Veli!

Mulla on veli, joka vielä haluaa olla mun kanssa tekemisissäkin! Aivan mahtavaa!!! Laitoin veljelle kirjeen menemään postitse. Olen koittanut Facebookin kautta tavoittaa häntä, mutta en ole saanut vastausta. Ajattelin että voihan olla, ettei hän ole saanut viestejäni tai jos onkin niin voisi hän nyt edes jotain viestittää takaisin. Päätin lähettää sen kirjeen. Oli hyvä, että lähetin nimittäin eihän se veli ollut käynyt FB:ssä pitkään aikaan eikä saanut viestejä.

Sain viestin vastauksena, viesti alkoi: "Moi sisko." Sisko! Minä! Mulla ei ole sisaruksia ollut, mutta nyt tämän adoptiohomman tuoksinnassa sain siis tietää että on olemassa pari veljeä ja siskoa. Isompi veli otti yhteyttä, pienempi ei vielä tiedä. Pienemmällä ei ole sama sukunimikään, en osaa ajatella häntä veljenäveljenä. Tällä isommalla on. :) Tuli niin mahtava fiilis! Mahtavaa!!!!

Veli pyysi soittamaan. Meinasi sydän pysähtyä jo siitä ensimmäisestä viestistäkin, saati sitten puhelun soittamisesta. Onneksi uskalsin soittaa, puhuimme melkein 2h ja oli ihan kuin olisin itseäni kuunnellut. Jotenkin vaan niin tutun kuulosta! Ja mun veli oli mukava! Olisin ollut tosi pettynyt, jos hän olisi osottautunut ihan tolloksi! ;) Puhelun jälkeen juttelin FB:ssä vielä hänen vaimonsakin kanssa ja hän oli myös aivan mahtava tyyppi. Heillä on myös pari lasta; en voi siis enää sanoa, ettei minua voi kutsua tädiksi kun en ole kenekään täti! Kiitän kohtaloa, että olen saanut tutustua veljeeni sekä hänen vaimoonsa, samoin kuin enooni. Jos nyt kuolisin niin kuolisin onnellisena hymy kasvoillani!

Enoni oli kertonut minusta myös äidilleen, minun biologiselle mummulleni. Hänkin haluaa kuulla minusta. Ehkä saan tavata hänet joku päivä, nähdä mistä juureni ovat lähteneet. Isovanhemmathan ovat aina niitä suvun tukipilareita kautta sukupolvien! :) Oman mummuni menetin vuosi sitten ja olen kaivannut häntä siitä lähtien. Mummu oli minulle hyvin rakas, hänkään ei ollut äitini äiti vaan pappani uusi vaimo eli äitini äitipuoli, mutta minulle ainoa oikea mummu. Vietin monet kesät hänen luonaan ja meillä oli hauskaa. En halua uutta mummoa hänen tilalleen mutta haluan tutustua biologiseen mummuuni ja ystävystyä hänen kanssaan.

Viime kirjoitukseeni olin saanut mukavan kommentin adoäidiltä, joka haluaa kannustaa poikaansa tulevaisuudessa tapaamaan biosukuaan ja on -suvulle kiitollinen pojastaan. Varmasti näin minunkin vanhempani ajattelevat, mutta minusta itsestä tuntuu jotenkin että minun pitää "suojella" heitä innostumiseltani. Olen aika ääri-ihminen, kun innostun niin innostun täysillä ja saatan "polkea jalkoihini" muut asianhaarat. Olen kyllä tietoinen asiasta ja siksi koitan toppuutella itseäni.

Kerroin äidilleni, että minua vähän "pelottaa" olla onnellinen enostani (veljestä en ollut vielä tuossa vaiheessa kuullut mitään) ja sanoin että arveluttaa miten he ottavat asian. Äiti vakuutti, että ovat onnnellisia minun puolestani ja että tottakai saan olla asiasta onnellinen. Eli tämä "vika" on vain minun päässäni, otan ehkä liikaa vanhempiani huomioon tässä asiassa. Veljen löytymisestä aiheutunut äärimmäinen onnen tunne ei kyllä kysele lupia keneltäkään! Ehkä se johtuu siitä, että minulla ei ole veljiä, minulla on oikeus tähän yhteen veljeeni! :)

Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni olen onnesta niin ymmyrkäisenä, etten osaa sanoa oikeastaan mitään. En osaa kuvailla tätä tunnetta, joka minussa on nämä muutama päivä ollut. Yleensä en itkeä tihuttele (paitsi kun katoin "komedian" Me & Marley, itkin sen koiran menetystä monta tuntia), mutta nyt on kyllä ollut itku herkässä! Torstaina enoni sähköpostin jälkeen piti käydä vessassa rauhoittumassa kun meinasin ihan pakolla tirautta parit onnen kyyneleet, samoin kuin eilen kun veli laittoi viestiä.

Voi kun voisin jakaa jollekin osan tästä tunteesta! Tämä on uskomatonta!