Oi, ihana heinäkuu

Veljen luona on aina mukava käydä eikä tämäkään kerta tehnyt poikkeusta. Heillä on aina niin lämmin ja vieraanvarainen ilmapiiri, että sydän meinaa pakahtua. Tällä kertaa yövyimme mökillä, koska meitä oli muitakin mukana itseni lisäksi.

Mummoni tuli myös mökille ja vietimme oikein rattoisia iltoja porukalla saunoen ja uiden. Aivan mahtava paikka ja niin kauniilla kalliolla järven päällä!

Lähden sinne jälleen pian uudelleen, minulla jäi eräs asia vielä keskeneräiseksi sinne, vaikka sitä yritinkin viikonlopulla käydä hoitamassa loppuun...  Onhan tässä vielä aikaa, meillä kaikilla.

Raivoaminen ei vie asiaa pois

Minulta on usein kysytty miten otan tämän adoption näin tyynesti, miten en saanut silmitöntä raivokohtausta ja suuttunut vanhemmilleni, maailmalle tai Kertulle. Miksi olisin? Mitä se olisi muuttanut? Tapahtunut mikä tapahtunut.

Se, että olisin saanut raivokohtauksen tai kieltänyt tapahtuneen, ei olisi muutanut mitään. Minut olisi silti huostaanotettu 5kk ikäsenä, viety lastenkotiin ja haettu Oikeaan Kotiin parin kk jälkeen. En viitsinyt edes masentua tilanteesta. Alkujärkytyksen jälkeen hengitin syvään ja jatkoin matkaa.

Homma oli vähän niinkuin vuoristorata. Aluksi tulee se hidas ylämäki, jonka jälkeistä matkaa osaa jo pelätä vaikkei ihan tiedä mitä tuleman pitää. Sitten kun se jarru päästetään irti ja vauhti kiihtyy otaa vähän mahanpohjasta mutta tajuaa, ettei kannata hannata kun ei se mitään auta enää kuitenkaan. Sitten vain antaa mennä ja jossain vaiheessa oppii jopa nauttimaan siitä hurjasta menosta. Välillä tulee taas vähän hitaampaa ja sitten taas vielä hurjempaa. Sitähän se elämä on, jatkuvaa vuoristorataa.

Tämän blogin kirjoittaminen on ollut minulle henkireikä. Olen saanut "keskustella" asiasta ulkopuoliselle maailmalle ja saanut teiltä lukijoilta voimia silloin kun olen niitä tarvinnut. Välillä se voima on kummunnut jopa ärsytyksestä, mutta no... sanotaanko näin että sisulla se kalliokin siirtyy kun sen on siirryttävä.

Tässä on tapahtunut niin hemmetisti ja näyttää siltä, että edelleen tapahtuu, että olen päättänyt nyt viimein lopullisesti kirjoittaa tämän itselleni "kirjaksi", jotta muistan kaiken vielä myöhemminkin. Tässä blogissa en ole yksityisyydensuojan vuoksi kertonut lähellekään kaikkea mitä täällä kulisseissa on tapahtunut. Kirjaseeni voin nekin kirjoittaa itselleni muistoksi.

Reissussa on ihanaa!

Olen kesälomareissulla kummityttöni sekä hänen siskonsa kanssa. Meillä on ihan hirvittävän hauskaa, kävimme huvipuistossa ja löysimme äkkiä lempilaitteet, joissa sitten käytiin useampaan kertaan.

Voi vitsi miten mahtava oli seurata ihmisiä, nuoria ja lapsia. Kaiken ikäisiä. Heillä oli kaikilla tosi hyvä päivä. Niin meilläkin, saatiin nauraa ja räkättää ja vitsailla ja naljailla toisillemme. Ihan kuin tämmösinä päivinä pitääkin saada tehdä.

Toivottavasti muillakin on ollut hyvä päivä!

Juuri Sinulle!

Olen taas pitkästä aikaa käynyt useammin lukemassa erään uuden sukulaiseni blogia. Juuri hänen kanssaan haluan nyt pitää etäisyyttä, että ehdimme molemmat kasvaa ja kypsyä rauhassa. On varmasti ollut myös hänelle, jos ei shokki niin ainakin, yllätys, että olen olemassa. Rauhoitutaan nyt molemmat ja yritetään myöhemmin uudelleen. Minä olen liian suorasanainen, en aina mieti miten mitäkin kellekin kannattaa kertoa. Hänen kohdallaan tein virheen ja siksi nyt pidetään taukoa.

Mutta, siis. Luin blogiasi. Voi kun tietäisit, miten samanlaisia ajatuksia minulla on sinun iässäsi ollut ja on edelleen. Jätin sinulle kommentinkin - et sinä ole turha ja monikin sinusta välittää. Minäkin välitän ja olen onnellinen, että olet olemassa! Olet tärkeä ihminen kaikessa merkityksessä, perheelle, yksilönä maailmankaikkeudessa sekä osana yhteiskuntaa. :) Ja ihan niinku kirjoitit, ei kannata heittää hukkaan kaikkea mahtavaa kokemaansa ja saamaansa. Elämä on seikkailu! :) Olen huomannu saman! ;)

Myös täällä on tuttua ajattelu, ettei ole tarpeeksi hyvä eikä mikään onnistu vaikka miten yrittää. Tykkään siitä Anna Puun kappaleesta C'est la vie; se kuvaa jotenkin hyvin sitä tunnetta. Ei siinä auta raivarit tai muut; semmosta se vaan on. Ja sitten kun sitä onnistuukin - edes keskinkertaisesti - niin jopa se tuntuu hienolta! :) Sitä oppii arvostamaan elämän pieniäkin ihmeitä ja onnistumisia. Ei tarvitse sitä suurta rahallista omaisuutta tunteakseen olevansa menestynyt. Tai ainakaan minä en tarvitse. Minulle riittää, että saan tehdä millä on minulle merkitystä - oli se sitten palkkatyötä tai joku harrastus mistä nautin tai vaikka vaan kiehnätä mieheni kainalossa. :)

Tai, päiväunet, jotka lähden ottamaan just nyt. :)

Miksi tuhrata aikaansa?

Yön tunteina mietin erästä uutta sukulaistani. Haluan olla hänen kanssaan tekemisissä, mutta en hänen ehdoillaan - enkä omillani, vaan rehellisesti ehdoitta. Siksipä muutin mieltäni ja päätin vielä odottaa, ehkä muutaman vuoden, että molemmat olemme sen verran kypsiä ihmisinä ja yksilöinä, että yhteydenpito on ehdotonta, ilman taka-ajatuksia ja vehkeilyjä. Vielä ei ole sen aika, kummankaan puolelta. Riidoissa en halua olla, eikä hänkään jos viesti oli vilpitön - ja miksi se ei olisi ollut. Mutta mielestäni aika ei ole meille vielä kypsä.

Vanhemmat

Minulta kysyttiin, mitä vanhempani miettivät tästä kaikesta. Niin, sen kun tietäisi! :) Tai siis, uskon että he ovat tilanteen kanssa sinut eikä asia vaivaa heitä enää kun huomasivat, etten pakannu laukkujani ja hypännyt kissoineni junaan ja muuttanut pois. :D

Meillä ei ole totuttu puhumaan tunteista ja siksi minä alunperin aloin kirjoittamaan tätä, että saan edes jotenkin tämän kaiken pukellettua itsestäni ulos. Olen itse ollut aina avoimempi tällaisissa "tabuaiheissa" ja saanut siitä moitteitakin. Vieläkin äiti muistaa muistuttaa, että "elä sitten vaan kerro siellä ja täällä ja mitä nyt muutkin ajattelee jne". Mitä sillä loppujen lopuksi on väliä, en tiedä. Mutta en minä ihan kaikkea kerro - täälläkään. Olen sensuroinut hyvin paljon asioita vaikka blogi välillä varmasti on tuntunu hyvinkin avoimelta.

Alussa, kun sain sattumalta tietää adoptiosta, oli vanhempani shokissa. He olivat kai ajatelleet vievänsä koko jutun hautaan mukanaan tai sitten ajatelleet kertoa vasta myöhemmin... en osaa sanoa. Ymmärrän kyllä hyvin miksi he eivät ole sitä aiemmin sanoneet, muistan kyllä millainen lapsuuteni ja nuoruuteni oli. Mutta aika olisi kyllä ollut jo jonkin aikaa otollinen asian julkituonnille.

Äidille asia oli helpompi käsitellä, ainakin uskoisin niin. Isä näkee minut vieläkin ihan lapsena ja hän varmasti on enemmän mustasukkainenkin kuin äiti. Isälle en esimerkiksi kerro biologisen isäni suvusta tai serkuista, sedistä tms juuri mitään. Kuvaakaan en ole näyttänyt, vaikka minulla sellainen biologisesta isästäni on. Kai suojelen häntä jotenkin joltain, tätä asiaa en ole vielä saanut analysoitua itsekseni.

Veljeni tapaaminen teki asian varmasti heille lopullisesti konkreettiseksi ja he ottivat veljeni sekä hänen perheensä sydämellisesti vastaan. Jo ennen tapaamista he sanoivat, että nyt saatiin se poikakin. :) Lapsista he tykkäsivät ihan hirvittävästi, minä kun en ole halunnut lapsia enkä tiedä tulenko niitä koskaan tekemään / saamaankaan. Asia on minulle sinällään yhdentekevä, jos ovat tullakseen niin otan avosylin vastaan mutta mikäli en saa mieheni kanssa lapsia niin sitten en saa. Minullahan on nuo ihanat veljenlapset ja kummityttöni, joita voi passata ja hemmotella pilalle. ;)

Kaiken kaikkiaan uskon, että asian julkitulo on ollut helpotus molemmille vanhemmilleni. Enempää en ikävä kyllä osaa heidän ajatuksiaan valottaa, koska kuten jo sanottu, meillä ei ole ruukattu puhua tunteista ja itsestä tuntuisi oudolta mennä niistä siksi kysymään. Jotain vinkkejä ja tuntemuksia poimin keskusteluista mutta mitään suoraa en pysty sanomaan. Eivät he ainakaan onnettomia asian suhteen ole! :)

Niin, ja tottakai olen iloinen että olen saanut elämän. Ja että sisaruksenikin ovat saaneet. Ei siitä ole missään vaiheessa ollutkaan kyse, vaikka olen valittanut ehkäisyn puutteesta. Ajatus on siinä, että minusta on aina lasta kohtaan väärin jos se välinpitämättömyydellä siitetään ja välinpitämättömyydellä jätetään jonnekin. Pitäisi osata sen kahden sekunnin kestävän aktin toisellekin puolelle nähdä; mitä siitä voi seurata. Ei pidä olla niin kiimainen, ettei älyä että asialla voi olla seurauksia. Ei kellään ole oikeutta tehdä lapsia vain siksi, että saa itse tyydytyksen ja jättää lapsi sitten mummulaan, naapuriin, antaa pois tai muuta vastaavaa. Ei vain ole oikein minusta. Eikä viinapäissään olo ole mikään puolustus.