Isyydestä ja muista sukulaisuuksista

Kerroin tuossa aiemmin, että löysin biologisen siittäjäni ja kirjoitin hänelle kirjeen. No. Sain vastauksen hänen miniältään. Vastaus oli oikein ystävällinen ja mieltä lämmittävä, siksipä olikin suunnaton harmi, että mies ei ollutkaan oikea! Palaset sopivat palapeliin, mutta eivät aivan loksahtaneet paikoilleen. Jatkan siis biologisen siittäjäni etsimistä, ja varmasti hänet vielä löydän mikäli on vielä elossa.

Kävin uudelleen Pelastakaa Lapset ry:ssä. Aiemmin mietimme, että kirjoitamme Kertulle vielä yhteisen kirjeen, jossa kerrotaan viranomaisen näkökulmasta tästä asiasta ja johon liitetään minun terveiseni. Päätimme kuitenkin jättää Kertun tältä osin rauhaan. Hän prosessoi asiaa varmasti tällä hetkellä kiivaasti ja käy läpi vaikka minkälaisia tunnekuohuja, joten voisi olla liikaa vielä se yksi kirje. En tule kuitenkaan unohtamaan Kerttua tai hänelle kirjoittamista; katson ajan ja paikan ja lähetän uuden kirjeen. Sen verran olen minäkin samaa verta ja lihaa, että suorasukaisuus ja rempseys on tarttunut: teen mitä haluan ja milloin haluan! ;)

Siksipä päätin vielä eilen illalla vähän googlailla mahdollisia sukulaisiani. Otin Eniron esille ja kirjoitin hakukenttään syntymäsukunimeni. Sain paljon osumia Itä-Suomeen, josta nyt tiedän sukuni olevan lähtöisin. Huomasin, että eräällä miehellä on työnumero ja siitä löysin hänen työpaikkansa nimen. Olen aiemmin löytänyt Facebookista pikkuserkkuni ja kysyinkin häneltä, tunnistaisiko hänen äitinsä joitain nimiä serkuikseen tai muiksi sukulaisiksi. Yksi nimi kuulosti serkulta - se sama, kenen nimessä oli työnumero!

Googlasin yrityksen nimen ja löysin kaavan, jolla firman sähköpostiosoitteet on tehty ja kokeilin, josko hänelläkin olisi sähköposti. Olihan hänellä! Sain niin hienon vastaanoton ja vastauksen heti aamulla, että minulta meinasi päästä itku! Vaikka hänellä oli kiire kokoukseen, hän silti otti asiakseen vastata minulle pikaisesti ja kertoa hieman perheestään. Iltapäivällä sain vielä uuden viestin, jossa on kerrottu vähän tarkemmin aamullisia asioita.

Olen niin onnellinen, minulla on nyt lisää "tunnettuja" biologisia sukulaisia! :) Nuorempia serkkuja enoni perheestä ja mikä paras tieto: biologinen mummoni elää vielä! Hänelle asiaa ei tietysti voi suin päin tölvästä, vaan asia pitää esittää hienovaraisesti - vanha ihminen kun on. Enoni mielestä hänellä on oikeus tietää lapsenlapsestaan, tämä lause teki minut äärettömän onnelliseksi. Isovanhemmat ovat minusta hyvin tärkeitä; menetin oman mummoni vuosi sitten ja ikävöin häntä kovasti. Kukaanhan ei tietysti pysty mummoani koskaan korvaamaan, mutta olisi hienoa jos voisin vielä tutustua biologiseen mummooni.

Tämä onnellisuus herättää minussa kyllä myös ristiriitaisia tunteita. Olen hyvin hyvin onnellinen ja minusta tuntuu, että haluaisin kuuluttaa sen koko maailmalle, oikein hehkuttaa onneani. Menen äidin ja isän luokse illalla laittamaan äitini hiukset, mutta voinko olla näin onnellinen ollessani siellä? Loukkaanko vanhempiani jos iloitsen siitä, että joku biologinen sukulaiseni hyväksyy minut? Vaikka he sanovat olevansa iloisia jos löydän biologista sukuani, mutta voinko olla siitä kuitenkaan ns. satavarma. Sanovatko he niin vain koska tietävät sen olevan minulle tärkeää? Tulevatko he surullisiksi ja luulevat, että hylkään sukuni tunteissani?

Kukaan ei koskaan ikinä korvaa minun vahempiani, mummoani, serkkujani, enojani, setääni tai ketään muutakaan sukulaistani. Näen asian niin, että nyt tämän adoptiohomman julkitullessa sukuni laajenee ja saan uusia hienoja ystäviä ja sukulaisia "vanhojen" kärsimättä. Toivon, että he tietävät tämän asian ilman, että "joudun" sitä heille todistelemaan. Sukuni on kyllä niin fiksua porukkaa, että uskon heidän tietävän kuinka tärkeitä he ovat minulle ihan ilman todistelujakin. :)

Isyyden tunnustaminen

Saadessani tutustua adoptiopapereihini, biologisesta siittäjästä ei ollut mainittu nimeä. Oli annettu vain faktoja mitä hän on syntymäpaikkakunnallani tehnyt. Hän on ollut julkisessa työssä ja hänet on tunteneet melkeinpä kaikki alueen asukkaat. Nämä tiedot tietäen rupesin tutkimaan Internetin ihmeellistä maailmaa.

Taas täytyy todeta, että Suomi on hyvin pieni maa! Sain eilen illalla tietää biologisen siittäjäni nimen. Hän on jo vanha mies, mutta hyvä tuuri jatkuu eikä hän ole vielä siirtynyt manan majoille. :) Kirjoitin hänellekin kirjeen ja lähetin sen tänään. Kirje oli hyvin samantyylinen kuin se, minkä biologiselle synnyttäjälleni lähetin, mutta ehkä hieman suppeampi johten siitä, ettei hänellä ole ollut minuun minkäänlaista kontaktia; muuten kuin hedelmöitysvaiheessa tietysti.

Mies ei tunnustanut minua omakseen, ja voin kuvitella että tämä asia on ollut Kertulle kova paikka. Kukapa ei haluaisi lapsensa isän tunnustavan isyyttään, jos isä kerran on tiedossa - kuten se nyt yleensä varmasti aina on. Pyysin tunnustusta kirjeessä. Juridisesti en sitä halua, mutta haluaisin miehen tunnustavan tosiasian ja ilmaisevansa sen jollakin tavalla. Ehkä se auttaisi myös Kerttua asian hyväksymisen kanssa. Haluaisin, että synnyttäjäni voisi antaa itselleen anteeksi itseään painavan asian. Minä olen sen anteeksiannon tehnyt jo adoptiovaiheessa yksivuotiaana, sikäli kun minun anteeksiannollani on merkitystä.

Minä olen asian kanssa rauhassa ja toivoisin, että myös biologiset vanhempani voisivat tahoillaan olla.

Jälleen kerran, olen saanut tiedot omia reittejäni Internettiä hyväksi käyttäen; Suomi on pieni maa ja aina joku tuntee jonkun. Pitää vain osata etsiä oikeasta paikasta oikeat henkilöt ja nettilinkit.

Olemassaolon oikeutus

Minä hengitän, elän ja olen. Minulla on siihen oikeus. Minulle suotiin tämä oikeus vuonna 1981 kun minut siitettiin ja synnytettiin. Olen olemassa. Jos minulla ei olisi tätä oikeutta, olisi helpoin ratkaisu ollut joko ehkäistä siitos tai abortoida alkio. Silloin en olisi olemassa, en tässä elämässä enkä alitajuisena ahdistuksena.

Tämä tuli mieleeni tänään kun kävin tutustumassa Pelastakaa Lapset ry:n adoptiopapereihini. Minulla on myös oikeus tietää niistä ja syyt mitkä ajoivat synnyttäjäni antamaan minut pois. Adoptiolaki on ollut voimassa jo hyvän aikaa, tosin sitä ei vielä silloin ollut, kuin ehkä eduskunnan pöydällä, kun minun adoptioni on hoidettu. Yhtä kaikki, se koskee kuitenkin myös minun adoptiotani. Tietojen kuuleminen auttoi minua hyväksymään asian vieläkin paremmin kuin tähän asti. Olen hyväksynyt sen täydellisesti koko ajan, mutta nyt minun ei tarvitse enää spekuloida ja hautoa kostoa mahdolliselle raiskaajalle! Olisin kostanut sen synnyttäjäni puolesta, mikäli tämmöinen tapaus olisi ilmennyt papereista.

Nyt tiedän, ettei hänen elämäntilanteensa sallinut minua. Olen kiitollinen, ettei hän pahemmin edes yrittänyt. Olisin nyt täysin eri henkilö, täysin eri elämänkokemuksella ja -tyylillä. Voisin olla jotain, mitä en haluaisi olla. Mutta koska synnyttäjäni, Kerttu, on halunnut antaa minulle isän, äidin ja koko perheen, olen se mitä tänään olen. Olen siitä erittäin kiitollinen. En voi tuomita hänen päätöstään, hänen elämäänsä tai mitään muutakaan, koska meidän elämämme ovat ihan erit. Mutta olemassaolostani en tingi. Minulla on siihen oikeus, jonka synnyttäjäni on minulle antanut.

Synnyttäjäni ei halua olla kanssani tekemisissä, koska päätös on ollut hänelle rankka. Tottakai se on ollut; ei kukaan täysijärkinen ihminen "tuosta vain" anna lastaan, jota on 9kk kantanut ja tuskalla synnyttänyt, pois. Hän on koittanut hävittää minut muististaan ja mielestään siinä kai onnistuenkin - ennen kuin minä päätin olla jälleen olemassa hänen tiedotavassa mielessään. Sitä minä en aio itseltäni kieltää. Minä olen olemassa! Minulla on oikeus olla olemassa! Vaikka en olisi biologisen synnyttäjäni, tai nyt tiedossa olevien sisarusteni, kanssa tekemisissä niin minä piru vie olen kuitenkin täällä! Hengitän, nauran, itken, piereskelen ja röyhtäilen kuten kaikki muutkin. Minä en ole joku epämääräinen voikukan haituva, joka vähäisestäkin tuulesta lentää kilometrien päähän.

Edelleenkään en ole katkera, vihainen, suvaitsematon, hyväksymätön tai mitään muutakaan negatiivista asian tai ihmisten suhteen. Minulla on vissiin paksu nahka - tai sitten minussa on opittua, ja jopa perittyä, jääräpäisyyttä. Ovi on auki biologisten sukulaisteni tulla ja ottaa yhteyttä sitten kun heille itselleen aika on sopiva. Mitään en ole vailla. Vanhemmat minulla jo on, niitä en tarvitse. Haluaisin tutustua Kerttuun ihan ihmisenä, en äitinä. Minä en ole mikään paavi ketään tuomitsemaan, sitä ei todellakaan tarvitse pelätä. En ole elänyt pussissa, olen kohdannut monenlaisia elämänkohtaloita ja niistä toivottavasti oppinut ainakin sen, ettei elämä aina vie tai mene siten kuin itse olisi alunperin suunnitellut. Eihän se ole minullakaan mennyt, herranen aika!

Haluan vielä kertoa, että PeLalta en ole mitään henkilötietoja saanut. Kaikki oli Väestörekisterikeskuksen sivuilta verkkopalvelusta luettavissa omilla pankkitunnuksilla. Osoitepalvelu.net toimii myös samalla periaatteella: jos tiedossa on ihmisen (tyttö)nimi, syntymäaika sekä entinen asuinpaikkakunta niin tieto on saatavissa MIKÄLI YKSILÖ EI OLE KIELTÄNYT OMIEN TIETOJENSA ETEENPÄIN ANTAMISTA. Se taas tapahtuu Maistraatissa. Pelkkä puhelinnumeron salaiseksi laittaminen ei riitä. Varmaan minunkin tietoni löytyvät Kertun sekä hänen lastensa tiedoista, koska en ole kieltänyt omien tietojeni julkaisua. Yksilönvastuu on onneksi vielä tässä asiassa Suomessa; muutenhan tämä maa on holhousyhteiskunta.. no, nyt mennään jo politiikkaan että sopii lopettaa aiheesta. :) Se on sitten eriasia, moniko tuosta verkkopalvelusta loppupeleissä vielä tietää kun se on aika uusi juttu.

Pelastakaa Lapset ry:n paperit

Tänään tuli se kauan odotettu soitto PeLalta, että adoptiopaperini ovat saapuneet Helsingistä. Menen viikon kuluttua lukemaan ne läpi ja tekemään niistä itselleni muistiinpanoja. Saapa nähdä mitä sieltä paljastuu...

Koska minulla on vilkas mielikuvitus, pyörii päässä nyt monia eri vaihtoehtoja johtuen tuosta verisukulaiseni negatiivisesta ja töykeästä reagonnista. Yksi vaihtoehto voisi olla, että olen raiskauksen tuote...tai yhden yön vahinko. Jos olen syntynyt raiskauksen tuotteena, etsin siittäjäni käsiini ja käyn kertomassa mielipiteeni asiasta, olipa se miten intensiivistä tahansa joidenkin mielestä. Jos taas yhdenyön vahinkona niin toivon, että tätä lukevat nuoret naiset osaavat käyttää ehkäisyä nykypäivänä!

Ehkä toimin liian hätiköidysti kun etsin itse synnyttäjäni ja muita sukulaisia käsiini, mutta sellainen minä vain olen; toiminnan nainen. Turhaan kai sitä odottaa, että hidas byrokratia lähtee pyörimään jos itse pystyy selvittämään asiat monta viikoa nopeammin! Itse en näe asiassa mitään erikoista tai negatiivista. Kai jokainen, joka saa tällaisen asian tietää, haluaa etsiä sukulaisensa mahdollisimman nopeasti! Miten sellainen toiminta voisi loukata ketään, kuten minulle kerrottiin? Minulla, kuten kaikilla, on oikeus tietää mistä on tullut biologisesti. Mitään rakkaus- tai edes ystävyyssuhdetta minulla ei ole tarvetta saada, ainoastaan faktatietoa.

Onhan jo ihan järkiperusteet miksi asia on tärkeä. Haluan tietää kannanko geeneissäni jotain perinnöllistä sairautta, mihin voisi vaikuttaa ennen kuin se on puhennut. Munuaista minä en tule keneltäkään pyytämään, jos sellainen tilanne joskus eteen tulisi, sitä on turha pelätä.

Olen outo, uskon henkiin ja toisiin elämiin. Uskon, että voin olla yhteydessä tiettyihin henkiin, jotka ovat olleet elämässäni hyvin läheisiä minulle ja että selvennäkijä voi nähdä asioita mistä en ole puhunut. Ennustajat ja huijarit on erikseen. Reikihoito on höpöhöpöhommaa, "energia" mitä siinä toiselle annetaan on ihan käsistä johtuvaa lämpötunnetta ja toisen ihmisen läheisyyden tunnustamista. Saman saa kun käy hierojalla. Jos joku ei usko samoihin asioihin niin ihan ok, minäkin pidän outona monia uskomuksia ja uskovaisia. Minusta Jumalaa ja Jeesusta ei ole ollut siinä muodossa kun meille koitetaan kovasti kertoa. Se on minusta outoa.

Ihminen on siitä erikoinen eläin, että jotkut näkevät asiat mustavalkoisesti ja jotkut myös ne harmaan sävyt siitä keskeltä. Minä näen niitä harmaitakin sävyjä, sen verran on elämäni aikana tapahtunut kaikenlaista, etten enää pidä asioita niin yksioikoisena tai periaatteita liian tiukkoina. Pitää osata elää ja ottaa elämä sellaisena vastaan kuin se annetaan. Minä hyväksyn sen, ettei verisukuni välttämättä ikinä halua olla kanssani tekemisissä mutta mielestäni minä en ole se, joka siinä häviää. Saan haluamani tiedot muitakin kautta kuin suoraan heiltä. Harmittaa vain, että biologiset juureni ovat niin erilaiset kuin minkälainen itse olen...tai onko se hyvä juttu, en tiedä.

Romanttisena henkilönä naivisti kuvittelin, että olisin saanut edes asiallisen vastaanoton ja edes yhden kirjeen jossa olisi selitetty asiat joista kysyin. Kirjeen olisi voinut päättää lauseeseen, ettei toivota enempää yhteydenottoja. Olisi jäänyt edes hyvä maku suuhun, nyt jäi lähinnä huono maku. No C'est la vie.

Löytyi, muttei kuitenkaan.

Sukulainen löytyi, mutta hän ei halunnut olla kanssani tekemisissä, joten se siitä sitten. Nyt ainakin tiedän, että minulla on lähisukua. Olen tähänkin asti elänyt ilman joten enköhän elä tästä eteenkin päin. :)

Mitään pahaa en ole missään vaiheessa tarkoittanut ja mikäli ei ymmärretä miksi tämmöisen tiedon saaneena etsii sukulaisiaan niin ehkä niitä ei sitten ole tarve edes löytää. :)

Onhan se vähän puulla päähän lyöty olo nyt, mutta kylläpä tämä tästä. Lähinnä järkyttää ihmisten töykeys; tai sitten minä olen vain liian naivi ja "romanttinen" luonne etten ymmärrä moista kovuutta.

Kohtaamisen jälkeen..

Viikko sitten lähdin Kohtaamiseen Kantturaan. En tiennyt mitä odottaa; ensimmäinen retriitin tapainen juttu, jossa kaikki osallistujat ovat ventovieraita. Jännitti mutta mitä lähemmäs ajoin tilaa, tunsin oloni rauhalliseksi ja kun pääsin perille oli ihan kuin olisin tuntenut ne ihmiset aina!

Porukka oli teosofista henkeen ja vereen. Oli neo-kalevalaista runoutta kirjoittava filosofi, oopperalaulaja ja selvennäkijä sekä ihmisiä ihan miltä alalta tahansa. Tästä 15-20 hengen ryhmästä enemmistö oli miehiä ja he lähes kaikki yli 50v. Oli todella mielenkiintoinen ja kultturelli viikonloppu!

Keskustelin selvennäkijän kanssa adopitiostani ja hän sanoi, että voi olla että menee hyvinkin kauan, ennen kuin biologinen synnyttäjäni ottaa minuun yhteyttä. Voi vaatia vuosia! Hän ehdotti, että lähettelen hänelle aina joulukortteja ja synttärikortteja jne missä kerron, että ajattelen häntä ja haluaisin tavata tai olla yhteydessä muuten. Aion toteuttaa tämän.

Jos Kerttu luet tämän, niin haluan sinun tietävän että haluan kuulla sinusta edes kerran. Haluaisin nähdä kuvasi. Mikäli et halua pitää yhteyttä niin tietysti hyväksyn asian enkä häiritse sinua enempää, mutta minusta tuntuu siltä että minulla on oikeus saada sinulta edes yksi kirje tämän elämän aikana. Olen "asunut" sinussa 9kk ja siksi haluaisin tietää mistä ole biologisesti tullut. Edes yksi kirje, sitten en häiritse sinua enää.