Vanhemmat

Minulta kysyttiin, mitä vanhempani miettivät tästä kaikesta. Niin, sen kun tietäisi! :) Tai siis, uskon että he ovat tilanteen kanssa sinut eikä asia vaivaa heitä enää kun huomasivat, etten pakannu laukkujani ja hypännyt kissoineni junaan ja muuttanut pois. :D

Meillä ei ole totuttu puhumaan tunteista ja siksi minä alunperin aloin kirjoittamaan tätä, että saan edes jotenkin tämän kaiken pukellettua itsestäni ulos. Olen itse ollut aina avoimempi tällaisissa "tabuaiheissa" ja saanut siitä moitteitakin. Vieläkin äiti muistaa muistuttaa, että "elä sitten vaan kerro siellä ja täällä ja mitä nyt muutkin ajattelee jne". Mitä sillä loppujen lopuksi on väliä, en tiedä. Mutta en minä ihan kaikkea kerro - täälläkään. Olen sensuroinut hyvin paljon asioita vaikka blogi välillä varmasti on tuntunu hyvinkin avoimelta.

Alussa, kun sain sattumalta tietää adoptiosta, oli vanhempani shokissa. He olivat kai ajatelleet vievänsä koko jutun hautaan mukanaan tai sitten ajatelleet kertoa vasta myöhemmin... en osaa sanoa. Ymmärrän kyllä hyvin miksi he eivät ole sitä aiemmin sanoneet, muistan kyllä millainen lapsuuteni ja nuoruuteni oli. Mutta aika olisi kyllä ollut jo jonkin aikaa otollinen asian julkituonnille.

Äidille asia oli helpompi käsitellä, ainakin uskoisin niin. Isä näkee minut vieläkin ihan lapsena ja hän varmasti on enemmän mustasukkainenkin kuin äiti. Isälle en esimerkiksi kerro biologisen isäni suvusta tai serkuista, sedistä tms juuri mitään. Kuvaakaan en ole näyttänyt, vaikka minulla sellainen biologisesta isästäni on. Kai suojelen häntä jotenkin joltain, tätä asiaa en ole vielä saanut analysoitua itsekseni.

Veljeni tapaaminen teki asian varmasti heille lopullisesti konkreettiseksi ja he ottivat veljeni sekä hänen perheensä sydämellisesti vastaan. Jo ennen tapaamista he sanoivat, että nyt saatiin se poikakin. :) Lapsista he tykkäsivät ihan hirvittävästi, minä kun en ole halunnut lapsia enkä tiedä tulenko niitä koskaan tekemään / saamaankaan. Asia on minulle sinällään yhdentekevä, jos ovat tullakseen niin otan avosylin vastaan mutta mikäli en saa mieheni kanssa lapsia niin sitten en saa. Minullahan on nuo ihanat veljenlapset ja kummityttöni, joita voi passata ja hemmotella pilalle. ;)

Kaiken kaikkiaan uskon, että asian julkitulo on ollut helpotus molemmille vanhemmilleni. Enempää en ikävä kyllä osaa heidän ajatuksiaan valottaa, koska kuten jo sanottu, meillä ei ole ruukattu puhua tunteista ja itsestä tuntuisi oudolta mennä niistä siksi kysymään. Jotain vinkkejä ja tuntemuksia poimin keskusteluista mutta mitään suoraa en pysty sanomaan. Eivät he ainakaan onnettomia asian suhteen ole! :)

Niin, ja tottakai olen iloinen että olen saanut elämän. Ja että sisaruksenikin ovat saaneet. Ei siitä ole missään vaiheessa ollutkaan kyse, vaikka olen valittanut ehkäisyn puutteesta. Ajatus on siinä, että minusta on aina lasta kohtaan väärin jos se välinpitämättömyydellä siitetään ja välinpitämättömyydellä jätetään jonnekin. Pitäisi osata sen kahden sekunnin kestävän aktin toisellekin puolelle nähdä; mitä siitä voi seurata. Ei pidä olla niin kiimainen, ettei älyä että asialla voi olla seurauksia. Ei kellään ole oikeutta tehdä lapsia vain siksi, että saa itse tyydytyksen ja jättää lapsi sitten mummulaan, naapuriin, antaa pois tai muuta vastaavaa. Ei vain ole oikein minusta. Eikä viinapäissään olo ole mikään puolustus.