. Jostain syystä se herätti ajatuksen, että tämähän on vähän kuin minun elämästäni. Vaikka siis...talossa, jota kodiksi kutsutaan on kuitenkin minun vanhempani. Tämä asia ei ole muuttunut miksikään, vanhemmat on vanhemmat nyt ja aina. Mutta jos miettii asiaa laajemmin, talossa ei ole minulle ketään... ei fyysisessä talossa vaan esimerkiksi minun elämässäni. Tässä elämässäni, missä minulla on eri nimi ja mitä olen elänyt omanani (ja onhan se) 30 vuotta, ei olekaan ketään tai mitään, ketä tai mitä luulin siinä olevan. Elämäni onkin vähän irrallista, olen lastu laineilla. Tajuaako kukaan? Minä olen sitä mieltä, että tämä elämäni on oikea elämäni, sukulaiseni on sukulaiseni ja minä olen minä, mutta ei mikään kuitenkaan ihan kokonaan. Ainoa vakaa asia on vanhemmat, muu on vähän kuin tuuliajolla ja irrallaan.
Olenko minä minä? Olisinko minä vaikka olisin elänyt toista elämää? En varmastikaan olisi. Kumpaakaan. Mutta siitä huolimatta sitä miettii. Mikä on tehnyt minusta tällaisen kuin olen, geenit vai kasvatus? Varmaan molemmat osaksi, loput olen luonut itse omilla valinnoillani. Onko ne valinnat olleet oikeat? Ehkä osin, osin olisin voinut valita erilailla.
Vertaistuki on tärkeää, saan sitä NAF:sta (Nationellt Adopterad Finland http://www.adopterad.fi/) jutellessani kaikenikäisten ja erilaisten taustojen omaavien jäsenten kanssa. Eräs Naffilainen erityisesti on minulle tärkeä henkilö. Juttelemme melkein päivittäin asiasta. Hän on aina tiennyt adoptiostaan ja tuntenut biologisia juuriaan parin vuoden ajana. Viimeksi juttelimme siitä, häiriintyvätkö biologiset sukulaisemme meidän jatkuvasta viestinnän tarpeestamme. Saatamme molemmat laittaa omille sukulaisillemme ihan turhiakin viestejä "hei, lenkillä sataa", "onpa kaunis kukka tässä pihalla", "menenpä kahville" jne. Hänen mielestään meillä on tarve kontaktiin, koska olemme jääneet siitä elämissämme paitsi aiemmin. Olen ihan samaa mieltä.
Meidän biologiset "uudet" sukulaiset on meille vähän kuin biologiset idolit. Palvomme uusia verisukulaisiamme ja otamme takaisin sen, mistä olemme aiemmin paitsi jääneet. Minulla on 30 vuoden kontaktit rästissä. Kysyin isoveljeltäni häiritseekö häntä kun koko ajan laitan viestejä, ei kuulema häiritse häntä eikä onneksi myöskään kälyä. En halua olla vaivaksi, mutta en pysty myöskään kunnolla hillitsemään itseäni viestittelyn kanssa. Sitä haluaa jotenkin olla mukana menossa, kuulla mitä toisessa päässä tapahtuu ja kertoa mitä itse on tekemässä. Hirveä ikäväkin painaa jatkuvasti.
Pikkuveljeen haluaisin tutustua paremmin. Olen koittanut hänelle jutella Fb:ssä, mutta hän on tyypillinen nuori mies ja ainakin kirjallisesti vähäpuheinen. En tiedä onko meillä paljon yhteistä, mikä johtunee siitä että emme ole vielä löytäneet yhteistä aihetta. Haluaisin hirveästi oppia tuntemaan hänetkin. Sellainen ontto-olo; näkee kuvan että tuossa on mun pikkuveli mutta en tiedä oikeastaan mitään hänestä. Kehtaako paljon kyselläkään, jos hän ei halua yhtä paljon tutustua minuun? Ärsyyntyykö hän jos kyselen? Mitä hän miettii mistäkin? jne...
Asustelen vanhempieni talossa, minun kotitalossani, seuraavat pari viikkoa kissavahtina. Täällä on aikaa ajatella. Paljon kuvia, omat huonekalut ja tavarat. Kaikki ajalta, jolloin olen kuvitellut olevani heidän biologinen lapsensa. Tuntuu hassulta. Olen heidän oikea lapsensa, mutten biologinen. Sekin tuntuu hassulta. Irralliselta mutta kuitenkin ihanan ankkuroidulta. Kai tämä on sitä aikuiseksi kasvamista tässä samalla. Olen oma itseni, mutta kuitenkin joidenkin oma.
lauantai 24. syyskuuta 2011
lauantai 17. syyskuuta 2011
Pikkuveli
Olen ollut sitä mieltä, että en ota kahteen pienempään sisaruspuoleeni yhteyttä. Saavat ottaa asian muuta kautta selville, ajattelin. Sitten kuitenkin mietin, että mitä menetettävää minulla on jos otan yhteyttä yli 20-vuotiaaseen pikkuveljeeni.
Laitoin hänellekin kaveripyynnöllä viestin Facebookissa. Oletin, että hän ehkä jo on kuullut minusta, koska on kuitenkin isosiskopuoleni kanssa tekemisissä mutta isosiskopuoleni ei noteeraa minun olemassaoloani tosiaan edes sen vertaa, että olisi maininnut asiasta. Pikkuveli oli vähän öö aapisen laidalla, ymmärrettävästi. Hän suhtautui asiaan kuitenkin hyvin, ihmeissään toki oli.
Minulla on nyt isoveljen lisäksi myös pikkuveli! Tuntuu hassulta, tähän isosiskona oloon pitää vielä tottua. Pikkusiskona olo maailman parhaalle isoveljelle tuntuu jo hyvin luonnolliselta sekä siltä, kuin olisin tiennyt veljestäni jollain tasolla aina. Pikkuveljen kanssa meillä on eri sukunimikin, joten tämän asian sisäistäminen vie varmasti vähän kauemmin, luulisin.
Mutta kyllä tuntuu hienolta kuitenkin tulla hyväksytyksi myös nuoremman veljen taholta. Nyt voimme rakentaa sisarussuhdettamme myös hänen kanssaan ja tutustua paremmin. Mukavaa!
Pikkusisko on niin nuori (16v), että hänelle minä en aio kertoa vaikka mikä mielijohde tulisi. Mikäli biologinen synnyttäjäni voi nykyään paremmin, heillä voi olla normaali äiti-tytärsuhde (toivon sitä todella) enkä halua pilata sitä tällä yllätyksellä. Isoveljeni ja hänen vaimonsa kanssa tosin juttelimme, etteivät he ainakaan aio asiaa sinällään piilotella ja jos pikkusisko asian jotain kautta kuulee, niin se on asia sitten erikseen. Kuitenkaan meistä kukaan ei aio sitä suoraan hänelle vielä kertoa. Liian herkkä ikä tämmöisen asian tietämiselle saati ymmärtämiselle.
Laitoin hänellekin kaveripyynnöllä viestin Facebookissa. Oletin, että hän ehkä jo on kuullut minusta, koska on kuitenkin isosiskopuoleni kanssa tekemisissä mutta isosiskopuoleni ei noteeraa minun olemassaoloani tosiaan edes sen vertaa, että olisi maininnut asiasta. Pikkuveli oli vähän öö aapisen laidalla, ymmärrettävästi. Hän suhtautui asiaan kuitenkin hyvin, ihmeissään toki oli.
Minulla on nyt isoveljen lisäksi myös pikkuveli! Tuntuu hassulta, tähän isosiskona oloon pitää vielä tottua. Pikkusiskona olo maailman parhaalle isoveljelle tuntuu jo hyvin luonnolliselta sekä siltä, kuin olisin tiennyt veljestäni jollain tasolla aina. Pikkuveljen kanssa meillä on eri sukunimikin, joten tämän asian sisäistäminen vie varmasti vähän kauemmin, luulisin.
Mutta kyllä tuntuu hienolta kuitenkin tulla hyväksytyksi myös nuoremman veljen taholta. Nyt voimme rakentaa sisarussuhdettamme myös hänen kanssaan ja tutustua paremmin. Mukavaa!
Pikkusisko on niin nuori (16v), että hänelle minä en aio kertoa vaikka mikä mielijohde tulisi. Mikäli biologinen synnyttäjäni voi nykyään paremmin, heillä voi olla normaali äiti-tytärsuhde (toivon sitä todella) enkä halua pilata sitä tällä yllätyksellä. Isoveljeni ja hänen vaimonsa kanssa tosin juttelimme, etteivät he ainakaan aio asiaa sinällään piilotella ja jos pikkusisko asian jotain kautta kuulee, niin se on asia sitten erikseen. Kuitenkaan meistä kukaan ei aio sitä suoraan hänelle vielä kertoa. Liian herkkä ikä tämmöisen asian tietämiselle saati ymmärtämiselle.
sunnuntai 11. syyskuuta 2011
Veljen luona
Pitää tehdä päivitystä suoraan pelipaikoilta. Olen tällä hetkellä käymässä veljeni ja hänen perheensä luona. Olen myös tavannut biologisen mummoni sekä kaksi enoani. Olen saanut uusia sukulaisia myös veljenvaimon, kälyni, puolelta.
Yöt olen valvonut ja mietiskellyt miten ihmeellistä tämä kaikki on. Vielä 4kk sitten en osannut unelmoidakaan, että minulla on veli. Nyt olen nukkunut jo muutaman yön veljeni olohuoneen lattialla. Ihan ihmeellistä. Viereisissä huoneissa kuorsaa veli ja käly sekä lapset, joiden täti olen. Uskomatonta. Todellakin.
Olen pohtinut, miten hieno isä veljeni on lapsilleen. On mahtava katsoa kun he leikkivät tai vaikka sytyttävät takkaa yhdessä. Ei voi olla miettimättä, että vaikka veljeni on saanut elää varmasti hyvän ja luotettavan mieshahmon kanssa (pappa) lapsuutensa ja nuoruutensa, niin olisi hänellekin suonut samanlaisen isän kuin hän itse on lapsilleen. Ja kun katson miten veljenlapset keskenään leikkivät ja keskustelevat ja hupattavat, mietin miten hienoa olisi ollut itsekin lapsena saada hupattaa veljen kanssa samallalailla.
Tunteet on olleet aika pinnassa täällä ollessa. Olen yhtä aikaa onnellinen ja välillä surullinenkin siitä, mitä olisi voinut olla jo paljon kauemmin. Onnellinen olen kuitenkin enemmän; minulla on nyt myös biologisia sukulaisia ja tästä alkaa uusi elämänvaihe, missä minulla on veli ja minä olen täti. Onneksi meillä on vielä aikaa; emme ole taivaan vanhoja luomaan sisarussuhdetta keskenämme! Lapsiin haluan myös luoda tiiviin suhteen, haluan olla hyvä ja ymmärtävä täti johon lapset voivat luottaa ja jonka puoleen kääntyä asiassa kuin asiassa. Kummitäti minä jo olen ollut 15 vuotta ja toivottavasti ainakin toinen kummityttöni kokee minut sellaisena kuin haluan veljenkin lapsille tätinä olla.
Täällä tuoksuu pitsa. Käly tekee pitsaa ja minä istun olohuoneessa uuden veljentytön kanssa. Katsomme Juniori-kanavaa ja naureskelemme yhdessä. Tämä on oikein mukavaa! Tähän voisi tottua.
Yöt olen valvonut ja mietiskellyt miten ihmeellistä tämä kaikki on. Vielä 4kk sitten en osannut unelmoidakaan, että minulla on veli. Nyt olen nukkunut jo muutaman yön veljeni olohuoneen lattialla. Ihan ihmeellistä. Viereisissä huoneissa kuorsaa veli ja käly sekä lapset, joiden täti olen. Uskomatonta. Todellakin.
Olen pohtinut, miten hieno isä veljeni on lapsilleen. On mahtava katsoa kun he leikkivät tai vaikka sytyttävät takkaa yhdessä. Ei voi olla miettimättä, että vaikka veljeni on saanut elää varmasti hyvän ja luotettavan mieshahmon kanssa (pappa) lapsuutensa ja nuoruutensa, niin olisi hänellekin suonut samanlaisen isän kuin hän itse on lapsilleen. Ja kun katson miten veljenlapset keskenään leikkivät ja keskustelevat ja hupattavat, mietin miten hienoa olisi ollut itsekin lapsena saada hupattaa veljen kanssa samallalailla.
Tunteet on olleet aika pinnassa täällä ollessa. Olen yhtä aikaa onnellinen ja välillä surullinenkin siitä, mitä olisi voinut olla jo paljon kauemmin. Onnellinen olen kuitenkin enemmän; minulla on nyt myös biologisia sukulaisia ja tästä alkaa uusi elämänvaihe, missä minulla on veli ja minä olen täti. Onneksi meillä on vielä aikaa; emme ole taivaan vanhoja luomaan sisarussuhdetta keskenämme! Lapsiin haluan myös luoda tiiviin suhteen, haluan olla hyvä ja ymmärtävä täti johon lapset voivat luottaa ja jonka puoleen kääntyä asiassa kuin asiassa. Kummitäti minä jo olen ollut 15 vuotta ja toivottavasti ainakin toinen kummityttöni kokee minut sellaisena kuin haluan veljenkin lapsille tätinä olla.
Täällä tuoksuu pitsa. Käly tekee pitsaa ja minä istun olohuoneessa uuden veljentytön kanssa. Katsomme Juniori-kanavaa ja naureskelemme yhdessä. Tämä on oikein mukavaa! Tähän voisi tottua.
tiistai 6. syyskuuta 2011
Miksi mikään muuttuisi?!
Miksi joka ikinen ihminen, sukulaiset ja tuttavat (lähes kaikki kelle olen adoptiosta kertonut, tai siitä että tiedän nyt adoptiosta), muistavat muistuttaa, etteivät asiat muutu miksikään vanhempieni suhteen ja että muistanhan varmasti että minulla on ollut rakastavat ottovanhemmat. Ei ne ole ottovanhemmat, ne on vanhemmat. Oikeat vanhemmat.
Miksi tämä mitään muuttaisi? Mistä johtuu, että kaikki kuvittelevat minun suunnilleen hylkäävän vanhempani? Miksi minun arvostelukykyyni ei luoteta? En minä muita vanhempia halua tai tarvitse, minulla on jo vanhemmat! Uskokaa jo! Sama pätee muihinkin sukulaisiin; minulla on jo maailman parhaat serkut, enot ja setä. Parhaat kummilapset jne. Nyt vain saan lisää sukulaisia, en korvaavia entisten paikalle.
Kuten eräs uusi tuttavani adoptiopiireistä sanoi nasevasti, että me olemme onnekkaita kun meillä on mahdollisuus laajaan sukuun. Niinpä!
Olen lähdössä tapaamaan veljeäni ja hänen perhettään sekä tätä uutta laajentunutta sukuani viikonloppuna. Odotan matkaa innolla ja jännittyneenä. Pääsen biologisten juurieni äärelle Etelä-Karjalaan katsomaan, mistä olen lähtöisin; kotoisin olen edelleen täältä Pohjois-Pohjanmaalta. En aio vaihtaa identiteettiäni, mutta onhan mielenkiintoista nähdä miten luonteeni sopii karjalaiseen ympäristöön. Täällähän olen vähän outolintu välillä liian vilkkaan olemukseni vuoksi, ehkä olen sitä myös siellä…mistäs tietää!
Mukaani olen pakannut monta albumillista kuvia lapsuudestani sekä nuoruudestani. Äiti valitsi albumit, katsoi sellaiset ikävuodet, jotka varmaan kiinnostavat biologista mummuani. Eilen katselin itse kuvia pitkästä aikaa ja niitä katsoo nyt erilailla. Kuvat alkavat siitä kun olen 7kk ikänen. Tähän asti olen ajatellut, ettei vanhemmillani varmaan ole ollut kameraa vielä kun olen syntynyt kun niitä ihan vauvakuvia ei ole. Jotenkin hassua oli katsoa kuvia nyt kun tietää, että olen juuri tullut kotiin. Hymyilen tai nauran kaikissa kuvissa, varmaan oli yksi tai kaksi kuvaa, joissa naama oli vähän vinossa. Olen siis ollut onnellinen jo siinä vaiheessa kun olen päässyt kotiin. Miksi siis mikään muuttuisi?
Miksi tämä mitään muuttaisi? Mistä johtuu, että kaikki kuvittelevat minun suunnilleen hylkäävän vanhempani? Miksi minun arvostelukykyyni ei luoteta? En minä muita vanhempia halua tai tarvitse, minulla on jo vanhemmat! Uskokaa jo! Sama pätee muihinkin sukulaisiin; minulla on jo maailman parhaat serkut, enot ja setä. Parhaat kummilapset jne. Nyt vain saan lisää sukulaisia, en korvaavia entisten paikalle.
Kuten eräs uusi tuttavani adoptiopiireistä sanoi nasevasti, että me olemme onnekkaita kun meillä on mahdollisuus laajaan sukuun. Niinpä!
Olen lähdössä tapaamaan veljeäni ja hänen perhettään sekä tätä uutta laajentunutta sukuani viikonloppuna. Odotan matkaa innolla ja jännittyneenä. Pääsen biologisten juurieni äärelle Etelä-Karjalaan katsomaan, mistä olen lähtöisin; kotoisin olen edelleen täältä Pohjois-Pohjanmaalta. En aio vaihtaa identiteettiäni, mutta onhan mielenkiintoista nähdä miten luonteeni sopii karjalaiseen ympäristöön. Täällähän olen vähän outolintu välillä liian vilkkaan olemukseni vuoksi, ehkä olen sitä myös siellä…mistäs tietää!
Mukaani olen pakannut monta albumillista kuvia lapsuudestani sekä nuoruudestani. Äiti valitsi albumit, katsoi sellaiset ikävuodet, jotka varmaan kiinnostavat biologista mummuani. Eilen katselin itse kuvia pitkästä aikaa ja niitä katsoo nyt erilailla. Kuvat alkavat siitä kun olen 7kk ikänen. Tähän asti olen ajatellut, ettei vanhemmillani varmaan ole ollut kameraa vielä kun olen syntynyt kun niitä ihan vauvakuvia ei ole. Jotenkin hassua oli katsoa kuvia nyt kun tietää, että olen juuri tullut kotiin. Hymyilen tai nauran kaikissa kuvissa, varmaan oli yksi tai kaksi kuvaa, joissa naama oli vähän vinossa. Olen siis ollut onnellinen jo siinä vaiheessa kun olen päässyt kotiin. Miksi siis mikään muuttuisi?
maanantai 5. syyskuuta 2011
Kirje mummulle
Tänään kirjoitin kirjeen biologiselle mummulleni. Synnyttäjäni oli kertonut hänelle aikoinaan, että minä olen siirtynyt ajasta ikuisuuteen syntymäni jälkeen. Voin vain kuvitella tämän aihettuaman tuskan niin biologisessa synnyttäjässäni kuin mummussani. Kertulla on täytynyt olla hyvä syy sanoa näin äidilleen. En ymmärrä sitä, tai edes halua ymmärtää, mutta c'est la vie, semmoista se vain joskus on. Asiat tapahtuu syistä, joita ei aina itse voi käsittää. Mustan huumorin ystävänä on pakko todeta, että kovasti olen elävän oloinen ollakseni maatunut 30 vuotta mullassa! ;)
Kirjoitin kirjeen ja aion mennä itse mahdollisimman pian kirjeen perässä tapaamaan mummuani sekä veljeäni. Olen edelleen äärettömän onnellinen, että minulla on veli. En voi käsittää sitä todeksi, tuntuu liian hyvältä ollakseen totta mutta pakkohan se on uskoa, että totta se on! Ehkä jo hyvinkin pian saan nähdä mummuni ja veljeni edessäni ja halata heitä!
Mummulle oli vaikea kirjoittaa. Tiedän, että hän varmasti haluaa kuulla minusta ja yritinkin kirjoittaa niitä "päätapahtumia" mitä elämässäni on ollut. Kirje oli ehkä liian lavea, siis sellainen ettei se anna juurikaan kuvaa minusta. Huomasin, että siitä tuli sellainen koska kirjoittaessani Kertulle koitin kertoa elämästäni vielä tarkemmin mutta vastaanotto oli mitä oli. En uskaltanut avautua tässä kirjeessä yhtä paljon. Ihminen oppii varomaan näköjään melko nopeastikin. Onneksi meillä on mummun kanssa vielä paljon hyviä hetkiä edessä ja voin kertoa asiat hänelle naamatusten ja puhelimessa!
Toivon, ettei mummuni ole liian pahoillaan Kertulle asioiden laidasta. Asiat menevät joskus toisin kuin niiden kuvittelisi tai toivoisi. En haluaisi aiheuttaa mitään välirikkoa kenekään välille enkä pakottaa Kerttua olemaan kanssani tekemisissä mikäli hän ei sitä halua tehdä. Minulle riittää minun veljeni sekä mummu ja eno. Enon ja veljen mukana tulee vielä hienot perheet ja lisää onnen tunteita.
Erityisen ylpeä olen siitä, että minulla on veljenlapsia. Olen aina sanonut, ettei minua saa kutsua tädiksi, koska en ole kenekään täti. Nyt täytynee perua tämä kielto, koska minähän olen kahden muksun veritäti! Mikä jännintä, voin nähdä omiakin piirteitä näissä naperoissa. Valokuvista olen nähnyt, että heillä on kasvonpiirteissään paljon samaa kuin minulla. En malta odottaa heidänkään tapaamistaan!
Lasten äiti, veljeni vaimo, kälyni siis, on myös hyvin mukava ihminen. Juttelimme kauan Facebookissa torstai-iltana. Voin jo kuvitella, että kunhan tutustumme vielä enemmän, tulemme lärisemään puhelimessa varmasti monet kerrat ja parantamaan maailmaa iltaisin kun tapaamme! Ehkä aloitamme sen pikemmin kuin arvaammekaan! :)
Kirjoitin kirjeen ja aion mennä itse mahdollisimman pian kirjeen perässä tapaamaan mummuani sekä veljeäni. Olen edelleen äärettömän onnellinen, että minulla on veli. En voi käsittää sitä todeksi, tuntuu liian hyvältä ollakseen totta mutta pakkohan se on uskoa, että totta se on! Ehkä jo hyvinkin pian saan nähdä mummuni ja veljeni edessäni ja halata heitä!
Mummulle oli vaikea kirjoittaa. Tiedän, että hän varmasti haluaa kuulla minusta ja yritinkin kirjoittaa niitä "päätapahtumia" mitä elämässäni on ollut. Kirje oli ehkä liian lavea, siis sellainen ettei se anna juurikaan kuvaa minusta. Huomasin, että siitä tuli sellainen koska kirjoittaessani Kertulle koitin kertoa elämästäni vielä tarkemmin mutta vastaanotto oli mitä oli. En uskaltanut avautua tässä kirjeessä yhtä paljon. Ihminen oppii varomaan näköjään melko nopeastikin. Onneksi meillä on mummun kanssa vielä paljon hyviä hetkiä edessä ja voin kertoa asiat hänelle naamatusten ja puhelimessa!
Toivon, ettei mummuni ole liian pahoillaan Kertulle asioiden laidasta. Asiat menevät joskus toisin kuin niiden kuvittelisi tai toivoisi. En haluaisi aiheuttaa mitään välirikkoa kenekään välille enkä pakottaa Kerttua olemaan kanssani tekemisissä mikäli hän ei sitä halua tehdä. Minulle riittää minun veljeni sekä mummu ja eno. Enon ja veljen mukana tulee vielä hienot perheet ja lisää onnen tunteita.
Erityisen ylpeä olen siitä, että minulla on veljenlapsia. Olen aina sanonut, ettei minua saa kutsua tädiksi, koska en ole kenekään täti. Nyt täytynee perua tämä kielto, koska minähän olen kahden muksun veritäti! Mikä jännintä, voin nähdä omiakin piirteitä näissä naperoissa. Valokuvista olen nähnyt, että heillä on kasvonpiirteissään paljon samaa kuin minulla. En malta odottaa heidänkään tapaamistaan!
Lasten äiti, veljeni vaimo, kälyni siis, on myös hyvin mukava ihminen. Juttelimme kauan Facebookissa torstai-iltana. Voin jo kuvitella, että kunhan tutustumme vielä enemmän, tulemme lärisemään puhelimessa varmasti monet kerrat ja parantamaan maailmaa iltaisin kun tapaamme! Ehkä aloitamme sen pikemmin kuin arvaammekaan! :)
perjantai 2. syyskuuta 2011
Veli!
Mulla on veli, joka vielä haluaa olla mun kanssa tekemisissäkin! Aivan mahtavaa!!! Laitoin veljelle kirjeen menemään postitse. Olen koittanut Facebookin kautta tavoittaa häntä, mutta en ole saanut vastausta. Ajattelin että voihan olla, ettei hän ole saanut viestejäni tai jos onkin niin voisi hän nyt edes jotain viestittää takaisin. Päätin lähettää sen kirjeen. Oli hyvä, että lähetin nimittäin eihän se veli ollut käynyt FB:ssä pitkään aikaan eikä saanut viestejä.
Sain viestin vastauksena, viesti alkoi: "Moi sisko." Sisko! Minä! Mulla ei ole sisaruksia ollut, mutta nyt tämän adoptiohomman tuoksinnassa sain siis tietää että on olemassa pari veljeä ja siskoa. Isompi veli otti yhteyttä, pienempi ei vielä tiedä. Pienemmällä ei ole sama sukunimikään, en osaa ajatella häntä veljenäveljenä. Tällä isommalla on. :) Tuli niin mahtava fiilis! Mahtavaa!!!!
Veli pyysi soittamaan. Meinasi sydän pysähtyä jo siitä ensimmäisestä viestistäkin, saati sitten puhelun soittamisesta. Onneksi uskalsin soittaa, puhuimme melkein 2h ja oli ihan kuin olisin itseäni kuunnellut. Jotenkin vaan niin tutun kuulosta! Ja mun veli oli mukava! Olisin ollut tosi pettynyt, jos hän olisi osottautunut ihan tolloksi! ;) Puhelun jälkeen juttelin FB:ssä vielä hänen vaimonsakin kanssa ja hän oli myös aivan mahtava tyyppi. Heillä on myös pari lasta; en voi siis enää sanoa, ettei minua voi kutsua tädiksi kun en ole kenekään täti! Kiitän kohtaloa, että olen saanut tutustua veljeeni sekä hänen vaimoonsa, samoin kuin enooni. Jos nyt kuolisin niin kuolisin onnellisena hymy kasvoillani!
Enoni oli kertonut minusta myös äidilleen, minun biologiselle mummulleni. Hänkin haluaa kuulla minusta. Ehkä saan tavata hänet joku päivä, nähdä mistä juureni ovat lähteneet. Isovanhemmathan ovat aina niitä suvun tukipilareita kautta sukupolvien! :) Oman mummuni menetin vuosi sitten ja olen kaivannut häntä siitä lähtien. Mummu oli minulle hyvin rakas, hänkään ei ollut äitini äiti vaan pappani uusi vaimo eli äitini äitipuoli, mutta minulle ainoa oikea mummu. Vietin monet kesät hänen luonaan ja meillä oli hauskaa. En halua uutta mummoa hänen tilalleen mutta haluan tutustua biologiseen mummuuni ja ystävystyä hänen kanssaan.
Viime kirjoitukseeni olin saanut mukavan kommentin adoäidiltä, joka haluaa kannustaa poikaansa tulevaisuudessa tapaamaan biosukuaan ja on -suvulle kiitollinen pojastaan. Varmasti näin minunkin vanhempani ajattelevat, mutta minusta itsestä tuntuu jotenkin että minun pitää "suojella" heitä innostumiseltani. Olen aika ääri-ihminen, kun innostun niin innostun täysillä ja saatan "polkea jalkoihini" muut asianhaarat. Olen kyllä tietoinen asiasta ja siksi koitan toppuutella itseäni.
Kerroin äidilleni, että minua vähän "pelottaa" olla onnellinen enostani (veljestä en ollut vielä tuossa vaiheessa kuullut mitään) ja sanoin että arveluttaa miten he ottavat asian. Äiti vakuutti, että ovat onnnellisia minun puolestani ja että tottakai saan olla asiasta onnellinen. Eli tämä "vika" on vain minun päässäni, otan ehkä liikaa vanhempiani huomioon tässä asiassa. Veljen löytymisestä aiheutunut äärimmäinen onnen tunne ei kyllä kysele lupia keneltäkään! Ehkä se johtuu siitä, että minulla ei ole veljiä, minulla on oikeus tähän yhteen veljeeni! :)
Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni olen onnesta niin ymmyrkäisenä, etten osaa sanoa oikeastaan mitään. En osaa kuvailla tätä tunnetta, joka minussa on nämä muutama päivä ollut. Yleensä en itkeä tihuttele (paitsi kun katoin "komedian" Me & Marley, itkin sen koiran menetystä monta tuntia), mutta nyt on kyllä ollut itku herkässä! Torstaina enoni sähköpostin jälkeen piti käydä vessassa rauhoittumassa kun meinasin ihan pakolla tirautta parit onnen kyyneleet, samoin kuin eilen kun veli laittoi viestiä.
Voi kun voisin jakaa jollekin osan tästä tunteesta! Tämä on uskomatonta!
Sain viestin vastauksena, viesti alkoi: "Moi sisko." Sisko! Minä! Mulla ei ole sisaruksia ollut, mutta nyt tämän adoptiohomman tuoksinnassa sain siis tietää että on olemassa pari veljeä ja siskoa. Isompi veli otti yhteyttä, pienempi ei vielä tiedä. Pienemmällä ei ole sama sukunimikään, en osaa ajatella häntä veljenäveljenä. Tällä isommalla on. :) Tuli niin mahtava fiilis! Mahtavaa!!!!
Veli pyysi soittamaan. Meinasi sydän pysähtyä jo siitä ensimmäisestä viestistäkin, saati sitten puhelun soittamisesta. Onneksi uskalsin soittaa, puhuimme melkein 2h ja oli ihan kuin olisin itseäni kuunnellut. Jotenkin vaan niin tutun kuulosta! Ja mun veli oli mukava! Olisin ollut tosi pettynyt, jos hän olisi osottautunut ihan tolloksi! ;) Puhelun jälkeen juttelin FB:ssä vielä hänen vaimonsakin kanssa ja hän oli myös aivan mahtava tyyppi. Heillä on myös pari lasta; en voi siis enää sanoa, ettei minua voi kutsua tädiksi kun en ole kenekään täti! Kiitän kohtaloa, että olen saanut tutustua veljeeni sekä hänen vaimoonsa, samoin kuin enooni. Jos nyt kuolisin niin kuolisin onnellisena hymy kasvoillani!
Enoni oli kertonut minusta myös äidilleen, minun biologiselle mummulleni. Hänkin haluaa kuulla minusta. Ehkä saan tavata hänet joku päivä, nähdä mistä juureni ovat lähteneet. Isovanhemmathan ovat aina niitä suvun tukipilareita kautta sukupolvien! :) Oman mummuni menetin vuosi sitten ja olen kaivannut häntä siitä lähtien. Mummu oli minulle hyvin rakas, hänkään ei ollut äitini äiti vaan pappani uusi vaimo eli äitini äitipuoli, mutta minulle ainoa oikea mummu. Vietin monet kesät hänen luonaan ja meillä oli hauskaa. En halua uutta mummoa hänen tilalleen mutta haluan tutustua biologiseen mummuuni ja ystävystyä hänen kanssaan.
Viime kirjoitukseeni olin saanut mukavan kommentin adoäidiltä, joka haluaa kannustaa poikaansa tulevaisuudessa tapaamaan biosukuaan ja on -suvulle kiitollinen pojastaan. Varmasti näin minunkin vanhempani ajattelevat, mutta minusta itsestä tuntuu jotenkin että minun pitää "suojella" heitä innostumiseltani. Olen aika ääri-ihminen, kun innostun niin innostun täysillä ja saatan "polkea jalkoihini" muut asianhaarat. Olen kyllä tietoinen asiasta ja siksi koitan toppuutella itseäni.
Kerroin äidilleni, että minua vähän "pelottaa" olla onnellinen enostani (veljestä en ollut vielä tuossa vaiheessa kuullut mitään) ja sanoin että arveluttaa miten he ottavat asian. Äiti vakuutti, että ovat onnnellisia minun puolestani ja että tottakai saan olla asiasta onnellinen. Eli tämä "vika" on vain minun päässäni, otan ehkä liikaa vanhempiani huomioon tässä asiassa. Veljen löytymisestä aiheutunut äärimmäinen onnen tunne ei kyllä kysele lupia keneltäkään! Ehkä se johtuu siitä, että minulla ei ole veljiä, minulla on oikeus tähän yhteen veljeeni! :)
Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni olen onnesta niin ymmyrkäisenä, etten osaa sanoa oikeastaan mitään. En osaa kuvailla tätä tunnetta, joka minussa on nämä muutama päivä ollut. Yleensä en itkeä tihuttele (paitsi kun katoin "komedian" Me & Marley, itkin sen koiran menetystä monta tuntia), mutta nyt on kyllä ollut itku herkässä! Torstaina enoni sähköpostin jälkeen piti käydä vessassa rauhoittumassa kun meinasin ihan pakolla tirautta parit onnen kyyneleet, samoin kuin eilen kun veli laittoi viestiä.
Voi kun voisin jakaa jollekin osan tästä tunteesta! Tämä on uskomatonta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)