Raivoaminen ei vie asiaa pois

Minulta on usein kysytty miten otan tämän adoption näin tyynesti, miten en saanut silmitöntä raivokohtausta ja suuttunut vanhemmilleni, maailmalle tai Kertulle. Miksi olisin? Mitä se olisi muuttanut? Tapahtunut mikä tapahtunut.

Se, että olisin saanut raivokohtauksen tai kieltänyt tapahtuneen, ei olisi muutanut mitään. Minut olisi silti huostaanotettu 5kk ikäsenä, viety lastenkotiin ja haettu Oikeaan Kotiin parin kk jälkeen. En viitsinyt edes masentua tilanteesta. Alkujärkytyksen jälkeen hengitin syvään ja jatkoin matkaa.

Homma oli vähän niinkuin vuoristorata. Aluksi tulee se hidas ylämäki, jonka jälkeistä matkaa osaa jo pelätä vaikkei ihan tiedä mitä tuleman pitää. Sitten kun se jarru päästetään irti ja vauhti kiihtyy otaa vähän mahanpohjasta mutta tajuaa, ettei kannata hannata kun ei se mitään auta enää kuitenkaan. Sitten vain antaa mennä ja jossain vaiheessa oppii jopa nauttimaan siitä hurjasta menosta. Välillä tulee taas vähän hitaampaa ja sitten taas vielä hurjempaa. Sitähän se elämä on, jatkuvaa vuoristorataa.

Tämän blogin kirjoittaminen on ollut minulle henkireikä. Olen saanut "keskustella" asiasta ulkopuoliselle maailmalle ja saanut teiltä lukijoilta voimia silloin kun olen niitä tarvinnut. Välillä se voima on kummunnut jopa ärsytyksestä, mutta no... sanotaanko näin että sisulla se kalliokin siirtyy kun sen on siirryttävä.

Tässä on tapahtunut niin hemmetisti ja näyttää siltä, että edelleen tapahtuu, että olen päättänyt nyt viimein lopullisesti kirjoittaa tämän itselleni "kirjaksi", jotta muistan kaiken vielä myöhemminkin. Tässä blogissa en ole yksityisyydensuojan vuoksi kertonut lähellekään kaikkea mitä täällä kulisseissa on tapahtunut. Kirjaseeni voin nekin kirjoittaa itselleni muistoksi.