Isyydestä ja muista sukulaisuuksista

Kerroin tuossa aiemmin, että löysin biologisen siittäjäni ja kirjoitin hänelle kirjeen. No. Sain vastauksen hänen miniältään. Vastaus oli oikein ystävällinen ja mieltä lämmittävä, siksipä olikin suunnaton harmi, että mies ei ollutkaan oikea! Palaset sopivat palapeliin, mutta eivät aivan loksahtaneet paikoilleen. Jatkan siis biologisen siittäjäni etsimistä, ja varmasti hänet vielä löydän mikäli on vielä elossa.

Kävin uudelleen Pelastakaa Lapset ry:ssä. Aiemmin mietimme, että kirjoitamme Kertulle vielä yhteisen kirjeen, jossa kerrotaan viranomaisen näkökulmasta tästä asiasta ja johon liitetään minun terveiseni. Päätimme kuitenkin jättää Kertun tältä osin rauhaan. Hän prosessoi asiaa varmasti tällä hetkellä kiivaasti ja käy läpi vaikka minkälaisia tunnekuohuja, joten voisi olla liikaa vielä se yksi kirje. En tule kuitenkaan unohtamaan Kerttua tai hänelle kirjoittamista; katson ajan ja paikan ja lähetän uuden kirjeen. Sen verran olen minäkin samaa verta ja lihaa, että suorasukaisuus ja rempseys on tarttunut: teen mitä haluan ja milloin haluan! ;)

Siksipä päätin vielä eilen illalla vähän googlailla mahdollisia sukulaisiani. Otin Eniron esille ja kirjoitin hakukenttään syntymäsukunimeni. Sain paljon osumia Itä-Suomeen, josta nyt tiedän sukuni olevan lähtöisin. Huomasin, että eräällä miehellä on työnumero ja siitä löysin hänen työpaikkansa nimen. Olen aiemmin löytänyt Facebookista pikkuserkkuni ja kysyinkin häneltä, tunnistaisiko hänen äitinsä joitain nimiä serkuikseen tai muiksi sukulaisiksi. Yksi nimi kuulosti serkulta - se sama, kenen nimessä oli työnumero!

Googlasin yrityksen nimen ja löysin kaavan, jolla firman sähköpostiosoitteet on tehty ja kokeilin, josko hänelläkin olisi sähköposti. Olihan hänellä! Sain niin hienon vastaanoton ja vastauksen heti aamulla, että minulta meinasi päästä itku! Vaikka hänellä oli kiire kokoukseen, hän silti otti asiakseen vastata minulle pikaisesti ja kertoa hieman perheestään. Iltapäivällä sain vielä uuden viestin, jossa on kerrottu vähän tarkemmin aamullisia asioita.

Olen niin onnellinen, minulla on nyt lisää "tunnettuja" biologisia sukulaisia! :) Nuorempia serkkuja enoni perheestä ja mikä paras tieto: biologinen mummoni elää vielä! Hänelle asiaa ei tietysti voi suin päin tölvästä, vaan asia pitää esittää hienovaraisesti - vanha ihminen kun on. Enoni mielestä hänellä on oikeus tietää lapsenlapsestaan, tämä lause teki minut äärettömän onnelliseksi. Isovanhemmat ovat minusta hyvin tärkeitä; menetin oman mummoni vuosi sitten ja ikävöin häntä kovasti. Kukaanhan ei tietysti pysty mummoani koskaan korvaamaan, mutta olisi hienoa jos voisin vielä tutustua biologiseen mummooni.

Tämä onnellisuus herättää minussa kyllä myös ristiriitaisia tunteita. Olen hyvin hyvin onnellinen ja minusta tuntuu, että haluaisin kuuluttaa sen koko maailmalle, oikein hehkuttaa onneani. Menen äidin ja isän luokse illalla laittamaan äitini hiukset, mutta voinko olla näin onnellinen ollessani siellä? Loukkaanko vanhempiani jos iloitsen siitä, että joku biologinen sukulaiseni hyväksyy minut? Vaikka he sanovat olevansa iloisia jos löydän biologista sukuani, mutta voinko olla siitä kuitenkaan ns. satavarma. Sanovatko he niin vain koska tietävät sen olevan minulle tärkeää? Tulevatko he surullisiksi ja luulevat, että hylkään sukuni tunteissani?

Kukaan ei koskaan ikinä korvaa minun vahempiani, mummoani, serkkujani, enojani, setääni tai ketään muutakaan sukulaistani. Näen asian niin, että nyt tämän adoptiohomman julkitullessa sukuni laajenee ja saan uusia hienoja ystäviä ja sukulaisia "vanhojen" kärsimättä. Toivon, että he tietävät tämän asian ilman, että "joudun" sitä heille todistelemaan. Sukuni on kyllä niin fiksua porukkaa, että uskon heidän tietävän kuinka tärkeitä he ovat minulle ihan ilman todistelujakin. :)