Nyt tämä vasta kitinäksi menee. Viime yönä luulin kirjoittaneeni pahan olon ulos itsestäni, mutta en näemmä. Aamulla päätin pitää tänään itsesäälipäivän, olen vain kotona sohvan mutkassa ja murjotan. Annan elämän murjoa itseni sääliä itseäni ja surra elämää. Tämä siksi, että voisin aloittaa huomenna uuden vuoden puhtaalta pöydältä ja uudella virralla.
Olen nyt koko päivän ähöttänyt tässä sohvalla, takapuoli jumissa enkä ole kudelmaakaan saanut yhtään tehtyä. Päiväunet sentään otettiin kissan kanssa päivemmällä kun mies meni käymään kotonaan. Televisiosta tulee ohjelmia, joissa on haikeat musiikit. En katso mitään mutta musiikin kuulen. Tämä minun haikea, alavireinen olo johtuu mitä ilmeisemmin tosiaan ikävästä. Eilen juttelin rakkaan ystäväni kanssa, joka myös on adoptoitu. Hän pääsee käymään biologisen sukunsa luona kuukausittain kun asuu niin lähellä heitä. Minun ja biologisen juuristoni välillä on yli 500km lyhimmillään. Pikkusisko asuisi lähempänä, mutta sinne en ole tervetullut Kertun vuoksi.
Olisi ihana hypätä autoon, hurauttaa kylään katsomaan kaikkia rakkaitaan silloin kuin sopisi aikatauluihin. Nyt ne pitää suunnitella todella hyvin, koska tuommoista matkaa ei viitsi pe-su välillä lähteä tekemään. Niinpä ikävöin ja kuuntelen haikeaa musiikkia.
Johtuu se masentuneisuus myös täällä todellisuudessakin olevista asioista ja ihmisistä. Mieheni ei ole innokas tapaamaan biologisia sukulaisiani, hänestä on raskasta lähteä kylään tutustumaan uusiin ihmisiin. On aika ujo. Mutta voisin olettaa, että oman avovaimonsa vuoksi vähän venyisi; minäkin yritän venyä hänelle tärkeiden ihmisten vuoksi. Puhuu adoptiosta kyllä jos minä aloitan mutta vastailee lyhyesti ja tympiintyneenä. Hänen vanhempansa ja sisaruksensa ovat vielä oudompia. Koetan aloittaa puhumisen adoptiosta, sisaruksista tai veljen lapsista. Ei mitään vastausta tai pikainen hymähtäminen ja puheenaiheen vaihto.
Äitini oli soittanut anopille ja toivottanut hyvää joulua ja samalla sitten sivulauseessa maininnut tästä adoptiohommasta ja veljestä. Anoppi oli vastannut, että ei siitä kannata puhua kun vanhempani ovat olleet minulle kuitenkin hyvät vanhemmat. Äitini oli sanonut, että se liity itseasiassa asiaan mitenkään vaan adoptiosta voidaan puhua mikäli minä itse haluan eikä se ole vanhempieni ja minun välillä vaiettu aihe. On se toisaalta, en minä ihan kaikkea heille puhu; varsinkaan isälle koska minusta tuntuu, että hän on mustasukkainen tietyistä asioista. En halua loukata häntä, joten olen hiljaa.
Mutta minua itseäni loukkaa tuo mieheni sekä hänen perheensä asenne. Ihan kuin huoneeseen astuisi aina virtahepo jos johonkin vastaan ja viittaan sanallakaan biologiseen sukuuni. Veljenlasteni nimiä ei voi mainita kun se ahdistaa heitä selvästi. Haluaisin puhua ja kertoa heillekin tästä onnesta, minkä olen saanut kokea sisarusteni löytymisen johdosta. He eivät halua kuulla. Se on loukkaavaa. En sitten puhu mitään heillekään, mitä tuosta puhumaan kun ei heitä joko kiinnosta tai sitten ahdistuvat. Kälyni on lasten psykologi ammatiltaan mutta ei näemmä käytä sitä taitoa vapaalla ollessaan, ikävä kyllä. Minusta olisi mielenkiintoista keskutella hänen kanssaa ammattinäkökulmasta aiheesta mutta no... olisi mielenkiintoista mutta utopista edes toivoa keskustelua.
Minulle olisi tärkeä puhua asiasta elämäni ihmisille, nyt tulee sellainen olo ettei minua hyväksytä adoptoituna. Siis niinkuin puhutaan, että kun ihminen sairastuu vakavasti niin sen näkee, ketkä pysyvät rinnalla ja ketkä kavahtavat karkuun. On vähän sellainen olo, että minussa on nyt heidän silmissään joku stigma ja sen peittääkseen eivät ota mihinkään asiaan kantaa, mikä liittyy vähääkään adoptioon tai minun biologisiin sukulaisiini. Appi on ainoa, joka edes jotenkin ottaa osaa mikäli puhun jotain sisaruksistani. Yleensä hänkin kyllä vaikenee heti kun anoppi katsoo häntä siihen malliin, että "nyt suu kiinni".
Ei tämä turtunut, väsynyt olo nyt meinaa lähteä pois edes kirjoittamalla. Syy ei siis ole yksistään ikävässä ja sen hyväksymisessä, että adoptoituna olen aina vähän etäämpi kuin muut biologisessa suvussa keskenään, jopa mummulleni. Ehkä olen väsynyt uudesta työstäni, jonka aloitin marraskuun puolessa välissä. Tai elämään yleensä; kotona pitäisi siivota mutta ei millään saa aikaiseksi. Olen saamattomampi kuin pitkään aikaan. Minulla on fibromyalgia, sekin aiheuttaa väsymystä, ehkä tämä johtuu siitä.
Tuli muuten tässä mieleeni, että fibron syntymekanismejahan ei tiedetä. On todettu, että joillakin sen laukaisee virustartunta, joillakin traumaattinen tapahtuma, kova pitkään jatkunut stressi tms. Itse olen kärsinyt tästä 11-vuotiaasta saakka, joskaan sitä ei diagnosoitu kuin 12 vuotta myöhemmin. Luulin sen iskeneen minulle koulukiusaamisen johdosta, tuolloin 10-11-vuotiaana se oli pahimmillaan.
Mutta. Mitä jos se juontuukin pidemmältä ja tulee alitajunnasta? Jospa olen vauvana kokenut traumaattisena hylkäämiset Ensikodin huoneeseen niin kovasti, että se on myöhemmin tullut sairautena esille? En kyllä muista mitään koko Ensikodista, olen ollut 4kk ikäinen, mutta mistä sen tietää. Nykyajan kukkahattutätien mielestä jo sikiö voi traumatisoitua iäksi milloin mistäkin.
No, en minä tosissani tuohon usko mutta jännä ajatus kuitenkin. Eihän sitä tiedä, pitäisi olla sitä psykologian ja neurologian tuntemusta, että voisi tehdä pitemmälle meneviä päätelmiä. Keittiöpsykologia kuitenkin on mukavaa ajanvietettä niin mietinpä aihetta ja teen itsestäni psykoanalyysin tässä illan ratoksi.
Kaikesta masistelusta huolimatta, huomenna alkaa uusi vuosi. Puhdistavaa, voi aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä - ainakin ajatuksen tasolla.
Hyvää uutta vuotta 2012 kaikille! :)
lauantai 31. joulukuuta 2011
Vuosi vaihtuu
Vuosi sitten tähän aikaan en osannut kuvitella mitään tällaista vuoden loppua tälle vuodelle. Vuosi sitten olin perheen ainoa lapsi, ja minun vanhempani olivat biologiset vanhempani eivätkä "ottovanhempani". Nyt minulla on neljä sisarusta ja ventovieras biologinen synnyttäjä sekä vieläkin vieraampi biologinen siittäjä, nyt jo manan majoilla.
Olen edelleen onnellinen sisaruksistani mutta ei tämä pelkkää ruusun terälehdillä tanssahtelua ole. Ensinnäkin on tullut huoli - jos jossain sisarusteni paikkakunnalla sattuu jotain, tai jos tiedän heidän olevan jossain missä jotain sattuu, minulle iskee kauhea huoli ovatko he kunnossa. Ennen ei tarvinnut murehtia moisia, kunhan itsensä piti hengissä.
Minua on ruvennut myös huolettamaan, jopa ahdistamaan, myös heidän elämänsä lapsena, millaista se on ollut ja miksi he ovat joutuneet kärsimään mitä ovat kärsineet. Miksi minä itse olen päässyt niin helpolla adoption vuoksi enkä ole joutunut onnekseni läpikäymään ja kestämään hylkäämistä, kieltämistä, alkoholismia ja heitteillejättöjä. Onneksi kuitenkin jokaisella on ollut joku aikuinen, joka on heitä rakastanut ja pitänyt huolta, mutta se tietoisuus on kaikilla ollut, että se aikuinen ei ole ollut äiti. Poikkeuksena luullakseni pikkusiskoni, joka on saanut elää normaalin perhe-elämän Kertun kanssa, uskoakseni melko pitkälti isänsä ansiosta. No, en voi olla siitä varma mutta tietäessäni sen mitä tiedän, niin kuvittelisin näin olevan, voin olla väärässäkin.
Minä olen ihan hulluna heihin, haluaisin olla koko ajan jossain yhteydessä ja nähdä ja olla sisko. Tätä on hankala selittää. Kun kuulee, että omat biologiset juuret on jossain muualla kuin missä niiden on kuvitellut olevan, ja juurien luota löytyy myös biologisia sukulaisia; sisaruksia, enoja, mummo, setiä ja serkkuja, sitä haluaa vain tutustua heihin ja olla kontaktissa. Olla niin kuin kotonaan sielläkin. Ne on osa minua, samaa geeniperimää ja dna:ta. Ikävä kalvaa koko ajan.
Toisinpäin se ei mene ihan niin. Ei yhtäkkiä jostain löytynyt ventovieras ihminen tunnu varmasti niin tärkeältä, kuin he meille adoptoiduille. Ok, olemme hyvän päivän tuttuja, ehkä jopa kavereita ja ystäviä, mutta se vahvempi side puuttuu. Siinä missä me janoamme yhteydenpitoa niin juurisuvulle se voi käydä jopa rasittavaksi saada niitä viestejä ja muita yhteydenottoja koko ajan. Tämä ei ole pelkästään subjektiivinen kokemus vaan monen adoptoidun tuntemus. Emme tahallamme ole "riippakiviä" vaan vain lapsekkaan onnellisia ja iloisia sekä innokkaita juuristamme. Tämä tieto, olla adoptoitu, on maailmaa mullistava ja sitä haluaa tutkia sen "rinnakkaistodellisuuden" niin tarkkaan kuin vain voi.
Olemme ristitulessa, siinä missä haluaisimme roikkua juurisukumme kaulassa, meidän pitää miettiä ettemme ole liian tuppaantuvia ja ärsyttäviä. Meillä on valtava tarve olla yhteydessä, on vain pakko ymmärtää itse, että se tarve ei ole yhtä voimakas molemmin puolin. Lisäksi pitää huolehtia, ettei loukkaa vanhempiaan liialla innokkuudella biologista sukuaan kohtaan. Vanhemmat loukkaantuvat, kokevat olevansa riittämättömiä. Eivät he ole, mutta miten sen selittää niin että vanhemmat todella ymmärtäisivät miksi, kaikesta rakkaudesta heitä kohtaa huolimatta, haluaa tutustua ja kuulua myös biologiseen sukuunsa. Ihmisen pitää tietää mistä on lähtöisin, jotta voi koota itsestään eheän kokonaisuuden ja todella tuntea itsensä. Kliseemäistä, mutta näin se vain on. Meidän pitää ymmärtää, huolehtia ja ottaa huomioon. Kukapa sen tekis myös meille, oikeasti ja aidosti?
Minulla on kauhea ikävä sisaruksiani, biologista mummoani ja enojani sekä serkkujani. Koitan pidätellä itseäni, etten jatkuvalla syötöllä tuputa viestejä itseltäni heille vaan annan heille tilaa hengittää kuten tähänkin asti. Ehkä heilläkin on ikävä minua, mistäs tiedän, mutta ei se varmasti niin kova ole kuin minulla. Ainakaan ei paljon perään kysellä. Olokin on lähes lamaantunut, ei oikein tiedä edes mistä se johtuu. Voi olla ihan väsymystä tai sitten henkistä voipumista kaikesta tapahtuneesta. Vuodessa on todella ehtinyt sattua ja tapahtua!
Ja mikähän siinäkin on, että kirjoittaminen on helpompaa kuin puhuminen? Mutta osaako sitä kirjoittaakaan kaikkea, mitä haluaisi saada sanotuksi. Olen hyvin sosiaalinen ihminen enkä pelkää vieraiden kanssa puhumista - kunhan puhutaan jostain vieraasta aiheesta. Henkilökohtaisista asioista en osaa puhua mitään. Minua jännittää soittaa ja puhua asioista, jotka koskevat minua millään tavalla. Se on omituista, olen sentään tehnyt vuosia töitä ihmisten parissa ja tottunut vuorovaikutukseen. Olen antanut itsestäni asiakkailleni aina osan, mutta se osa on ollut ns. ammattiosa; ei minua henkilökohtaisesti. Olen näytellyt, ollut joku muu. Niinhän se työmaailmassa menee, oli sitten turistiopas tai asiakaspalvelijana muulla alalla. Sitä antaa ystävällisyyttään ja apuaan vilpittömästi, mutta se on jotain ulkopuolista kuorta kuitenkin.
Ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan tällä? Miltä teistä muista adoptoiduista tuntuu, onko teillä saman suuntaisia ajatuksia ja kokemuksia? Eihän meiltä ole kukaan koskaan kysynyt haluaemmeko vaihtaa sukua ja menettää biologiset juuremme. Sitten kun haluaisimme palata niille edes osin takaisin omasta tahdostamme, se tuntuu vaikealta vaikkei meidät pois heittänyt olisi tuon juuriston joukossa. Enkä minä ole katkera, en. Olen ehkä surullinen ja haikailen sen toisen todellisuuden perään, mitä en saanut kokea. Olen onnellinen tästä todellisesta todellisuudesta mutta kuitenkin olisi ollut hienoa saada myös ne sisarukset mukaan jo syntymästään. Ja taas minä teen tätä; huomioin liikaa tämän todellisuuden sukulaisteni ja vanhempieni olotiloja ja mielialaa kaunistelemalla kirjoitustani. Ristiriitaista. Sitä se on. Kaikkeahan ei voi elämässä saada, onneksi se on opetettu jo lapsena kun halusi sitä ponia mutta isi ei hankkinut, vaikka miten räpytti ripsiään ja kallisteli päätään.
Olen edelleen onnellinen sisaruksistani mutta ei tämä pelkkää ruusun terälehdillä tanssahtelua ole. Ensinnäkin on tullut huoli - jos jossain sisarusteni paikkakunnalla sattuu jotain, tai jos tiedän heidän olevan jossain missä jotain sattuu, minulle iskee kauhea huoli ovatko he kunnossa. Ennen ei tarvinnut murehtia moisia, kunhan itsensä piti hengissä.
Minua on ruvennut myös huolettamaan, jopa ahdistamaan, myös heidän elämänsä lapsena, millaista se on ollut ja miksi he ovat joutuneet kärsimään mitä ovat kärsineet. Miksi minä itse olen päässyt niin helpolla adoption vuoksi enkä ole joutunut onnekseni läpikäymään ja kestämään hylkäämistä, kieltämistä, alkoholismia ja heitteillejättöjä. Onneksi kuitenkin jokaisella on ollut joku aikuinen, joka on heitä rakastanut ja pitänyt huolta, mutta se tietoisuus on kaikilla ollut, että se aikuinen ei ole ollut äiti. Poikkeuksena luullakseni pikkusiskoni, joka on saanut elää normaalin perhe-elämän Kertun kanssa, uskoakseni melko pitkälti isänsä ansiosta. No, en voi olla siitä varma mutta tietäessäni sen mitä tiedän, niin kuvittelisin näin olevan, voin olla väärässäkin.
Minä olen ihan hulluna heihin, haluaisin olla koko ajan jossain yhteydessä ja nähdä ja olla sisko. Tätä on hankala selittää. Kun kuulee, että omat biologiset juuret on jossain muualla kuin missä niiden on kuvitellut olevan, ja juurien luota löytyy myös biologisia sukulaisia; sisaruksia, enoja, mummo, setiä ja serkkuja, sitä haluaa vain tutustua heihin ja olla kontaktissa. Olla niin kuin kotonaan sielläkin. Ne on osa minua, samaa geeniperimää ja dna:ta. Ikävä kalvaa koko ajan.
Toisinpäin se ei mene ihan niin. Ei yhtäkkiä jostain löytynyt ventovieras ihminen tunnu varmasti niin tärkeältä, kuin he meille adoptoiduille. Ok, olemme hyvän päivän tuttuja, ehkä jopa kavereita ja ystäviä, mutta se vahvempi side puuttuu. Siinä missä me janoamme yhteydenpitoa niin juurisuvulle se voi käydä jopa rasittavaksi saada niitä viestejä ja muita yhteydenottoja koko ajan. Tämä ei ole pelkästään subjektiivinen kokemus vaan monen adoptoidun tuntemus. Emme tahallamme ole "riippakiviä" vaan vain lapsekkaan onnellisia ja iloisia sekä innokkaita juuristamme. Tämä tieto, olla adoptoitu, on maailmaa mullistava ja sitä haluaa tutkia sen "rinnakkaistodellisuuden" niin tarkkaan kuin vain voi.
Olemme ristitulessa, siinä missä haluaisimme roikkua juurisukumme kaulassa, meidän pitää miettiä ettemme ole liian tuppaantuvia ja ärsyttäviä. Meillä on valtava tarve olla yhteydessä, on vain pakko ymmärtää itse, että se tarve ei ole yhtä voimakas molemmin puolin. Lisäksi pitää huolehtia, ettei loukkaa vanhempiaan liialla innokkuudella biologista sukuaan kohtaan. Vanhemmat loukkaantuvat, kokevat olevansa riittämättömiä. Eivät he ole, mutta miten sen selittää niin että vanhemmat todella ymmärtäisivät miksi, kaikesta rakkaudesta heitä kohtaa huolimatta, haluaa tutustua ja kuulua myös biologiseen sukuunsa. Ihmisen pitää tietää mistä on lähtöisin, jotta voi koota itsestään eheän kokonaisuuden ja todella tuntea itsensä. Kliseemäistä, mutta näin se vain on. Meidän pitää ymmärtää, huolehtia ja ottaa huomioon. Kukapa sen tekis myös meille, oikeasti ja aidosti?
Minulla on kauhea ikävä sisaruksiani, biologista mummoani ja enojani sekä serkkujani. Koitan pidätellä itseäni, etten jatkuvalla syötöllä tuputa viestejä itseltäni heille vaan annan heille tilaa hengittää kuten tähänkin asti. Ehkä heilläkin on ikävä minua, mistäs tiedän, mutta ei se varmasti niin kova ole kuin minulla. Ainakaan ei paljon perään kysellä. Olokin on lähes lamaantunut, ei oikein tiedä edes mistä se johtuu. Voi olla ihan väsymystä tai sitten henkistä voipumista kaikesta tapahtuneesta. Vuodessa on todella ehtinyt sattua ja tapahtua!
Ja mikähän siinäkin on, että kirjoittaminen on helpompaa kuin puhuminen? Mutta osaako sitä kirjoittaakaan kaikkea, mitä haluaisi saada sanotuksi. Olen hyvin sosiaalinen ihminen enkä pelkää vieraiden kanssa puhumista - kunhan puhutaan jostain vieraasta aiheesta. Henkilökohtaisista asioista en osaa puhua mitään. Minua jännittää soittaa ja puhua asioista, jotka koskevat minua millään tavalla. Se on omituista, olen sentään tehnyt vuosia töitä ihmisten parissa ja tottunut vuorovaikutukseen. Olen antanut itsestäni asiakkailleni aina osan, mutta se osa on ollut ns. ammattiosa; ei minua henkilökohtaisesti. Olen näytellyt, ollut joku muu. Niinhän se työmaailmassa menee, oli sitten turistiopas tai asiakaspalvelijana muulla alalla. Sitä antaa ystävällisyyttään ja apuaan vilpittömästi, mutta se on jotain ulkopuolista kuorta kuitenkin.
Ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan tällä? Miltä teistä muista adoptoiduista tuntuu, onko teillä saman suuntaisia ajatuksia ja kokemuksia? Eihän meiltä ole kukaan koskaan kysynyt haluaemmeko vaihtaa sukua ja menettää biologiset juuremme. Sitten kun haluaisimme palata niille edes osin takaisin omasta tahdostamme, se tuntuu vaikealta vaikkei meidät pois heittänyt olisi tuon juuriston joukossa. Enkä minä ole katkera, en. Olen ehkä surullinen ja haikailen sen toisen todellisuuden perään, mitä en saanut kokea. Olen onnellinen tästä todellisesta todellisuudesta mutta kuitenkin olisi ollut hienoa saada myös ne sisarukset mukaan jo syntymästään. Ja taas minä teen tätä; huomioin liikaa tämän todellisuuden sukulaisteni ja vanhempieni olotiloja ja mielialaa kaunistelemalla kirjoitustani. Ristiriitaista. Sitä se on. Kaikkeahan ei voi elämässä saada, onneksi se on opetettu jo lapsena kun halusi sitä ponia mutta isi ei hankkinut, vaikka miten räpytti ripsiään ja kallisteli päätään.
lauantai 17. joulukuuta 2011
Kuva
Kun kävimme ystäväni kanssa Väestörekisterikeskuksen antamassa osoitteessa marraskuussa, sain kuulla pikkuserkultani, että minulla on vielä elossaolevia setiä sekä täti. Kirjoitin sedälleni kirjeen. Viime viikon sunnuntaina sain puhelun.
Setäni soitti minulle ja oli todella mukavan oloinen mies! Hän ei ollut kuullut minusta, tai edes aavistanut velivainaansa vieneen mukanaan mahdollisen tiedon lapsesta. Joka tapauksessa hän otti minut avosylin vastaan ja pyysi ehdottomasti käymään luonaan kesällä. Toki menen, haluan tutustua myös biologisen isäni puolen sukulaisiin. Kirjeessäni hänelle pyysin valokuvaa biologisesta isästäni, puhelimessa hän lupasi sen ja viime viikolla tuli joulukortti, jossa biologinen isäni on armeijassa parikymppisenä nuorukaisena. Olen havaitsevinani joitain samoja kasvonpiirteitä, joskaan ne eivät ainakaan nuoruuden kuvassa ole niin selvät. Pitänee verrata omaan kuvaani, jossa olisin suunnilleen saman ikäinen.
Olin viime viikon työmatkalla Helsingissä ja tapasin siellä myös "uuden" serkkuni. Hassu homma; ennen kesäkuuta minulla oli vain 7 serkkua ja nyt niitä onkin yhteensä 11! Toista serkkuani (biol. isäni puolelta) oli tarkoitus myös tavata, mutta viikko oli hektinen enkä löytänyt aikaa tuon yhden illan lisäksi hänen tapaamiselleen. Onneksi tapaaminen järjestyy varmasti tulevaisuudessa! :) Minusta on hienoa, että minulla on yhtäkkiä näin paljon sukulaisia.
Olen miettinyt tämän prosessin auki kirjoittamista kirjasen muotoon. Blogitekstien taustalla on niin paljon sellaista, mitä en ole tähän hennonnut kirjoittaa mutta haluaisin itse muistaa, että kaiken uloskirjoittaminen voisi olla hyvä ajatus. Minulla on NAF:n kautta ystävä, joka on kirjoittanut kirjan omasta adoptiostaan. Hän on minun tärkeä, tärkeä ystäväni joka ymmärtää mitä käyn läpi tässä prosessissa. Niin kirjasesta vielä, ei siitä varmasti julkista tule mutta teenpä itselleni muistoksi ja siihen saan kirjoittaa kaikki tietoni mitä minulla Kertusta on. Ja niitä on paljon, hän on ihminen, josta viranomaisilla on "mukava" nippu tietoutta.
Setäni soitti minulle ja oli todella mukavan oloinen mies! Hän ei ollut kuullut minusta, tai edes aavistanut velivainaansa vieneen mukanaan mahdollisen tiedon lapsesta. Joka tapauksessa hän otti minut avosylin vastaan ja pyysi ehdottomasti käymään luonaan kesällä. Toki menen, haluan tutustua myös biologisen isäni puolen sukulaisiin. Kirjeessäni hänelle pyysin valokuvaa biologisesta isästäni, puhelimessa hän lupasi sen ja viime viikolla tuli joulukortti, jossa biologinen isäni on armeijassa parikymppisenä nuorukaisena. Olen havaitsevinani joitain samoja kasvonpiirteitä, joskaan ne eivät ainakaan nuoruuden kuvassa ole niin selvät. Pitänee verrata omaan kuvaani, jossa olisin suunnilleen saman ikäinen.
Olin viime viikon työmatkalla Helsingissä ja tapasin siellä myös "uuden" serkkuni. Hassu homma; ennen kesäkuuta minulla oli vain 7 serkkua ja nyt niitä onkin yhteensä 11! Toista serkkuani (biol. isäni puolelta) oli tarkoitus myös tavata, mutta viikko oli hektinen enkä löytänyt aikaa tuon yhden illan lisäksi hänen tapaamiselleen. Onneksi tapaaminen järjestyy varmasti tulevaisuudessa! :) Minusta on hienoa, että minulla on yhtäkkiä näin paljon sukulaisia.
Olen miettinyt tämän prosessin auki kirjoittamista kirjasen muotoon. Blogitekstien taustalla on niin paljon sellaista, mitä en ole tähän hennonnut kirjoittaa mutta haluaisin itse muistaa, että kaiken uloskirjoittaminen voisi olla hyvä ajatus. Minulla on NAF:n kautta ystävä, joka on kirjoittanut kirjan omasta adoptiostaan. Hän on minun tärkeä, tärkeä ystäväni joka ymmärtää mitä käyn läpi tässä prosessissa. Niin kirjasesta vielä, ei siitä varmasti julkista tule mutta teenpä itselleni muistoksi ja siihen saan kirjoittaa kaikki tietoni mitä minulla Kertusta on. Ja niitä on paljon, hän on ihminen, josta viranomaisilla on "mukava" nippu tietoutta.
sunnuntai 13. marraskuuta 2011
Pikkusisko!
Vaikka olen aiemmin sanonut, etten mistään mielijohteesta tule pikkusiskolle itseäni paljastamaan ennen kuin hän on vanhempi ja kypsempi asiasta kuulemaan, kerroin kuitenkin itsestäni hänelle eilen.
Olen saanut monelta sellaista palautetta, että pitää pikkusiskolle kertoa. Hänellä on oikeus tietää. On tietysti, en ole ollut eri mieltä mutta pelännyt miten hän suhtautuu ja meneekö hänellä Kertun kanssa välit poikki, koskapa Kerttu ei halua kuulla minusta mitään.
Eilen tapasin biologisen isäni etsintäreissulla pikkuveljeni isän ja hän sanoi minulle myös, että Pikkusiskolle kannattaisi kertoa. Keskustelin aiheesta myös Empun kanssa ja tulimme siihen tulokseen että neuvottelenpa vielä veljien kanssa kun Pikkusiskon paremmin tuntevat.
Isoveli kehotti kysymään Pikkuveljeltä, tietääkö Pikkusisko asioista mitä ja luuleeko että osaisi suhtautua. Pikkuveli oli sitä mieltä, että ehdottomasti PIkkusiskon pitäisi saada tietää ennemmin kuin myöhemmin ja näin ollen rohkaistuin kirjoittamaan hänelle fb-viestin. En saanut vastausta ja ajattelin, että hän ei ole hoksinut sitä sieltä "muut"-kansiosta. Laitoin kaveripyynnön perään tänään ja Pikkusisko hyväksyi sen!
Olin vähän varuillani hänen suhtautumisestaan, mutta täytyypä sanoa että Pikkusiskoni on harvinaisen kypsä ja fiksu tyttö ollakseen "pahimmassa" teini-iässä! ;) Vai kultaako aika muistot ja muistan itseni olleen erityisen kiltti ja fiksumpi kuin kukaan muu enkä siksi voi uskoa, että joku muukin olisi... Juttelimme pitkään fb:ssä ja heti kävi selväksi, että meillä on paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja samoja luonteenpiirteitä! Tästä on hyvä jatkaa sisarsuhteen rakentamista!
Hieman minua tietysti pelottaa, mitä Kerttu sanoo kun saa asiasta tietää. Jos hän on fiksu, hän käsittää ettei tämä muuta mitään. Menneiden aikojen tekemiset on menneitä, ei ne vaikuta enää nykyiseen suhteeseen tms. Ainakaan niiden ei pitäisi vaikuttaa. Haluan olla Pikkusiskoni kanssa tekemisissä, vaikka Kerttu ei haluaisi olla minun kanssani tekemisissä. Meidän välimme minun ja siskoni suhteeseen ei liity mitenkään, toivottavasti Kerttu hoksaat sen itsekin!
Hieman tietysti vielä harmittaa isosiskoni suhtautuminen minuun, mutta hän on äitinsä tytär ja eniten saman luonteinen, joten en odota ihmeitä. Onneksi minulla on rakkaat veljeni sekä nyt ihana pikkusisko!
Suku alkaa olla selvillä biologisen äidin puolelta, biologisen isän puolelta minulla ei tiettävästi ole sisaruksia mutta serkkuja ja pikkuserkkuja ja heidät haluan vielä selvitellä.
Olen saanut monelta sellaista palautetta, että pitää pikkusiskolle kertoa. Hänellä on oikeus tietää. On tietysti, en ole ollut eri mieltä mutta pelännyt miten hän suhtautuu ja meneekö hänellä Kertun kanssa välit poikki, koskapa Kerttu ei halua kuulla minusta mitään.
Eilen tapasin biologisen isäni etsintäreissulla pikkuveljeni isän ja hän sanoi minulle myös, että Pikkusiskolle kannattaisi kertoa. Keskustelin aiheesta myös Empun kanssa ja tulimme siihen tulokseen että neuvottelenpa vielä veljien kanssa kun Pikkusiskon paremmin tuntevat.
Isoveli kehotti kysymään Pikkuveljeltä, tietääkö Pikkusisko asioista mitä ja luuleeko että osaisi suhtautua. Pikkuveli oli sitä mieltä, että ehdottomasti PIkkusiskon pitäisi saada tietää ennemmin kuin myöhemmin ja näin ollen rohkaistuin kirjoittamaan hänelle fb-viestin. En saanut vastausta ja ajattelin, että hän ei ole hoksinut sitä sieltä "muut"-kansiosta. Laitoin kaveripyynnön perään tänään ja Pikkusisko hyväksyi sen!
Olin vähän varuillani hänen suhtautumisestaan, mutta täytyypä sanoa että Pikkusiskoni on harvinaisen kypsä ja fiksu tyttö ollakseen "pahimmassa" teini-iässä! ;) Vai kultaako aika muistot ja muistan itseni olleen erityisen kiltti ja fiksumpi kuin kukaan muu enkä siksi voi uskoa, että joku muukin olisi... Juttelimme pitkään fb:ssä ja heti kävi selväksi, että meillä on paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja samoja luonteenpiirteitä! Tästä on hyvä jatkaa sisarsuhteen rakentamista!
Hieman minua tietysti pelottaa, mitä Kerttu sanoo kun saa asiasta tietää. Jos hän on fiksu, hän käsittää ettei tämä muuta mitään. Menneiden aikojen tekemiset on menneitä, ei ne vaikuta enää nykyiseen suhteeseen tms. Ainakaan niiden ei pitäisi vaikuttaa. Haluan olla Pikkusiskoni kanssa tekemisissä, vaikka Kerttu ei haluaisi olla minun kanssani tekemisissä. Meidän välimme minun ja siskoni suhteeseen ei liity mitenkään, toivottavasti Kerttu hoksaat sen itsekin!
Hieman tietysti vielä harmittaa isosiskoni suhtautuminen minuun, mutta hän on äitinsä tytär ja eniten saman luonteinen, joten en odota ihmeitä. Onneksi minulla on rakkaat veljeni sekä nyt ihana pikkusisko!
Suku alkaa olla selvillä biologisen äidin puolelta, biologisen isän puolelta minulla ei tiettävästi ole sisaruksia mutta serkkuja ja pikkuserkkuja ja heidät haluan vielä selvitellä.
lauantai 12. marraskuuta 2011
Vihdoin oikea tieto biologisesta isästä
Viimein kävi uteliaisuus omiin juuriin ylivoimaiseksi ja päätin, että lähden käymään syntymäpaikkakunnallani. Hyvä ystäväni ja entinen työkaverini lähti henkiseksi tueksi - yksin en olisi uskaltanut lähteä! Kiitos!!!
Minulla oli osoite, missä Kerttu oli kirjoilla syntymäni aikaan (osoitetieto tuli väestörekisterikeskuksen verkkopalvelusta). Ajoimme osoitteesen mutta emme löytäneet oikeaa talonumeroa. Päätimme kääntää auton tien päässä olevan talon pihalla ja huomasimme, että pihassa työskenteli joku mies. Menin kysymään, missä hakemamme talo on. Tietysti mies oli hiukan varautunut ja ihmeissään kun ventovieras nainen tulee kyselemään moisia, tie oli niin syrjässä ettei sinne ihan nuin vain kukaan eksy!
Selitin asiani ja sanoin, että etsin biologista isääni ja että minun ensimmäiseksi osoitteekseni on merkitty hakemamme osoite. Kerroin myös biologisen synnyttäjäni nimen, joka aiheutti ahaa-elämyksen! "Kyllähän minä Kertun muistan, oli isäni serkun naisystävä!" Eli tapasin yllättäen pikkuserkkuni! Saimme kutsun miehen taloon kahville, ja vaimonsa otti meidän myös lämpimästi vastaan.
Biologinen isäni on kuollut vuonna 2009, saanut pahan astmakohtauksen pakkasella postia hakiessaan ja kuolla kupsahtanut tien poskeen. Esko (Mannila) asui veljensä Erkin kanssa, olivat molemmat aikamiespoikia. Myös Erkillä oli avioton ja tunnustamaton lapsi, joka tosin oli julkinen salaisuus ja koko kunta tiesi tytöstä. Saimme koordinaatit veljesten haudalle ja matkalla tapaamaan pikkuveljeni isää kävimme katsomassa biologisen siittäjäni hautaa. Samaan hautaan on haudattuina myös veljesten vanhemmat - minun isovanhempani. Kylläpä tuntui hölmöltä katsoa heidän syntymävuottaan, 1892. Biologinen siittäjäni oli sen verran vanha, että hänen vanhempansa ovat syntyneet "pari vuosisataa" sitten!
Biologisen isän nimen tietoon saaminen tuntuu hyvältä, nyt tiedän mistä olen tullut ja minulla on taas lisää työkaluja ottaa perimästä selvää. Nyt pitäisi selvittää vielä isoveljen ja -siskon isät! ;) Olen päässyt hyvään vauhtiin tässä salapoliisin työssä niin miksipä en laajentaisi tutkimuspohjaa vielä hieman! Tätä täytynee vähän pohtia!
Samalla reissulla kävimme tapaamassa pikkuveljeni isää, joka asuu samalla paikkakunnalla. Oikein mukava mies ja vaimonsa myös. Oli oikein tervetullut ja hyväksyvä ilmapiiri. Veljeni on onnekas kun isänsä on vaimonsa kanssa pitänyt itsestään selvänä, että poika lähtee heidän mukaansa ja he kasvattavat pojan. Jos veljeni olisi jäänyt Kertun luo, en tiedä missä jamassa hän tänäpäivänä olisi. Tuskin kovin hyvässä.
Reissu oli oikein onnistunut, vielä pitää sisäistää kaikki kuulemansa ja näkemänsä. Biologisen siittäjäni perikunta on riitaisa, kuten usein jos jakamista ja sisaruksia on paljon. Pikkuserkullani ei ollut isänsä serkusta kuvaa, mutta mahdollisesti yhdellä elävällä sedälläni olisi. Aion olla häneen yhteydessä kirjeitse heti ensi viikolla ja pyytää kuvaa biol. isästäni lainaan, jotta voisin skannata sen. Näin saisin jotain konkreettista tarttumapintaa siihen, että minulla on tosiaan ollut biologinenkin siittäjä. Nyt se ei vielä tunnu ihan konkreettiselta, vaikka olenkin samalla pihalla kävellyt ja hänen haudallaan pysähtynyt.
Minulla oli osoite, missä Kerttu oli kirjoilla syntymäni aikaan (osoitetieto tuli väestörekisterikeskuksen verkkopalvelusta). Ajoimme osoitteesen mutta emme löytäneet oikeaa talonumeroa. Päätimme kääntää auton tien päässä olevan talon pihalla ja huomasimme, että pihassa työskenteli joku mies. Menin kysymään, missä hakemamme talo on. Tietysti mies oli hiukan varautunut ja ihmeissään kun ventovieras nainen tulee kyselemään moisia, tie oli niin syrjässä ettei sinne ihan nuin vain kukaan eksy!
Selitin asiani ja sanoin, että etsin biologista isääni ja että minun ensimmäiseksi osoitteekseni on merkitty hakemamme osoite. Kerroin myös biologisen synnyttäjäni nimen, joka aiheutti ahaa-elämyksen! "Kyllähän minä Kertun muistan, oli isäni serkun naisystävä!" Eli tapasin yllättäen pikkuserkkuni! Saimme kutsun miehen taloon kahville, ja vaimonsa otti meidän myös lämpimästi vastaan.
Biologinen isäni on kuollut vuonna 2009, saanut pahan astmakohtauksen pakkasella postia hakiessaan ja kuolla kupsahtanut tien poskeen. Esko (Mannila) asui veljensä Erkin kanssa, olivat molemmat aikamiespoikia. Myös Erkillä oli avioton ja tunnustamaton lapsi, joka tosin oli julkinen salaisuus ja koko kunta tiesi tytöstä. Saimme koordinaatit veljesten haudalle ja matkalla tapaamaan pikkuveljeni isää kävimme katsomassa biologisen siittäjäni hautaa. Samaan hautaan on haudattuina myös veljesten vanhemmat - minun isovanhempani. Kylläpä tuntui hölmöltä katsoa heidän syntymävuottaan, 1892. Biologinen siittäjäni oli sen verran vanha, että hänen vanhempansa ovat syntyneet "pari vuosisataa" sitten!
Biologisen isän nimen tietoon saaminen tuntuu hyvältä, nyt tiedän mistä olen tullut ja minulla on taas lisää työkaluja ottaa perimästä selvää. Nyt pitäisi selvittää vielä isoveljen ja -siskon isät! ;) Olen päässyt hyvään vauhtiin tässä salapoliisin työssä niin miksipä en laajentaisi tutkimuspohjaa vielä hieman! Tätä täytynee vähän pohtia!
Samalla reissulla kävimme tapaamassa pikkuveljeni isää, joka asuu samalla paikkakunnalla. Oikein mukava mies ja vaimonsa myös. Oli oikein tervetullut ja hyväksyvä ilmapiiri. Veljeni on onnekas kun isänsä on vaimonsa kanssa pitänyt itsestään selvänä, että poika lähtee heidän mukaansa ja he kasvattavat pojan. Jos veljeni olisi jäänyt Kertun luo, en tiedä missä jamassa hän tänäpäivänä olisi. Tuskin kovin hyvässä.
Reissu oli oikein onnistunut, vielä pitää sisäistää kaikki kuulemansa ja näkemänsä. Biologisen siittäjäni perikunta on riitaisa, kuten usein jos jakamista ja sisaruksia on paljon. Pikkuserkullani ei ollut isänsä serkusta kuvaa, mutta mahdollisesti yhdellä elävällä sedälläni olisi. Aion olla häneen yhteydessä kirjeitse heti ensi viikolla ja pyytää kuvaa biol. isästäni lainaan, jotta voisin skannata sen. Näin saisin jotain konkreettista tarttumapintaa siihen, että minulla on tosiaan ollut biologinenkin siittäjä. Nyt se ei vielä tunnu ihan konkreettiselta, vaikka olenkin samalla pihalla kävellyt ja hänen haudallaan pysähtynyt.
tiistai 25. lokakuuta 2011
Elämä tasoittuu
Menimme mieheni kanssa kihloihin viikko sitten. Vuosi sitten aika ei tuntunu vielä minun kohdallani oikealta, mutta nyt minusta tuntuu, että olen kesän tapahtumien ansiosta kasvanut sen verran, että pystyin tekemään tämän sitoumuksen. En mene kihloihin huvikseni, vaan ajatuksena olla kihlatun kanssa loppuelämä yhdessä.
Otimme kihlajaiskuvan ja lähetimme sen heti veljelleni ja hänen perheelleen sekä mummulleni. Myös mieheni sisarukset saivat omansa. Tuntui hienolta, että nyt minäkin voin jakaa tällaiset suuret elämän tapahtumat veljeni kanssa. Pidimme kihlajaiset, joiden piti alunperin olla tupaantuliaiset uuteen kotiimme (emme kesällä sattuneesta syystä pystyneet pitämään niitä). Vieraiksi saimme serkkujani sekä koulukaverini. Toiset juhlat pidämme kunhan veljeni perheineen tulee meille tässä syksyn aikana. Kutsumme mukaan myös appivanhemmat sekä minun vanhempani. En malta odottaa!
Veljeni tuo minulle myös auton tullessaan. Sain auton edullisesti joltain veljeni tutulta. Omistin aivan ihanan auton 10v mutta meillä ei ollut mahdollisuuksia pitää kahta autoa kaupunkiasunnossamme, joten möin sen pois. On tuntunut omituiselta ajaa mieheni autolla, vaikka minun nyt ei mitään lupia tarvitse sen ajamiseen kysellä, mutta minulle on tärkeää omistaa itse oma autoni. Haluan, että se on minun nimissäni. Nyt sitten saan taas omistaa auton (ja tankata sen ja maksaa vakuutukset sekä muut maksut ihan omilla rahoillani). Kaksi autoa tuo vapautta, ei tarvitse sovittaa menojaan toisen menojen kanssa vaan voi ihan oman aikataulun mukaan tulla ja mennä kuten haluaa. Vapauttavaa!
Biologisen siittäjäni etsintä on tällä hetkellä jäähyllä. Koitan miettiä seuraavaa strategiaa. Adoptiopapereistani on paljastunut niin paljon ristiriitaisuuksia, suoranaisia valheitakin osin, etten ole ihan varma pitävätkö ne vähät tiedot siittäjästäni paikkaansa. Voi olla, että siittäjäni ei olekaan tämä vanhempi kioskinpitäjämaanviljelijä vaan ihan joku muu - ehkä nuorempi mies, jonka Kerttu on matkallaan itselleen iskenyt jostain kuppilasta. Tämä vaikeuttaa etsintääni tietysti.
Haluaisin lähteä käymään syntymäpaikassani tässä syksyn aikana, mutta en haluaisi mennä sinne yksin tai mieheni tai äitini kanssa. Ehkä lähden sinne päiväajelulle jonkun ystäväni kanssa. Käyn katsomassa tiedossa olevia paikkoja ja maisemia noin ylipäätään. Täältä ei ole pitkä matka syntymäpaikkaani (ts. sinne, missä Kerttu oli kirjoilla syntymäni aikaan ja näin ollen se on autom. laitettu myös minun syntymäpaikkakunnakseni).
Ajoin tuon paikkakunnan ohitse, samoin kuin Kertun nykyisen paikkakunnan ohi, kun menin käymään Etelä-Suomessa pari viikkoa sitten. Minulla oli kiire aikataulu, joten en silloin voinut käydä piipahtamassa kummassakaan paikassa. Kertulle en olisi mennyt kylään, mutta olisin halunnut käydä vilkaisemassa miltä hänen paikkakuntansa näyttää. Toisaalta... sain kuulla "mielenkiintoisia" asioita hänen menneisyydestään tällä matkalla ja mieleni teki mieli käydä kertomassa ajatuksiani tästä kaikesta. Minkään taakseen jättää, sen edestään löytää... sitä ei kannata unohtaa kenekään!
Otimme kihlajaiskuvan ja lähetimme sen heti veljelleni ja hänen perheelleen sekä mummulleni. Myös mieheni sisarukset saivat omansa. Tuntui hienolta, että nyt minäkin voin jakaa tällaiset suuret elämän tapahtumat veljeni kanssa. Pidimme kihlajaiset, joiden piti alunperin olla tupaantuliaiset uuteen kotiimme (emme kesällä sattuneesta syystä pystyneet pitämään niitä). Vieraiksi saimme serkkujani sekä koulukaverini. Toiset juhlat pidämme kunhan veljeni perheineen tulee meille tässä syksyn aikana. Kutsumme mukaan myös appivanhemmat sekä minun vanhempani. En malta odottaa!
Veljeni tuo minulle myös auton tullessaan. Sain auton edullisesti joltain veljeni tutulta. Omistin aivan ihanan auton 10v mutta meillä ei ollut mahdollisuuksia pitää kahta autoa kaupunkiasunnossamme, joten möin sen pois. On tuntunut omituiselta ajaa mieheni autolla, vaikka minun nyt ei mitään lupia tarvitse sen ajamiseen kysellä, mutta minulle on tärkeää omistaa itse oma autoni. Haluan, että se on minun nimissäni. Nyt sitten saan taas omistaa auton (ja tankata sen ja maksaa vakuutukset sekä muut maksut ihan omilla rahoillani). Kaksi autoa tuo vapautta, ei tarvitse sovittaa menojaan toisen menojen kanssa vaan voi ihan oman aikataulun mukaan tulla ja mennä kuten haluaa. Vapauttavaa!
Biologisen siittäjäni etsintä on tällä hetkellä jäähyllä. Koitan miettiä seuraavaa strategiaa. Adoptiopapereistani on paljastunut niin paljon ristiriitaisuuksia, suoranaisia valheitakin osin, etten ole ihan varma pitävätkö ne vähät tiedot siittäjästäni paikkaansa. Voi olla, että siittäjäni ei olekaan tämä vanhempi kioskinpitäjämaanviljelijä vaan ihan joku muu - ehkä nuorempi mies, jonka Kerttu on matkallaan itselleen iskenyt jostain kuppilasta. Tämä vaikeuttaa etsintääni tietysti.
Haluaisin lähteä käymään syntymäpaikassani tässä syksyn aikana, mutta en haluaisi mennä sinne yksin tai mieheni tai äitini kanssa. Ehkä lähden sinne päiväajelulle jonkun ystäväni kanssa. Käyn katsomassa tiedossa olevia paikkoja ja maisemia noin ylipäätään. Täältä ei ole pitkä matka syntymäpaikkaani (ts. sinne, missä Kerttu oli kirjoilla syntymäni aikaan ja näin ollen se on autom. laitettu myös minun syntymäpaikkakunnakseni).
Ajoin tuon paikkakunnan ohitse, samoin kuin Kertun nykyisen paikkakunnan ohi, kun menin käymään Etelä-Suomessa pari viikkoa sitten. Minulla oli kiire aikataulu, joten en silloin voinut käydä piipahtamassa kummassakaan paikassa. Kertulle en olisi mennyt kylään, mutta olisin halunnut käydä vilkaisemassa miltä hänen paikkakuntansa näyttää. Toisaalta... sain kuulla "mielenkiintoisia" asioita hänen menneisyydestään tällä matkalla ja mieleni teki mieli käydä kertomassa ajatuksiani tästä kaikesta. Minkään taakseen jättää, sen edestään löytää... sitä ei kannata unohtaa kenekään!
lauantai 24. syyskuuta 2011
Ajatuksen virtaa
Tällä viikolla minulle kerrottiin töistä, ettei työni jatku enää tämän hetkisen pätkäsopimuksen jälkeen. Vielä viikko sitten sen sanottiin jatkuvan. Työn loppuminen ei haittaa, mutta olen aika vihainen toimintatavasta; ensin luvataan jatkoa ja sitten ei yhtäkkiä enää luvata. Olin todella, todella vihainen asiasta.
Illalla mietin töiden loppumista ja päätin, että ihan sama. Sen rinnalla, mitä olen tänä kesänä kokenut, ei yksi alipalkatun ja vaatimattoman työn loppuminen tunnu itseasiassa missään. Ehkä suutuin asiasta siksi niin kovasti, että taas minulta pimitetään joku tieto. Joku päättää jotain mutta ei voi kertoa asianomaiselle mitään suunnitteluvaiheessa vaan vasta kun ollaan vaiheessa, jossa piti alunperin kuulla miten pitkän pätkän tällä kertaa saan. Vähän sama kuin adoptiohommassa. Pidetään siinä luulossa, että asia on näin vaikka se onkin nuin. Taas minua huijattiin; sopimuksen päättymisestä on tiennyt ainakin yksi samantason toimihenkilö ja ilmeisesti myös vaikuttanut asiaan ja minä en ole osannut epäillä mitään. Ehkä olen vihainen itselleni; taaskaan en nähnyt asioiden läpi vaan sokeasti uskoin asioiden olevan niinkuin ne näyttivät olevan.
Radiosta kuului Ismo Alangon (Hassisen koneen) loistava kappale "Tällä tiellä". Siinä kävellään pitkin tyhjää tietä taloon, jota kutsutaan kodiksi, vaikka siellä ei ole laulajan henkilölle ketään. Hän on yksin tällä tiellä. Jostain syystä se herätti ajatuksen, että tämähän on vähän kuin minun elämästäni. Vaikka siis...talossa, jota kodiksi kutsutaan on kuitenkin minun vanhempani. Tämä asia ei ole muuttunut miksikään, vanhemmat on vanhemmat nyt ja aina. Mutta jos miettii asiaa laajemmin, talossa ei ole minulle ketään... ei fyysisessä talossa vaan esimerkiksi minun elämässäni. Tässä elämässäni, missä minulla on eri nimi ja mitä olen elänyt omanani (ja onhan se) 30 vuotta, ei olekaan ketään tai mitään, ketä tai mitä luulin siinä olevan. Elämäni onkin vähän irrallista, olen lastu laineilla. Tajuaako kukaan? Minä olen sitä mieltä, että tämä elämäni on oikea elämäni, sukulaiseni on sukulaiseni ja minä olen minä, mutta ei mikään kuitenkaan ihan kokonaan. Ainoa vakaa asia on vanhemmat, muu on vähän kuin tuuliajolla ja irrallaan.
Olenko minä minä? Olisinko minä vaikka olisin elänyt toista elämää? En varmastikaan olisi. Kumpaakaan. Mutta siitä huolimatta sitä miettii. Mikä on tehnyt minusta tällaisen kuin olen, geenit vai kasvatus? Varmaan molemmat osaksi, loput olen luonut itse omilla valinnoillani. Onko ne valinnat olleet oikeat? Ehkä osin, osin olisin voinut valita erilailla.
Vertaistuki on tärkeää, saan sitä NAF:sta (Nationellt Adopterad Finland http://www.adopterad.fi/) jutellessani kaikenikäisten ja erilaisten taustojen omaavien jäsenten kanssa. Eräs Naffilainen erityisesti on minulle tärkeä henkilö. Juttelemme melkein päivittäin asiasta. Hän on aina tiennyt adoptiostaan ja tuntenut biologisia juuriaan parin vuoden ajana. Viimeksi juttelimme siitä, häiriintyvätkö biologiset sukulaisemme meidän jatkuvasta viestinnän tarpeestamme. Saatamme molemmat laittaa omille sukulaisillemme ihan turhiakin viestejä "hei, lenkillä sataa", "onpa kaunis kukka tässä pihalla", "menenpä kahville" jne. Hänen mielestään meillä on tarve kontaktiin, koska olemme jääneet siitä elämissämme paitsi aiemmin. Olen ihan samaa mieltä.
Meidän biologiset "uudet" sukulaiset on meille vähän kuin biologiset idolit. Palvomme uusia verisukulaisiamme ja otamme takaisin sen, mistä olemme aiemmin paitsi jääneet. Minulla on 30 vuoden kontaktit rästissä. Kysyin isoveljeltäni häiritseekö häntä kun koko ajan laitan viestejä, ei kuulema häiritse häntä eikä onneksi myöskään kälyä. En halua olla vaivaksi, mutta en pysty myöskään kunnolla hillitsemään itseäni viestittelyn kanssa. Sitä haluaa jotenkin olla mukana menossa, kuulla mitä toisessa päässä tapahtuu ja kertoa mitä itse on tekemässä. Hirveä ikäväkin painaa jatkuvasti.
Pikkuveljeen haluaisin tutustua paremmin. Olen koittanut hänelle jutella Fb:ssä, mutta hän on tyypillinen nuori mies ja ainakin kirjallisesti vähäpuheinen. En tiedä onko meillä paljon yhteistä, mikä johtunee siitä että emme ole vielä löytäneet yhteistä aihetta. Haluaisin hirveästi oppia tuntemaan hänetkin. Sellainen ontto-olo; näkee kuvan että tuossa on mun pikkuveli mutta en tiedä oikeastaan mitään hänestä. Kehtaako paljon kyselläkään, jos hän ei halua yhtä paljon tutustua minuun? Ärsyyntyykö hän jos kyselen? Mitä hän miettii mistäkin? jne...
Asustelen vanhempieni talossa, minun kotitalossani, seuraavat pari viikkoa kissavahtina. Täällä on aikaa ajatella. Paljon kuvia, omat huonekalut ja tavarat. Kaikki ajalta, jolloin olen kuvitellut olevani heidän biologinen lapsensa. Tuntuu hassulta. Olen heidän oikea lapsensa, mutten biologinen. Sekin tuntuu hassulta. Irralliselta mutta kuitenkin ihanan ankkuroidulta. Kai tämä on sitä aikuiseksi kasvamista tässä samalla. Olen oma itseni, mutta kuitenkin joidenkin oma.
Illalla mietin töiden loppumista ja päätin, että ihan sama. Sen rinnalla, mitä olen tänä kesänä kokenut, ei yksi alipalkatun ja vaatimattoman työn loppuminen tunnu itseasiassa missään. Ehkä suutuin asiasta siksi niin kovasti, että taas minulta pimitetään joku tieto. Joku päättää jotain mutta ei voi kertoa asianomaiselle mitään suunnitteluvaiheessa vaan vasta kun ollaan vaiheessa, jossa piti alunperin kuulla miten pitkän pätkän tällä kertaa saan. Vähän sama kuin adoptiohommassa. Pidetään siinä luulossa, että asia on näin vaikka se onkin nuin. Taas minua huijattiin; sopimuksen päättymisestä on tiennyt ainakin yksi samantason toimihenkilö ja ilmeisesti myös vaikuttanut asiaan ja minä en ole osannut epäillä mitään. Ehkä olen vihainen itselleni; taaskaan en nähnyt asioiden läpi vaan sokeasti uskoin asioiden olevan niinkuin ne näyttivät olevan.
Radiosta kuului Ismo Alangon (Hassisen koneen) loistava kappale "Tällä tiellä". Siinä kävellään pitkin tyhjää tietä taloon, jota kutsutaan kodiksi, vaikka siellä ei ole laulajan henkilölle ketään. Hän on yksin tällä tiellä. Jostain syystä se herätti ajatuksen, että tämähän on vähän kuin minun elämästäni. Vaikka siis...talossa, jota kodiksi kutsutaan on kuitenkin minun vanhempani. Tämä asia ei ole muuttunut miksikään, vanhemmat on vanhemmat nyt ja aina. Mutta jos miettii asiaa laajemmin, talossa ei ole minulle ketään... ei fyysisessä talossa vaan esimerkiksi minun elämässäni. Tässä elämässäni, missä minulla on eri nimi ja mitä olen elänyt omanani (ja onhan se) 30 vuotta, ei olekaan ketään tai mitään, ketä tai mitä luulin siinä olevan. Elämäni onkin vähän irrallista, olen lastu laineilla. Tajuaako kukaan? Minä olen sitä mieltä, että tämä elämäni on oikea elämäni, sukulaiseni on sukulaiseni ja minä olen minä, mutta ei mikään kuitenkaan ihan kokonaan. Ainoa vakaa asia on vanhemmat, muu on vähän kuin tuuliajolla ja irrallaan.
Olenko minä minä? Olisinko minä vaikka olisin elänyt toista elämää? En varmastikaan olisi. Kumpaakaan. Mutta siitä huolimatta sitä miettii. Mikä on tehnyt minusta tällaisen kuin olen, geenit vai kasvatus? Varmaan molemmat osaksi, loput olen luonut itse omilla valinnoillani. Onko ne valinnat olleet oikeat? Ehkä osin, osin olisin voinut valita erilailla.
Vertaistuki on tärkeää, saan sitä NAF:sta (Nationellt Adopterad Finland http://www.adopterad.fi/) jutellessani kaikenikäisten ja erilaisten taustojen omaavien jäsenten kanssa. Eräs Naffilainen erityisesti on minulle tärkeä henkilö. Juttelemme melkein päivittäin asiasta. Hän on aina tiennyt adoptiostaan ja tuntenut biologisia juuriaan parin vuoden ajana. Viimeksi juttelimme siitä, häiriintyvätkö biologiset sukulaisemme meidän jatkuvasta viestinnän tarpeestamme. Saatamme molemmat laittaa omille sukulaisillemme ihan turhiakin viestejä "hei, lenkillä sataa", "onpa kaunis kukka tässä pihalla", "menenpä kahville" jne. Hänen mielestään meillä on tarve kontaktiin, koska olemme jääneet siitä elämissämme paitsi aiemmin. Olen ihan samaa mieltä.
Meidän biologiset "uudet" sukulaiset on meille vähän kuin biologiset idolit. Palvomme uusia verisukulaisiamme ja otamme takaisin sen, mistä olemme aiemmin paitsi jääneet. Minulla on 30 vuoden kontaktit rästissä. Kysyin isoveljeltäni häiritseekö häntä kun koko ajan laitan viestejä, ei kuulema häiritse häntä eikä onneksi myöskään kälyä. En halua olla vaivaksi, mutta en pysty myöskään kunnolla hillitsemään itseäni viestittelyn kanssa. Sitä haluaa jotenkin olla mukana menossa, kuulla mitä toisessa päässä tapahtuu ja kertoa mitä itse on tekemässä. Hirveä ikäväkin painaa jatkuvasti.
Pikkuveljeen haluaisin tutustua paremmin. Olen koittanut hänelle jutella Fb:ssä, mutta hän on tyypillinen nuori mies ja ainakin kirjallisesti vähäpuheinen. En tiedä onko meillä paljon yhteistä, mikä johtunee siitä että emme ole vielä löytäneet yhteistä aihetta. Haluaisin hirveästi oppia tuntemaan hänetkin. Sellainen ontto-olo; näkee kuvan että tuossa on mun pikkuveli mutta en tiedä oikeastaan mitään hänestä. Kehtaako paljon kyselläkään, jos hän ei halua yhtä paljon tutustua minuun? Ärsyyntyykö hän jos kyselen? Mitä hän miettii mistäkin? jne...
Asustelen vanhempieni talossa, minun kotitalossani, seuraavat pari viikkoa kissavahtina. Täällä on aikaa ajatella. Paljon kuvia, omat huonekalut ja tavarat. Kaikki ajalta, jolloin olen kuvitellut olevani heidän biologinen lapsensa. Tuntuu hassulta. Olen heidän oikea lapsensa, mutten biologinen. Sekin tuntuu hassulta. Irralliselta mutta kuitenkin ihanan ankkuroidulta. Kai tämä on sitä aikuiseksi kasvamista tässä samalla. Olen oma itseni, mutta kuitenkin joidenkin oma.
lauantai 17. syyskuuta 2011
Pikkuveli
Olen ollut sitä mieltä, että en ota kahteen pienempään sisaruspuoleeni yhteyttä. Saavat ottaa asian muuta kautta selville, ajattelin. Sitten kuitenkin mietin, että mitä menetettävää minulla on jos otan yhteyttä yli 20-vuotiaaseen pikkuveljeeni.
Laitoin hänellekin kaveripyynnöllä viestin Facebookissa. Oletin, että hän ehkä jo on kuullut minusta, koska on kuitenkin isosiskopuoleni kanssa tekemisissä mutta isosiskopuoleni ei noteeraa minun olemassaoloani tosiaan edes sen vertaa, että olisi maininnut asiasta. Pikkuveli oli vähän öö aapisen laidalla, ymmärrettävästi. Hän suhtautui asiaan kuitenkin hyvin, ihmeissään toki oli.
Minulla on nyt isoveljen lisäksi myös pikkuveli! Tuntuu hassulta, tähän isosiskona oloon pitää vielä tottua. Pikkusiskona olo maailman parhaalle isoveljelle tuntuu jo hyvin luonnolliselta sekä siltä, kuin olisin tiennyt veljestäni jollain tasolla aina. Pikkuveljen kanssa meillä on eri sukunimikin, joten tämän asian sisäistäminen vie varmasti vähän kauemmin, luulisin.
Mutta kyllä tuntuu hienolta kuitenkin tulla hyväksytyksi myös nuoremman veljen taholta. Nyt voimme rakentaa sisarussuhdettamme myös hänen kanssaan ja tutustua paremmin. Mukavaa!
Pikkusisko on niin nuori (16v), että hänelle minä en aio kertoa vaikka mikä mielijohde tulisi. Mikäli biologinen synnyttäjäni voi nykyään paremmin, heillä voi olla normaali äiti-tytärsuhde (toivon sitä todella) enkä halua pilata sitä tällä yllätyksellä. Isoveljeni ja hänen vaimonsa kanssa tosin juttelimme, etteivät he ainakaan aio asiaa sinällään piilotella ja jos pikkusisko asian jotain kautta kuulee, niin se on asia sitten erikseen. Kuitenkaan meistä kukaan ei aio sitä suoraan hänelle vielä kertoa. Liian herkkä ikä tämmöisen asian tietämiselle saati ymmärtämiselle.
Laitoin hänellekin kaveripyynnöllä viestin Facebookissa. Oletin, että hän ehkä jo on kuullut minusta, koska on kuitenkin isosiskopuoleni kanssa tekemisissä mutta isosiskopuoleni ei noteeraa minun olemassaoloani tosiaan edes sen vertaa, että olisi maininnut asiasta. Pikkuveli oli vähän öö aapisen laidalla, ymmärrettävästi. Hän suhtautui asiaan kuitenkin hyvin, ihmeissään toki oli.
Minulla on nyt isoveljen lisäksi myös pikkuveli! Tuntuu hassulta, tähän isosiskona oloon pitää vielä tottua. Pikkusiskona olo maailman parhaalle isoveljelle tuntuu jo hyvin luonnolliselta sekä siltä, kuin olisin tiennyt veljestäni jollain tasolla aina. Pikkuveljen kanssa meillä on eri sukunimikin, joten tämän asian sisäistäminen vie varmasti vähän kauemmin, luulisin.
Mutta kyllä tuntuu hienolta kuitenkin tulla hyväksytyksi myös nuoremman veljen taholta. Nyt voimme rakentaa sisarussuhdettamme myös hänen kanssaan ja tutustua paremmin. Mukavaa!
Pikkusisko on niin nuori (16v), että hänelle minä en aio kertoa vaikka mikä mielijohde tulisi. Mikäli biologinen synnyttäjäni voi nykyään paremmin, heillä voi olla normaali äiti-tytärsuhde (toivon sitä todella) enkä halua pilata sitä tällä yllätyksellä. Isoveljeni ja hänen vaimonsa kanssa tosin juttelimme, etteivät he ainakaan aio asiaa sinällään piilotella ja jos pikkusisko asian jotain kautta kuulee, niin se on asia sitten erikseen. Kuitenkaan meistä kukaan ei aio sitä suoraan hänelle vielä kertoa. Liian herkkä ikä tämmöisen asian tietämiselle saati ymmärtämiselle.
sunnuntai 11. syyskuuta 2011
Veljen luona
Pitää tehdä päivitystä suoraan pelipaikoilta. Olen tällä hetkellä käymässä veljeni ja hänen perheensä luona. Olen myös tavannut biologisen mummoni sekä kaksi enoani. Olen saanut uusia sukulaisia myös veljenvaimon, kälyni, puolelta.
Yöt olen valvonut ja mietiskellyt miten ihmeellistä tämä kaikki on. Vielä 4kk sitten en osannut unelmoidakaan, että minulla on veli. Nyt olen nukkunut jo muutaman yön veljeni olohuoneen lattialla. Ihan ihmeellistä. Viereisissä huoneissa kuorsaa veli ja käly sekä lapset, joiden täti olen. Uskomatonta. Todellakin.
Olen pohtinut, miten hieno isä veljeni on lapsilleen. On mahtava katsoa kun he leikkivät tai vaikka sytyttävät takkaa yhdessä. Ei voi olla miettimättä, että vaikka veljeni on saanut elää varmasti hyvän ja luotettavan mieshahmon kanssa (pappa) lapsuutensa ja nuoruutensa, niin olisi hänellekin suonut samanlaisen isän kuin hän itse on lapsilleen. Ja kun katson miten veljenlapset keskenään leikkivät ja keskustelevat ja hupattavat, mietin miten hienoa olisi ollut itsekin lapsena saada hupattaa veljen kanssa samallalailla.
Tunteet on olleet aika pinnassa täällä ollessa. Olen yhtä aikaa onnellinen ja välillä surullinenkin siitä, mitä olisi voinut olla jo paljon kauemmin. Onnellinen olen kuitenkin enemmän; minulla on nyt myös biologisia sukulaisia ja tästä alkaa uusi elämänvaihe, missä minulla on veli ja minä olen täti. Onneksi meillä on vielä aikaa; emme ole taivaan vanhoja luomaan sisarussuhdetta keskenämme! Lapsiin haluan myös luoda tiiviin suhteen, haluan olla hyvä ja ymmärtävä täti johon lapset voivat luottaa ja jonka puoleen kääntyä asiassa kuin asiassa. Kummitäti minä jo olen ollut 15 vuotta ja toivottavasti ainakin toinen kummityttöni kokee minut sellaisena kuin haluan veljenkin lapsille tätinä olla.
Täällä tuoksuu pitsa. Käly tekee pitsaa ja minä istun olohuoneessa uuden veljentytön kanssa. Katsomme Juniori-kanavaa ja naureskelemme yhdessä. Tämä on oikein mukavaa! Tähän voisi tottua.
Yöt olen valvonut ja mietiskellyt miten ihmeellistä tämä kaikki on. Vielä 4kk sitten en osannut unelmoidakaan, että minulla on veli. Nyt olen nukkunut jo muutaman yön veljeni olohuoneen lattialla. Ihan ihmeellistä. Viereisissä huoneissa kuorsaa veli ja käly sekä lapset, joiden täti olen. Uskomatonta. Todellakin.
Olen pohtinut, miten hieno isä veljeni on lapsilleen. On mahtava katsoa kun he leikkivät tai vaikka sytyttävät takkaa yhdessä. Ei voi olla miettimättä, että vaikka veljeni on saanut elää varmasti hyvän ja luotettavan mieshahmon kanssa (pappa) lapsuutensa ja nuoruutensa, niin olisi hänellekin suonut samanlaisen isän kuin hän itse on lapsilleen. Ja kun katson miten veljenlapset keskenään leikkivät ja keskustelevat ja hupattavat, mietin miten hienoa olisi ollut itsekin lapsena saada hupattaa veljen kanssa samallalailla.
Tunteet on olleet aika pinnassa täällä ollessa. Olen yhtä aikaa onnellinen ja välillä surullinenkin siitä, mitä olisi voinut olla jo paljon kauemmin. Onnellinen olen kuitenkin enemmän; minulla on nyt myös biologisia sukulaisia ja tästä alkaa uusi elämänvaihe, missä minulla on veli ja minä olen täti. Onneksi meillä on vielä aikaa; emme ole taivaan vanhoja luomaan sisarussuhdetta keskenämme! Lapsiin haluan myös luoda tiiviin suhteen, haluan olla hyvä ja ymmärtävä täti johon lapset voivat luottaa ja jonka puoleen kääntyä asiassa kuin asiassa. Kummitäti minä jo olen ollut 15 vuotta ja toivottavasti ainakin toinen kummityttöni kokee minut sellaisena kuin haluan veljenkin lapsille tätinä olla.
Täällä tuoksuu pitsa. Käly tekee pitsaa ja minä istun olohuoneessa uuden veljentytön kanssa. Katsomme Juniori-kanavaa ja naureskelemme yhdessä. Tämä on oikein mukavaa! Tähän voisi tottua.
tiistai 6. syyskuuta 2011
Miksi mikään muuttuisi?!
Miksi joka ikinen ihminen, sukulaiset ja tuttavat (lähes kaikki kelle olen adoptiosta kertonut, tai siitä että tiedän nyt adoptiosta), muistavat muistuttaa, etteivät asiat muutu miksikään vanhempieni suhteen ja että muistanhan varmasti että minulla on ollut rakastavat ottovanhemmat. Ei ne ole ottovanhemmat, ne on vanhemmat. Oikeat vanhemmat.
Miksi tämä mitään muuttaisi? Mistä johtuu, että kaikki kuvittelevat minun suunnilleen hylkäävän vanhempani? Miksi minun arvostelukykyyni ei luoteta? En minä muita vanhempia halua tai tarvitse, minulla on jo vanhemmat! Uskokaa jo! Sama pätee muihinkin sukulaisiin; minulla on jo maailman parhaat serkut, enot ja setä. Parhaat kummilapset jne. Nyt vain saan lisää sukulaisia, en korvaavia entisten paikalle.
Kuten eräs uusi tuttavani adoptiopiireistä sanoi nasevasti, että me olemme onnekkaita kun meillä on mahdollisuus laajaan sukuun. Niinpä!
Olen lähdössä tapaamaan veljeäni ja hänen perhettään sekä tätä uutta laajentunutta sukuani viikonloppuna. Odotan matkaa innolla ja jännittyneenä. Pääsen biologisten juurieni äärelle Etelä-Karjalaan katsomaan, mistä olen lähtöisin; kotoisin olen edelleen täältä Pohjois-Pohjanmaalta. En aio vaihtaa identiteettiäni, mutta onhan mielenkiintoista nähdä miten luonteeni sopii karjalaiseen ympäristöön. Täällähän olen vähän outolintu välillä liian vilkkaan olemukseni vuoksi, ehkä olen sitä myös siellä…mistäs tietää!
Mukaani olen pakannut monta albumillista kuvia lapsuudestani sekä nuoruudestani. Äiti valitsi albumit, katsoi sellaiset ikävuodet, jotka varmaan kiinnostavat biologista mummuani. Eilen katselin itse kuvia pitkästä aikaa ja niitä katsoo nyt erilailla. Kuvat alkavat siitä kun olen 7kk ikänen. Tähän asti olen ajatellut, ettei vanhemmillani varmaan ole ollut kameraa vielä kun olen syntynyt kun niitä ihan vauvakuvia ei ole. Jotenkin hassua oli katsoa kuvia nyt kun tietää, että olen juuri tullut kotiin. Hymyilen tai nauran kaikissa kuvissa, varmaan oli yksi tai kaksi kuvaa, joissa naama oli vähän vinossa. Olen siis ollut onnellinen jo siinä vaiheessa kun olen päässyt kotiin. Miksi siis mikään muuttuisi?
Miksi tämä mitään muuttaisi? Mistä johtuu, että kaikki kuvittelevat minun suunnilleen hylkäävän vanhempani? Miksi minun arvostelukykyyni ei luoteta? En minä muita vanhempia halua tai tarvitse, minulla on jo vanhemmat! Uskokaa jo! Sama pätee muihinkin sukulaisiin; minulla on jo maailman parhaat serkut, enot ja setä. Parhaat kummilapset jne. Nyt vain saan lisää sukulaisia, en korvaavia entisten paikalle.
Kuten eräs uusi tuttavani adoptiopiireistä sanoi nasevasti, että me olemme onnekkaita kun meillä on mahdollisuus laajaan sukuun. Niinpä!
Olen lähdössä tapaamaan veljeäni ja hänen perhettään sekä tätä uutta laajentunutta sukuani viikonloppuna. Odotan matkaa innolla ja jännittyneenä. Pääsen biologisten juurieni äärelle Etelä-Karjalaan katsomaan, mistä olen lähtöisin; kotoisin olen edelleen täältä Pohjois-Pohjanmaalta. En aio vaihtaa identiteettiäni, mutta onhan mielenkiintoista nähdä miten luonteeni sopii karjalaiseen ympäristöön. Täällähän olen vähän outolintu välillä liian vilkkaan olemukseni vuoksi, ehkä olen sitä myös siellä…mistäs tietää!
Mukaani olen pakannut monta albumillista kuvia lapsuudestani sekä nuoruudestani. Äiti valitsi albumit, katsoi sellaiset ikävuodet, jotka varmaan kiinnostavat biologista mummuani. Eilen katselin itse kuvia pitkästä aikaa ja niitä katsoo nyt erilailla. Kuvat alkavat siitä kun olen 7kk ikänen. Tähän asti olen ajatellut, ettei vanhemmillani varmaan ole ollut kameraa vielä kun olen syntynyt kun niitä ihan vauvakuvia ei ole. Jotenkin hassua oli katsoa kuvia nyt kun tietää, että olen juuri tullut kotiin. Hymyilen tai nauran kaikissa kuvissa, varmaan oli yksi tai kaksi kuvaa, joissa naama oli vähän vinossa. Olen siis ollut onnellinen jo siinä vaiheessa kun olen päässyt kotiin. Miksi siis mikään muuttuisi?
maanantai 5. syyskuuta 2011
Kirje mummulle
Tänään kirjoitin kirjeen biologiselle mummulleni. Synnyttäjäni oli kertonut hänelle aikoinaan, että minä olen siirtynyt ajasta ikuisuuteen syntymäni jälkeen. Voin vain kuvitella tämän aihettuaman tuskan niin biologisessa synnyttäjässäni kuin mummussani. Kertulla on täytynyt olla hyvä syy sanoa näin äidilleen. En ymmärrä sitä, tai edes halua ymmärtää, mutta c'est la vie, semmoista se vain joskus on. Asiat tapahtuu syistä, joita ei aina itse voi käsittää. Mustan huumorin ystävänä on pakko todeta, että kovasti olen elävän oloinen ollakseni maatunut 30 vuotta mullassa! ;)
Kirjoitin kirjeen ja aion mennä itse mahdollisimman pian kirjeen perässä tapaamaan mummuani sekä veljeäni. Olen edelleen äärettömän onnellinen, että minulla on veli. En voi käsittää sitä todeksi, tuntuu liian hyvältä ollakseen totta mutta pakkohan se on uskoa, että totta se on! Ehkä jo hyvinkin pian saan nähdä mummuni ja veljeni edessäni ja halata heitä!
Mummulle oli vaikea kirjoittaa. Tiedän, että hän varmasti haluaa kuulla minusta ja yritinkin kirjoittaa niitä "päätapahtumia" mitä elämässäni on ollut. Kirje oli ehkä liian lavea, siis sellainen ettei se anna juurikaan kuvaa minusta. Huomasin, että siitä tuli sellainen koska kirjoittaessani Kertulle koitin kertoa elämästäni vielä tarkemmin mutta vastaanotto oli mitä oli. En uskaltanut avautua tässä kirjeessä yhtä paljon. Ihminen oppii varomaan näköjään melko nopeastikin. Onneksi meillä on mummun kanssa vielä paljon hyviä hetkiä edessä ja voin kertoa asiat hänelle naamatusten ja puhelimessa!
Toivon, ettei mummuni ole liian pahoillaan Kertulle asioiden laidasta. Asiat menevät joskus toisin kuin niiden kuvittelisi tai toivoisi. En haluaisi aiheuttaa mitään välirikkoa kenekään välille enkä pakottaa Kerttua olemaan kanssani tekemisissä mikäli hän ei sitä halua tehdä. Minulle riittää minun veljeni sekä mummu ja eno. Enon ja veljen mukana tulee vielä hienot perheet ja lisää onnen tunteita.
Erityisen ylpeä olen siitä, että minulla on veljenlapsia. Olen aina sanonut, ettei minua saa kutsua tädiksi, koska en ole kenekään täti. Nyt täytynee perua tämä kielto, koska minähän olen kahden muksun veritäti! Mikä jännintä, voin nähdä omiakin piirteitä näissä naperoissa. Valokuvista olen nähnyt, että heillä on kasvonpiirteissään paljon samaa kuin minulla. En malta odottaa heidänkään tapaamistaan!
Lasten äiti, veljeni vaimo, kälyni siis, on myös hyvin mukava ihminen. Juttelimme kauan Facebookissa torstai-iltana. Voin jo kuvitella, että kunhan tutustumme vielä enemmän, tulemme lärisemään puhelimessa varmasti monet kerrat ja parantamaan maailmaa iltaisin kun tapaamme! Ehkä aloitamme sen pikemmin kuin arvaammekaan! :)
Kirjoitin kirjeen ja aion mennä itse mahdollisimman pian kirjeen perässä tapaamaan mummuani sekä veljeäni. Olen edelleen äärettömän onnellinen, että minulla on veli. En voi käsittää sitä todeksi, tuntuu liian hyvältä ollakseen totta mutta pakkohan se on uskoa, että totta se on! Ehkä jo hyvinkin pian saan nähdä mummuni ja veljeni edessäni ja halata heitä!
Mummulle oli vaikea kirjoittaa. Tiedän, että hän varmasti haluaa kuulla minusta ja yritinkin kirjoittaa niitä "päätapahtumia" mitä elämässäni on ollut. Kirje oli ehkä liian lavea, siis sellainen ettei se anna juurikaan kuvaa minusta. Huomasin, että siitä tuli sellainen koska kirjoittaessani Kertulle koitin kertoa elämästäni vielä tarkemmin mutta vastaanotto oli mitä oli. En uskaltanut avautua tässä kirjeessä yhtä paljon. Ihminen oppii varomaan näköjään melko nopeastikin. Onneksi meillä on mummun kanssa vielä paljon hyviä hetkiä edessä ja voin kertoa asiat hänelle naamatusten ja puhelimessa!
Toivon, ettei mummuni ole liian pahoillaan Kertulle asioiden laidasta. Asiat menevät joskus toisin kuin niiden kuvittelisi tai toivoisi. En haluaisi aiheuttaa mitään välirikkoa kenekään välille enkä pakottaa Kerttua olemaan kanssani tekemisissä mikäli hän ei sitä halua tehdä. Minulle riittää minun veljeni sekä mummu ja eno. Enon ja veljen mukana tulee vielä hienot perheet ja lisää onnen tunteita.
Erityisen ylpeä olen siitä, että minulla on veljenlapsia. Olen aina sanonut, ettei minua saa kutsua tädiksi, koska en ole kenekään täti. Nyt täytynee perua tämä kielto, koska minähän olen kahden muksun veritäti! Mikä jännintä, voin nähdä omiakin piirteitä näissä naperoissa. Valokuvista olen nähnyt, että heillä on kasvonpiirteissään paljon samaa kuin minulla. En malta odottaa heidänkään tapaamistaan!
Lasten äiti, veljeni vaimo, kälyni siis, on myös hyvin mukava ihminen. Juttelimme kauan Facebookissa torstai-iltana. Voin jo kuvitella, että kunhan tutustumme vielä enemmän, tulemme lärisemään puhelimessa varmasti monet kerrat ja parantamaan maailmaa iltaisin kun tapaamme! Ehkä aloitamme sen pikemmin kuin arvaammekaan! :)
perjantai 2. syyskuuta 2011
Veli!
Mulla on veli, joka vielä haluaa olla mun kanssa tekemisissäkin! Aivan mahtavaa!!! Laitoin veljelle kirjeen menemään postitse. Olen koittanut Facebookin kautta tavoittaa häntä, mutta en ole saanut vastausta. Ajattelin että voihan olla, ettei hän ole saanut viestejäni tai jos onkin niin voisi hän nyt edes jotain viestittää takaisin. Päätin lähettää sen kirjeen. Oli hyvä, että lähetin nimittäin eihän se veli ollut käynyt FB:ssä pitkään aikaan eikä saanut viestejä.
Sain viestin vastauksena, viesti alkoi: "Moi sisko." Sisko! Minä! Mulla ei ole sisaruksia ollut, mutta nyt tämän adoptiohomman tuoksinnassa sain siis tietää että on olemassa pari veljeä ja siskoa. Isompi veli otti yhteyttä, pienempi ei vielä tiedä. Pienemmällä ei ole sama sukunimikään, en osaa ajatella häntä veljenäveljenä. Tällä isommalla on. :) Tuli niin mahtava fiilis! Mahtavaa!!!!
Veli pyysi soittamaan. Meinasi sydän pysähtyä jo siitä ensimmäisestä viestistäkin, saati sitten puhelun soittamisesta. Onneksi uskalsin soittaa, puhuimme melkein 2h ja oli ihan kuin olisin itseäni kuunnellut. Jotenkin vaan niin tutun kuulosta! Ja mun veli oli mukava! Olisin ollut tosi pettynyt, jos hän olisi osottautunut ihan tolloksi! ;) Puhelun jälkeen juttelin FB:ssä vielä hänen vaimonsakin kanssa ja hän oli myös aivan mahtava tyyppi. Heillä on myös pari lasta; en voi siis enää sanoa, ettei minua voi kutsua tädiksi kun en ole kenekään täti! Kiitän kohtaloa, että olen saanut tutustua veljeeni sekä hänen vaimoonsa, samoin kuin enooni. Jos nyt kuolisin niin kuolisin onnellisena hymy kasvoillani!
Enoni oli kertonut minusta myös äidilleen, minun biologiselle mummulleni. Hänkin haluaa kuulla minusta. Ehkä saan tavata hänet joku päivä, nähdä mistä juureni ovat lähteneet. Isovanhemmathan ovat aina niitä suvun tukipilareita kautta sukupolvien! :) Oman mummuni menetin vuosi sitten ja olen kaivannut häntä siitä lähtien. Mummu oli minulle hyvin rakas, hänkään ei ollut äitini äiti vaan pappani uusi vaimo eli äitini äitipuoli, mutta minulle ainoa oikea mummu. Vietin monet kesät hänen luonaan ja meillä oli hauskaa. En halua uutta mummoa hänen tilalleen mutta haluan tutustua biologiseen mummuuni ja ystävystyä hänen kanssaan.
Viime kirjoitukseeni olin saanut mukavan kommentin adoäidiltä, joka haluaa kannustaa poikaansa tulevaisuudessa tapaamaan biosukuaan ja on -suvulle kiitollinen pojastaan. Varmasti näin minunkin vanhempani ajattelevat, mutta minusta itsestä tuntuu jotenkin että minun pitää "suojella" heitä innostumiseltani. Olen aika ääri-ihminen, kun innostun niin innostun täysillä ja saatan "polkea jalkoihini" muut asianhaarat. Olen kyllä tietoinen asiasta ja siksi koitan toppuutella itseäni.
Kerroin äidilleni, että minua vähän "pelottaa" olla onnellinen enostani (veljestä en ollut vielä tuossa vaiheessa kuullut mitään) ja sanoin että arveluttaa miten he ottavat asian. Äiti vakuutti, että ovat onnnellisia minun puolestani ja että tottakai saan olla asiasta onnellinen. Eli tämä "vika" on vain minun päässäni, otan ehkä liikaa vanhempiani huomioon tässä asiassa. Veljen löytymisestä aiheutunut äärimmäinen onnen tunne ei kyllä kysele lupia keneltäkään! Ehkä se johtuu siitä, että minulla ei ole veljiä, minulla on oikeus tähän yhteen veljeeni! :)
Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni olen onnesta niin ymmyrkäisenä, etten osaa sanoa oikeastaan mitään. En osaa kuvailla tätä tunnetta, joka minussa on nämä muutama päivä ollut. Yleensä en itkeä tihuttele (paitsi kun katoin "komedian" Me & Marley, itkin sen koiran menetystä monta tuntia), mutta nyt on kyllä ollut itku herkässä! Torstaina enoni sähköpostin jälkeen piti käydä vessassa rauhoittumassa kun meinasin ihan pakolla tirautta parit onnen kyyneleet, samoin kuin eilen kun veli laittoi viestiä.
Voi kun voisin jakaa jollekin osan tästä tunteesta! Tämä on uskomatonta!
Sain viestin vastauksena, viesti alkoi: "Moi sisko." Sisko! Minä! Mulla ei ole sisaruksia ollut, mutta nyt tämän adoptiohomman tuoksinnassa sain siis tietää että on olemassa pari veljeä ja siskoa. Isompi veli otti yhteyttä, pienempi ei vielä tiedä. Pienemmällä ei ole sama sukunimikään, en osaa ajatella häntä veljenäveljenä. Tällä isommalla on. :) Tuli niin mahtava fiilis! Mahtavaa!!!!
Veli pyysi soittamaan. Meinasi sydän pysähtyä jo siitä ensimmäisestä viestistäkin, saati sitten puhelun soittamisesta. Onneksi uskalsin soittaa, puhuimme melkein 2h ja oli ihan kuin olisin itseäni kuunnellut. Jotenkin vaan niin tutun kuulosta! Ja mun veli oli mukava! Olisin ollut tosi pettynyt, jos hän olisi osottautunut ihan tolloksi! ;) Puhelun jälkeen juttelin FB:ssä vielä hänen vaimonsakin kanssa ja hän oli myös aivan mahtava tyyppi. Heillä on myös pari lasta; en voi siis enää sanoa, ettei minua voi kutsua tädiksi kun en ole kenekään täti! Kiitän kohtaloa, että olen saanut tutustua veljeeni sekä hänen vaimoonsa, samoin kuin enooni. Jos nyt kuolisin niin kuolisin onnellisena hymy kasvoillani!
Enoni oli kertonut minusta myös äidilleen, minun biologiselle mummulleni. Hänkin haluaa kuulla minusta. Ehkä saan tavata hänet joku päivä, nähdä mistä juureni ovat lähteneet. Isovanhemmathan ovat aina niitä suvun tukipilareita kautta sukupolvien! :) Oman mummuni menetin vuosi sitten ja olen kaivannut häntä siitä lähtien. Mummu oli minulle hyvin rakas, hänkään ei ollut äitini äiti vaan pappani uusi vaimo eli äitini äitipuoli, mutta minulle ainoa oikea mummu. Vietin monet kesät hänen luonaan ja meillä oli hauskaa. En halua uutta mummoa hänen tilalleen mutta haluan tutustua biologiseen mummuuni ja ystävystyä hänen kanssaan.
Viime kirjoitukseeni olin saanut mukavan kommentin adoäidiltä, joka haluaa kannustaa poikaansa tulevaisuudessa tapaamaan biosukuaan ja on -suvulle kiitollinen pojastaan. Varmasti näin minunkin vanhempani ajattelevat, mutta minusta itsestä tuntuu jotenkin että minun pitää "suojella" heitä innostumiseltani. Olen aika ääri-ihminen, kun innostun niin innostun täysillä ja saatan "polkea jalkoihini" muut asianhaarat. Olen kyllä tietoinen asiasta ja siksi koitan toppuutella itseäni.
Kerroin äidilleni, että minua vähän "pelottaa" olla onnellinen enostani (veljestä en ollut vielä tuossa vaiheessa kuullut mitään) ja sanoin että arveluttaa miten he ottavat asian. Äiti vakuutti, että ovat onnnellisia minun puolestani ja että tottakai saan olla asiasta onnellinen. Eli tämä "vika" on vain minun päässäni, otan ehkä liikaa vanhempiani huomioon tässä asiassa. Veljen löytymisestä aiheutunut äärimmäinen onnen tunne ei kyllä kysele lupia keneltäkään! Ehkä se johtuu siitä, että minulla ei ole veljiä, minulla on oikeus tähän yhteen veljeeni! :)
Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni olen onnesta niin ymmyrkäisenä, etten osaa sanoa oikeastaan mitään. En osaa kuvailla tätä tunnetta, joka minussa on nämä muutama päivä ollut. Yleensä en itkeä tihuttele (paitsi kun katoin "komedian" Me & Marley, itkin sen koiran menetystä monta tuntia), mutta nyt on kyllä ollut itku herkässä! Torstaina enoni sähköpostin jälkeen piti käydä vessassa rauhoittumassa kun meinasin ihan pakolla tirautta parit onnen kyyneleet, samoin kuin eilen kun veli laittoi viestiä.
Voi kun voisin jakaa jollekin osan tästä tunteesta! Tämä on uskomatonta!
keskiviikko 31. elokuuta 2011
Isyydestä ja muista sukulaisuuksista
Kerroin tuossa aiemmin, että löysin biologisen siittäjäni ja kirjoitin hänelle kirjeen. No. Sain vastauksen hänen miniältään. Vastaus oli oikein ystävällinen ja mieltä lämmittävä, siksipä olikin suunnaton harmi, että mies ei ollutkaan oikea! Palaset sopivat palapeliin, mutta eivät aivan loksahtaneet paikoilleen. Jatkan siis biologisen siittäjäni etsimistä, ja varmasti hänet vielä löydän mikäli on vielä elossa.
Kävin uudelleen Pelastakaa Lapset ry:ssä. Aiemmin mietimme, että kirjoitamme Kertulle vielä yhteisen kirjeen, jossa kerrotaan viranomaisen näkökulmasta tästä asiasta ja johon liitetään minun terveiseni. Päätimme kuitenkin jättää Kertun tältä osin rauhaan. Hän prosessoi asiaa varmasti tällä hetkellä kiivaasti ja käy läpi vaikka minkälaisia tunnekuohuja, joten voisi olla liikaa vielä se yksi kirje. En tule kuitenkaan unohtamaan Kerttua tai hänelle kirjoittamista; katson ajan ja paikan ja lähetän uuden kirjeen. Sen verran olen minäkin samaa verta ja lihaa, että suorasukaisuus ja rempseys on tarttunut: teen mitä haluan ja milloin haluan! ;)
Siksipä päätin vielä eilen illalla vähän googlailla mahdollisia sukulaisiani. Otin Eniron esille ja kirjoitin hakukenttään syntymäsukunimeni. Sain paljon osumia Itä-Suomeen, josta nyt tiedän sukuni olevan lähtöisin. Huomasin, että eräällä miehellä on työnumero ja siitä löysin hänen työpaikkansa nimen. Olen aiemmin löytänyt Facebookista pikkuserkkuni ja kysyinkin häneltä, tunnistaisiko hänen äitinsä joitain nimiä serkuikseen tai muiksi sukulaisiksi. Yksi nimi kuulosti serkulta - se sama, kenen nimessä oli työnumero!
Googlasin yrityksen nimen ja löysin kaavan, jolla firman sähköpostiosoitteet on tehty ja kokeilin, josko hänelläkin olisi sähköposti. Olihan hänellä! Sain niin hienon vastaanoton ja vastauksen heti aamulla, että minulta meinasi päästä itku! Vaikka hänellä oli kiire kokoukseen, hän silti otti asiakseen vastata minulle pikaisesti ja kertoa hieman perheestään. Iltapäivällä sain vielä uuden viestin, jossa on kerrottu vähän tarkemmin aamullisia asioita.
Olen niin onnellinen, minulla on nyt lisää "tunnettuja" biologisia sukulaisia! :) Nuorempia serkkuja enoni perheestä ja mikä paras tieto: biologinen mummoni elää vielä! Hänelle asiaa ei tietysti voi suin päin tölvästä, vaan asia pitää esittää hienovaraisesti - vanha ihminen kun on. Enoni mielestä hänellä on oikeus tietää lapsenlapsestaan, tämä lause teki minut äärettömän onnelliseksi. Isovanhemmat ovat minusta hyvin tärkeitä; menetin oman mummoni vuosi sitten ja ikävöin häntä kovasti. Kukaanhan ei tietysti pysty mummoani koskaan korvaamaan, mutta olisi hienoa jos voisin vielä tutustua biologiseen mummooni.
Tämä onnellisuus herättää minussa kyllä myös ristiriitaisia tunteita. Olen hyvin hyvin onnellinen ja minusta tuntuu, että haluaisin kuuluttaa sen koko maailmalle, oikein hehkuttaa onneani. Menen äidin ja isän luokse illalla laittamaan äitini hiukset, mutta voinko olla näin onnellinen ollessani siellä? Loukkaanko vanhempiani jos iloitsen siitä, että joku biologinen sukulaiseni hyväksyy minut? Vaikka he sanovat olevansa iloisia jos löydän biologista sukuani, mutta voinko olla siitä kuitenkaan ns. satavarma. Sanovatko he niin vain koska tietävät sen olevan minulle tärkeää? Tulevatko he surullisiksi ja luulevat, että hylkään sukuni tunteissani?
Kukaan ei koskaan ikinä korvaa minun vahempiani, mummoani, serkkujani, enojani, setääni tai ketään muutakaan sukulaistani. Näen asian niin, että nyt tämän adoptiohomman julkitullessa sukuni laajenee ja saan uusia hienoja ystäviä ja sukulaisia "vanhojen" kärsimättä. Toivon, että he tietävät tämän asian ilman, että "joudun" sitä heille todistelemaan. Sukuni on kyllä niin fiksua porukkaa, että uskon heidän tietävän kuinka tärkeitä he ovat minulle ihan ilman todistelujakin. :)
Kävin uudelleen Pelastakaa Lapset ry:ssä. Aiemmin mietimme, että kirjoitamme Kertulle vielä yhteisen kirjeen, jossa kerrotaan viranomaisen näkökulmasta tästä asiasta ja johon liitetään minun terveiseni. Päätimme kuitenkin jättää Kertun tältä osin rauhaan. Hän prosessoi asiaa varmasti tällä hetkellä kiivaasti ja käy läpi vaikka minkälaisia tunnekuohuja, joten voisi olla liikaa vielä se yksi kirje. En tule kuitenkaan unohtamaan Kerttua tai hänelle kirjoittamista; katson ajan ja paikan ja lähetän uuden kirjeen. Sen verran olen minäkin samaa verta ja lihaa, että suorasukaisuus ja rempseys on tarttunut: teen mitä haluan ja milloin haluan! ;)
Siksipä päätin vielä eilen illalla vähän googlailla mahdollisia sukulaisiani. Otin Eniron esille ja kirjoitin hakukenttään syntymäsukunimeni. Sain paljon osumia Itä-Suomeen, josta nyt tiedän sukuni olevan lähtöisin. Huomasin, että eräällä miehellä on työnumero ja siitä löysin hänen työpaikkansa nimen. Olen aiemmin löytänyt Facebookista pikkuserkkuni ja kysyinkin häneltä, tunnistaisiko hänen äitinsä joitain nimiä serkuikseen tai muiksi sukulaisiksi. Yksi nimi kuulosti serkulta - se sama, kenen nimessä oli työnumero!
Googlasin yrityksen nimen ja löysin kaavan, jolla firman sähköpostiosoitteet on tehty ja kokeilin, josko hänelläkin olisi sähköposti. Olihan hänellä! Sain niin hienon vastaanoton ja vastauksen heti aamulla, että minulta meinasi päästä itku! Vaikka hänellä oli kiire kokoukseen, hän silti otti asiakseen vastata minulle pikaisesti ja kertoa hieman perheestään. Iltapäivällä sain vielä uuden viestin, jossa on kerrottu vähän tarkemmin aamullisia asioita.
Olen niin onnellinen, minulla on nyt lisää "tunnettuja" biologisia sukulaisia! :) Nuorempia serkkuja enoni perheestä ja mikä paras tieto: biologinen mummoni elää vielä! Hänelle asiaa ei tietysti voi suin päin tölvästä, vaan asia pitää esittää hienovaraisesti - vanha ihminen kun on. Enoni mielestä hänellä on oikeus tietää lapsenlapsestaan, tämä lause teki minut äärettömän onnelliseksi. Isovanhemmat ovat minusta hyvin tärkeitä; menetin oman mummoni vuosi sitten ja ikävöin häntä kovasti. Kukaanhan ei tietysti pysty mummoani koskaan korvaamaan, mutta olisi hienoa jos voisin vielä tutustua biologiseen mummooni.
Tämä onnellisuus herättää minussa kyllä myös ristiriitaisia tunteita. Olen hyvin hyvin onnellinen ja minusta tuntuu, että haluaisin kuuluttaa sen koko maailmalle, oikein hehkuttaa onneani. Menen äidin ja isän luokse illalla laittamaan äitini hiukset, mutta voinko olla näin onnellinen ollessani siellä? Loukkaanko vanhempiani jos iloitsen siitä, että joku biologinen sukulaiseni hyväksyy minut? Vaikka he sanovat olevansa iloisia jos löydän biologista sukuani, mutta voinko olla siitä kuitenkaan ns. satavarma. Sanovatko he niin vain koska tietävät sen olevan minulle tärkeää? Tulevatko he surullisiksi ja luulevat, että hylkään sukuni tunteissani?
Kukaan ei koskaan ikinä korvaa minun vahempiani, mummoani, serkkujani, enojani, setääni tai ketään muutakaan sukulaistani. Näen asian niin, että nyt tämän adoptiohomman julkitullessa sukuni laajenee ja saan uusia hienoja ystäviä ja sukulaisia "vanhojen" kärsimättä. Toivon, että he tietävät tämän asian ilman, että "joudun" sitä heille todistelemaan. Sukuni on kyllä niin fiksua porukkaa, että uskon heidän tietävän kuinka tärkeitä he ovat minulle ihan ilman todistelujakin. :)
tiistai 16. elokuuta 2011
Isyyden tunnustaminen
Saadessani tutustua adoptiopapereihini, biologisesta siittäjästä ei ollut mainittu nimeä. Oli annettu vain faktoja mitä hän on syntymäpaikkakunnallani tehnyt. Hän on ollut julkisessa työssä ja hänet on tunteneet melkeinpä kaikki alueen asukkaat. Nämä tiedot tietäen rupesin tutkimaan Internetin ihmeellistä maailmaa.
Taas täytyy todeta, että Suomi on hyvin pieni maa! Sain eilen illalla tietää biologisen siittäjäni nimen. Hän on jo vanha mies, mutta hyvä tuuri jatkuu eikä hän ole vielä siirtynyt manan majoille. :) Kirjoitin hänellekin kirjeen ja lähetin sen tänään. Kirje oli hyvin samantyylinen kuin se, minkä biologiselle synnyttäjälleni lähetin, mutta ehkä hieman suppeampi johten siitä, ettei hänellä ole ollut minuun minkäänlaista kontaktia; muuten kuin hedelmöitysvaiheessa tietysti.
Mies ei tunnustanut minua omakseen, ja voin kuvitella että tämä asia on ollut Kertulle kova paikka. Kukapa ei haluaisi lapsensa isän tunnustavan isyyttään, jos isä kerran on tiedossa - kuten se nyt yleensä varmasti aina on. Pyysin tunnustusta kirjeessä. Juridisesti en sitä halua, mutta haluaisin miehen tunnustavan tosiasian ja ilmaisevansa sen jollakin tavalla. Ehkä se auttaisi myös Kerttua asian hyväksymisen kanssa. Haluaisin, että synnyttäjäni voisi antaa itselleen anteeksi itseään painavan asian. Minä olen sen anteeksiannon tehnyt jo adoptiovaiheessa yksivuotiaana, sikäli kun minun anteeksiannollani on merkitystä.
Minä olen asian kanssa rauhassa ja toivoisin, että myös biologiset vanhempani voisivat tahoillaan olla.
Jälleen kerran, olen saanut tiedot omia reittejäni Internettiä hyväksi käyttäen; Suomi on pieni maa ja aina joku tuntee jonkun. Pitää vain osata etsiä oikeasta paikasta oikeat henkilöt ja nettilinkit.
Taas täytyy todeta, että Suomi on hyvin pieni maa! Sain eilen illalla tietää biologisen siittäjäni nimen. Hän on jo vanha mies, mutta hyvä tuuri jatkuu eikä hän ole vielä siirtynyt manan majoille. :) Kirjoitin hänellekin kirjeen ja lähetin sen tänään. Kirje oli hyvin samantyylinen kuin se, minkä biologiselle synnyttäjälleni lähetin, mutta ehkä hieman suppeampi johten siitä, ettei hänellä ole ollut minuun minkäänlaista kontaktia; muuten kuin hedelmöitysvaiheessa tietysti.
Mies ei tunnustanut minua omakseen, ja voin kuvitella että tämä asia on ollut Kertulle kova paikka. Kukapa ei haluaisi lapsensa isän tunnustavan isyyttään, jos isä kerran on tiedossa - kuten se nyt yleensä varmasti aina on. Pyysin tunnustusta kirjeessä. Juridisesti en sitä halua, mutta haluaisin miehen tunnustavan tosiasian ja ilmaisevansa sen jollakin tavalla. Ehkä se auttaisi myös Kerttua asian hyväksymisen kanssa. Haluaisin, että synnyttäjäni voisi antaa itselleen anteeksi itseään painavan asian. Minä olen sen anteeksiannon tehnyt jo adoptiovaiheessa yksivuotiaana, sikäli kun minun anteeksiannollani on merkitystä.
Minä olen asian kanssa rauhassa ja toivoisin, että myös biologiset vanhempani voisivat tahoillaan olla.
Jälleen kerran, olen saanut tiedot omia reittejäni Internettiä hyväksi käyttäen; Suomi on pieni maa ja aina joku tuntee jonkun. Pitää vain osata etsiä oikeasta paikasta oikeat henkilöt ja nettilinkit.
maanantai 15. elokuuta 2011
Olemassaolon oikeutus
Minä hengitän, elän ja olen. Minulla on siihen oikeus. Minulle suotiin tämä oikeus vuonna 1981 kun minut siitettiin ja synnytettiin. Olen olemassa. Jos minulla ei olisi tätä oikeutta, olisi helpoin ratkaisu ollut joko ehkäistä siitos tai abortoida alkio. Silloin en olisi olemassa, en tässä elämässä enkä alitajuisena ahdistuksena.
Tämä tuli mieleeni tänään kun kävin tutustumassa Pelastakaa Lapset ry:n adoptiopapereihini. Minulla on myös oikeus tietää niistä ja syyt mitkä ajoivat synnyttäjäni antamaan minut pois. Adoptiolaki on ollut voimassa jo hyvän aikaa, tosin sitä ei vielä silloin ollut, kuin ehkä eduskunnan pöydällä, kun minun adoptioni on hoidettu. Yhtä kaikki, se koskee kuitenkin myös minun adoptiotani. Tietojen kuuleminen auttoi minua hyväksymään asian vieläkin paremmin kuin tähän asti. Olen hyväksynyt sen täydellisesti koko ajan, mutta nyt minun ei tarvitse enää spekuloida ja hautoa kostoa mahdolliselle raiskaajalle! Olisin kostanut sen synnyttäjäni puolesta, mikäli tämmöinen tapaus olisi ilmennyt papereista.
Nyt tiedän, ettei hänen elämäntilanteensa sallinut minua. Olen kiitollinen, ettei hän pahemmin edes yrittänyt. Olisin nyt täysin eri henkilö, täysin eri elämänkokemuksella ja -tyylillä. Voisin olla jotain, mitä en haluaisi olla. Mutta koska synnyttäjäni, Kerttu, on halunnut antaa minulle isän, äidin ja koko perheen, olen se mitä tänään olen. Olen siitä erittäin kiitollinen. En voi tuomita hänen päätöstään, hänen elämäänsä tai mitään muutakaan, koska meidän elämämme ovat ihan erit. Mutta olemassaolostani en tingi. Minulla on siihen oikeus, jonka synnyttäjäni on minulle antanut.
Synnyttäjäni ei halua olla kanssani tekemisissä, koska päätös on ollut hänelle rankka. Tottakai se on ollut; ei kukaan täysijärkinen ihminen "tuosta vain" anna lastaan, jota on 9kk kantanut ja tuskalla synnyttänyt, pois. Hän on koittanut hävittää minut muististaan ja mielestään siinä kai onnistuenkin - ennen kuin minä päätin olla jälleen olemassa hänen tiedotavassa mielessään. Sitä minä en aio itseltäni kieltää. Minä olen olemassa! Minulla on oikeus olla olemassa! Vaikka en olisi biologisen synnyttäjäni, tai nyt tiedossa olevien sisarusteni, kanssa tekemisissä niin minä piru vie olen kuitenkin täällä! Hengitän, nauran, itken, piereskelen ja röyhtäilen kuten kaikki muutkin. Minä en ole joku epämääräinen voikukan haituva, joka vähäisestäkin tuulesta lentää kilometrien päähän.
Edelleenkään en ole katkera, vihainen, suvaitsematon, hyväksymätön tai mitään muutakaan negatiivista asian tai ihmisten suhteen. Minulla on vissiin paksu nahka - tai sitten minussa on opittua, ja jopa perittyä, jääräpäisyyttä. Ovi on auki biologisten sukulaisteni tulla ja ottaa yhteyttä sitten kun heille itselleen aika on sopiva. Mitään en ole vailla. Vanhemmat minulla jo on, niitä en tarvitse. Haluaisin tutustua Kerttuun ihan ihmisenä, en äitinä. Minä en ole mikään paavi ketään tuomitsemaan, sitä ei todellakaan tarvitse pelätä. En ole elänyt pussissa, olen kohdannut monenlaisia elämänkohtaloita ja niistä toivottavasti oppinut ainakin sen, ettei elämä aina vie tai mene siten kuin itse olisi alunperin suunnitellut. Eihän se ole minullakaan mennyt, herranen aika!
Haluan vielä kertoa, että PeLalta en ole mitään henkilötietoja saanut. Kaikki oli Väestörekisterikeskuksen sivuilta verkkopalvelusta luettavissa omilla pankkitunnuksilla. Osoitepalvelu.net toimii myös samalla periaatteella: jos tiedossa on ihmisen (tyttö)nimi, syntymäaika sekä entinen asuinpaikkakunta niin tieto on saatavissa MIKÄLI YKSILÖ EI OLE KIELTÄNYT OMIEN TIETOJENSA ETEENPÄIN ANTAMISTA. Se taas tapahtuu Maistraatissa. Pelkkä puhelinnumeron salaiseksi laittaminen ei riitä. Varmaan minunkin tietoni löytyvät Kertun sekä hänen lastensa tiedoista, koska en ole kieltänyt omien tietojeni julkaisua. Yksilönvastuu on onneksi vielä tässä asiassa Suomessa; muutenhan tämä maa on holhousyhteiskunta.. no, nyt mennään jo politiikkaan että sopii lopettaa aiheesta. :) Se on sitten eriasia, moniko tuosta verkkopalvelusta loppupeleissä vielä tietää kun se on aika uusi juttu.
Tämä tuli mieleeni tänään kun kävin tutustumassa Pelastakaa Lapset ry:n adoptiopapereihini. Minulla on myös oikeus tietää niistä ja syyt mitkä ajoivat synnyttäjäni antamaan minut pois. Adoptiolaki on ollut voimassa jo hyvän aikaa, tosin sitä ei vielä silloin ollut, kuin ehkä eduskunnan pöydällä, kun minun adoptioni on hoidettu. Yhtä kaikki, se koskee kuitenkin myös minun adoptiotani. Tietojen kuuleminen auttoi minua hyväksymään asian vieläkin paremmin kuin tähän asti. Olen hyväksynyt sen täydellisesti koko ajan, mutta nyt minun ei tarvitse enää spekuloida ja hautoa kostoa mahdolliselle raiskaajalle! Olisin kostanut sen synnyttäjäni puolesta, mikäli tämmöinen tapaus olisi ilmennyt papereista.
Nyt tiedän, ettei hänen elämäntilanteensa sallinut minua. Olen kiitollinen, ettei hän pahemmin edes yrittänyt. Olisin nyt täysin eri henkilö, täysin eri elämänkokemuksella ja -tyylillä. Voisin olla jotain, mitä en haluaisi olla. Mutta koska synnyttäjäni, Kerttu, on halunnut antaa minulle isän, äidin ja koko perheen, olen se mitä tänään olen. Olen siitä erittäin kiitollinen. En voi tuomita hänen päätöstään, hänen elämäänsä tai mitään muutakaan, koska meidän elämämme ovat ihan erit. Mutta olemassaolostani en tingi. Minulla on siihen oikeus, jonka synnyttäjäni on minulle antanut.
Synnyttäjäni ei halua olla kanssani tekemisissä, koska päätös on ollut hänelle rankka. Tottakai se on ollut; ei kukaan täysijärkinen ihminen "tuosta vain" anna lastaan, jota on 9kk kantanut ja tuskalla synnyttänyt, pois. Hän on koittanut hävittää minut muististaan ja mielestään siinä kai onnistuenkin - ennen kuin minä päätin olla jälleen olemassa hänen tiedotavassa mielessään. Sitä minä en aio itseltäni kieltää. Minä olen olemassa! Minulla on oikeus olla olemassa! Vaikka en olisi biologisen synnyttäjäni, tai nyt tiedossa olevien sisarusteni, kanssa tekemisissä niin minä piru vie olen kuitenkin täällä! Hengitän, nauran, itken, piereskelen ja röyhtäilen kuten kaikki muutkin. Minä en ole joku epämääräinen voikukan haituva, joka vähäisestäkin tuulesta lentää kilometrien päähän.
Edelleenkään en ole katkera, vihainen, suvaitsematon, hyväksymätön tai mitään muutakaan negatiivista asian tai ihmisten suhteen. Minulla on vissiin paksu nahka - tai sitten minussa on opittua, ja jopa perittyä, jääräpäisyyttä. Ovi on auki biologisten sukulaisteni tulla ja ottaa yhteyttä sitten kun heille itselleen aika on sopiva. Mitään en ole vailla. Vanhemmat minulla jo on, niitä en tarvitse. Haluaisin tutustua Kerttuun ihan ihmisenä, en äitinä. Minä en ole mikään paavi ketään tuomitsemaan, sitä ei todellakaan tarvitse pelätä. En ole elänyt pussissa, olen kohdannut monenlaisia elämänkohtaloita ja niistä toivottavasti oppinut ainakin sen, ettei elämä aina vie tai mene siten kuin itse olisi alunperin suunnitellut. Eihän se ole minullakaan mennyt, herranen aika!
Haluan vielä kertoa, että PeLalta en ole mitään henkilötietoja saanut. Kaikki oli Väestörekisterikeskuksen sivuilta verkkopalvelusta luettavissa omilla pankkitunnuksilla. Osoitepalvelu.net toimii myös samalla periaatteella: jos tiedossa on ihmisen (tyttö)nimi, syntymäaika sekä entinen asuinpaikkakunta niin tieto on saatavissa MIKÄLI YKSILÖ EI OLE KIELTÄNYT OMIEN TIETOJENSA ETEENPÄIN ANTAMISTA. Se taas tapahtuu Maistraatissa. Pelkkä puhelinnumeron salaiseksi laittaminen ei riitä. Varmaan minunkin tietoni löytyvät Kertun sekä hänen lastensa tiedoista, koska en ole kieltänyt omien tietojeni julkaisua. Yksilönvastuu on onneksi vielä tässä asiassa Suomessa; muutenhan tämä maa on holhousyhteiskunta.. no, nyt mennään jo politiikkaan että sopii lopettaa aiheesta. :) Se on sitten eriasia, moniko tuosta verkkopalvelusta loppupeleissä vielä tietää kun se on aika uusi juttu.
maanantai 8. elokuuta 2011
Pelastakaa Lapset ry:n paperit
Tänään tuli se kauan odotettu soitto PeLalta, että adoptiopaperini ovat saapuneet Helsingistä. Menen viikon kuluttua lukemaan ne läpi ja tekemään niistä itselleni muistiinpanoja. Saapa nähdä mitä sieltä paljastuu...
Koska minulla on vilkas mielikuvitus, pyörii päässä nyt monia eri vaihtoehtoja johtuen tuosta verisukulaiseni negatiivisesta ja töykeästä reagonnista. Yksi vaihtoehto voisi olla, että olen raiskauksen tuote...tai yhden yön vahinko. Jos olen syntynyt raiskauksen tuotteena, etsin siittäjäni käsiini ja käyn kertomassa mielipiteeni asiasta, olipa se miten intensiivistä tahansa joidenkin mielestä. Jos taas yhdenyön vahinkona niin toivon, että tätä lukevat nuoret naiset osaavat käyttää ehkäisyä nykypäivänä!
Ehkä toimin liian hätiköidysti kun etsin itse synnyttäjäni ja muita sukulaisia käsiini, mutta sellainen minä vain olen; toiminnan nainen. Turhaan kai sitä odottaa, että hidas byrokratia lähtee pyörimään jos itse pystyy selvittämään asiat monta viikoa nopeammin! Itse en näe asiassa mitään erikoista tai negatiivista. Kai jokainen, joka saa tällaisen asian tietää, haluaa etsiä sukulaisensa mahdollisimman nopeasti! Miten sellainen toiminta voisi loukata ketään, kuten minulle kerrottiin? Minulla, kuten kaikilla, on oikeus tietää mistä on tullut biologisesti. Mitään rakkaus- tai edes ystävyyssuhdetta minulla ei ole tarvetta saada, ainoastaan faktatietoa.
Onhan jo ihan järkiperusteet miksi asia on tärkeä. Haluan tietää kannanko geeneissäni jotain perinnöllistä sairautta, mihin voisi vaikuttaa ennen kuin se on puhennut. Munuaista minä en tule keneltäkään pyytämään, jos sellainen tilanne joskus eteen tulisi, sitä on turha pelätä.
Olen outo, uskon henkiin ja toisiin elämiin. Uskon, että voin olla yhteydessä tiettyihin henkiin, jotka ovat olleet elämässäni hyvin läheisiä minulle ja että selvennäkijä voi nähdä asioita mistä en ole puhunut. Ennustajat ja huijarit on erikseen. Reikihoito on höpöhöpöhommaa, "energia" mitä siinä toiselle annetaan on ihan käsistä johtuvaa lämpötunnetta ja toisen ihmisen läheisyyden tunnustamista. Saman saa kun käy hierojalla. Jos joku ei usko samoihin asioihin niin ihan ok, minäkin pidän outona monia uskomuksia ja uskovaisia. Minusta Jumalaa ja Jeesusta ei ole ollut siinä muodossa kun meille koitetaan kovasti kertoa. Se on minusta outoa.
Ihminen on siitä erikoinen eläin, että jotkut näkevät asiat mustavalkoisesti ja jotkut myös ne harmaan sävyt siitä keskeltä. Minä näen niitä harmaitakin sävyjä, sen verran on elämäni aikana tapahtunut kaikenlaista, etten enää pidä asioita niin yksioikoisena tai periaatteita liian tiukkoina. Pitää osata elää ja ottaa elämä sellaisena vastaan kuin se annetaan. Minä hyväksyn sen, ettei verisukuni välttämättä ikinä halua olla kanssani tekemisissä mutta mielestäni minä en ole se, joka siinä häviää. Saan haluamani tiedot muitakin kautta kuin suoraan heiltä. Harmittaa vain, että biologiset juureni ovat niin erilaiset kuin minkälainen itse olen...tai onko se hyvä juttu, en tiedä.
Romanttisena henkilönä naivisti kuvittelin, että olisin saanut edes asiallisen vastaanoton ja edes yhden kirjeen jossa olisi selitetty asiat joista kysyin. Kirjeen olisi voinut päättää lauseeseen, ettei toivota enempää yhteydenottoja. Olisi jäänyt edes hyvä maku suuhun, nyt jäi lähinnä huono maku. No C'est la vie.
Koska minulla on vilkas mielikuvitus, pyörii päässä nyt monia eri vaihtoehtoja johtuen tuosta verisukulaiseni negatiivisesta ja töykeästä reagonnista. Yksi vaihtoehto voisi olla, että olen raiskauksen tuote...tai yhden yön vahinko. Jos olen syntynyt raiskauksen tuotteena, etsin siittäjäni käsiini ja käyn kertomassa mielipiteeni asiasta, olipa se miten intensiivistä tahansa joidenkin mielestä. Jos taas yhdenyön vahinkona niin toivon, että tätä lukevat nuoret naiset osaavat käyttää ehkäisyä nykypäivänä!
Ehkä toimin liian hätiköidysti kun etsin itse synnyttäjäni ja muita sukulaisia käsiini, mutta sellainen minä vain olen; toiminnan nainen. Turhaan kai sitä odottaa, että hidas byrokratia lähtee pyörimään jos itse pystyy selvittämään asiat monta viikoa nopeammin! Itse en näe asiassa mitään erikoista tai negatiivista. Kai jokainen, joka saa tällaisen asian tietää, haluaa etsiä sukulaisensa mahdollisimman nopeasti! Miten sellainen toiminta voisi loukata ketään, kuten minulle kerrottiin? Minulla, kuten kaikilla, on oikeus tietää mistä on tullut biologisesti. Mitään rakkaus- tai edes ystävyyssuhdetta minulla ei ole tarvetta saada, ainoastaan faktatietoa.
Onhan jo ihan järkiperusteet miksi asia on tärkeä. Haluan tietää kannanko geeneissäni jotain perinnöllistä sairautta, mihin voisi vaikuttaa ennen kuin se on puhennut. Munuaista minä en tule keneltäkään pyytämään, jos sellainen tilanne joskus eteen tulisi, sitä on turha pelätä.
Olen outo, uskon henkiin ja toisiin elämiin. Uskon, että voin olla yhteydessä tiettyihin henkiin, jotka ovat olleet elämässäni hyvin läheisiä minulle ja että selvennäkijä voi nähdä asioita mistä en ole puhunut. Ennustajat ja huijarit on erikseen. Reikihoito on höpöhöpöhommaa, "energia" mitä siinä toiselle annetaan on ihan käsistä johtuvaa lämpötunnetta ja toisen ihmisen läheisyyden tunnustamista. Saman saa kun käy hierojalla. Jos joku ei usko samoihin asioihin niin ihan ok, minäkin pidän outona monia uskomuksia ja uskovaisia. Minusta Jumalaa ja Jeesusta ei ole ollut siinä muodossa kun meille koitetaan kovasti kertoa. Se on minusta outoa.
Ihminen on siitä erikoinen eläin, että jotkut näkevät asiat mustavalkoisesti ja jotkut myös ne harmaan sävyt siitä keskeltä. Minä näen niitä harmaitakin sävyjä, sen verran on elämäni aikana tapahtunut kaikenlaista, etten enää pidä asioita niin yksioikoisena tai periaatteita liian tiukkoina. Pitää osata elää ja ottaa elämä sellaisena vastaan kuin se annetaan. Minä hyväksyn sen, ettei verisukuni välttämättä ikinä halua olla kanssani tekemisissä mutta mielestäni minä en ole se, joka siinä häviää. Saan haluamani tiedot muitakin kautta kuin suoraan heiltä. Harmittaa vain, että biologiset juureni ovat niin erilaiset kuin minkälainen itse olen...tai onko se hyvä juttu, en tiedä.
Romanttisena henkilönä naivisti kuvittelin, että olisin saanut edes asiallisen vastaanoton ja edes yhden kirjeen jossa olisi selitetty asiat joista kysyin. Kirjeen olisi voinut päättää lauseeseen, ettei toivota enempää yhteydenottoja. Olisi jäänyt edes hyvä maku suuhun, nyt jäi lähinnä huono maku. No C'est la vie.
lauantai 6. elokuuta 2011
Löytyi, muttei kuitenkaan.
Sukulainen löytyi, mutta hän ei halunnut olla kanssani tekemisissä, joten se siitä sitten. Nyt ainakin tiedän, että minulla on lähisukua. Olen tähänkin asti elänyt ilman joten enköhän elä tästä eteenkin päin. :)
Mitään pahaa en ole missään vaiheessa tarkoittanut ja mikäli ei ymmärretä miksi tämmöisen tiedon saaneena etsii sukulaisiaan niin ehkä niitä ei sitten ole tarve edes löytää. :)
Onhan se vähän puulla päähän lyöty olo nyt, mutta kylläpä tämä tästä. Lähinnä järkyttää ihmisten töykeys; tai sitten minä olen vain liian naivi ja "romanttinen" luonne etten ymmärrä moista kovuutta.
Mitään pahaa en ole missään vaiheessa tarkoittanut ja mikäli ei ymmärretä miksi tämmöisen tiedon saaneena etsii sukulaisiaan niin ehkä niitä ei sitten ole tarve edes löytää. :)
Onhan se vähän puulla päähän lyöty olo nyt, mutta kylläpä tämä tästä. Lähinnä järkyttää ihmisten töykeys; tai sitten minä olen vain liian naivi ja "romanttinen" luonne etten ymmärrä moista kovuutta.
perjantai 5. elokuuta 2011
Kohtaamisen jälkeen..
Viikko sitten lähdin Kohtaamiseen Kantturaan. En tiennyt mitä odottaa; ensimmäinen retriitin tapainen juttu, jossa kaikki osallistujat ovat ventovieraita. Jännitti mutta mitä lähemmäs ajoin tilaa, tunsin oloni rauhalliseksi ja kun pääsin perille oli ihan kuin olisin tuntenut ne ihmiset aina!
Porukka oli teosofista henkeen ja vereen. Oli neo-kalevalaista runoutta kirjoittava filosofi, oopperalaulaja ja selvennäkijä sekä ihmisiä ihan miltä alalta tahansa. Tästä 15-20 hengen ryhmästä enemmistö oli miehiä ja he lähes kaikki yli 50v. Oli todella mielenkiintoinen ja kultturelli viikonloppu!
Keskustelin selvennäkijän kanssa adopitiostani ja hän sanoi, että voi olla että menee hyvinkin kauan, ennen kuin biologinen synnyttäjäni ottaa minuun yhteyttä. Voi vaatia vuosia! Hän ehdotti, että lähettelen hänelle aina joulukortteja ja synttärikortteja jne missä kerron, että ajattelen häntä ja haluaisin tavata tai olla yhteydessä muuten. Aion toteuttaa tämän.
Jos Kerttu luet tämän, niin haluan sinun tietävän että haluan kuulla sinusta edes kerran. Haluaisin nähdä kuvasi. Mikäli et halua pitää yhteyttä niin tietysti hyväksyn asian enkä häiritse sinua enempää, mutta minusta tuntuu siltä että minulla on oikeus saada sinulta edes yksi kirje tämän elämän aikana. Olen "asunut" sinussa 9kk ja siksi haluaisin tietää mistä ole biologisesti tullut. Edes yksi kirje, sitten en häiritse sinua enää.
Porukka oli teosofista henkeen ja vereen. Oli neo-kalevalaista runoutta kirjoittava filosofi, oopperalaulaja ja selvennäkijä sekä ihmisiä ihan miltä alalta tahansa. Tästä 15-20 hengen ryhmästä enemmistö oli miehiä ja he lähes kaikki yli 50v. Oli todella mielenkiintoinen ja kultturelli viikonloppu!
Keskustelin selvennäkijän kanssa adopitiostani ja hän sanoi, että voi olla että menee hyvinkin kauan, ennen kuin biologinen synnyttäjäni ottaa minuun yhteyttä. Voi vaatia vuosia! Hän ehdotti, että lähettelen hänelle aina joulukortteja ja synttärikortteja jne missä kerron, että ajattelen häntä ja haluaisin tavata tai olla yhteydessä muuten. Aion toteuttaa tämän.
Jos Kerttu luet tämän, niin haluan sinun tietävän että haluan kuulla sinusta edes kerran. Haluaisin nähdä kuvasi. Mikäli et halua pitää yhteyttä niin tietysti hyväksyn asian enkä häiritse sinua enempää, mutta minusta tuntuu siltä että minulla on oikeus saada sinulta edes yksi kirje tämän elämän aikana. Olen "asunut" sinussa 9kk ja siksi haluaisin tietää mistä ole biologisesti tullut. Edes yksi kirje, sitten en häiritse sinua enää.
tiistai 26. heinäkuuta 2011
Pakko jaksaa odottaa
Minulla on oinaan impulsiivinen luonne, olen malttamaton enkä jaksaisi odottaa yhtään jos olen jostain asiasta innostunut. Nyt olen kuin tulisilla hiilillä kun odotan mahdollista vastausta biologiselta synnyttäjältäni. Hän on saanut kirjeen eilen, mahdollisesti vasta tänään ja jo nyt mietin, että miksi postissani tai sähköpostissani ei ole mitään viestiä häneltä! Malttamatonta, malttamatonta! :D
Viikonlopuksi lähden eräänlaiseen retriittiin tuttavani matkailualan tilalle. Siellä on tarkoitus keskustella ja mietiskellä porukalla mistä ihminen, mistä itse, on tullut ja kuka kukin on. Minun on vaikea miettiä tätä kun en tiedä juuriani. Tai tiedän, ne ovat vanhemmissani, mutta haluaisin tietää myös biologiset juureni.
Luin tänään jostain lehdestä, että musikaalisuus kulkee geeneissä. Suvut jakaantuvat paljon musiikkia kuunteleviin ja vähemmän kuunteleviin. Haluaisin tietää, mistä minun kiinnostukseni musiikkiin on tullut; onko se opittua vanhemmilta vai kulkeeko se geeniperimässä. Kasvuympäristön vaikutusta kehitykseen on tutkittu ja huomattu että silläkin on iso merkitys mutta varmasti myös jotain sisäsyntyisiä juttuja täytyy olla.
Olenko perinyt jotain tietynlaisia luonteenpiirteitä biologiselta suvultani vai oppinut tietynlaiseksi vanhempieni kasvatuksen tuloksena. Uskon tosin perittyyn perusluonteeseen, mitä olen kehittänyt itsekseni. Olen ailahtelevaisempi kuin vanhempani mutta yhtä itsepäinen. Osaan myös ottaa elämän rennommin kuin vanhempani, mutta johtuuko se siitä, että olen 80-luvun lapsi enkä 40-luvun, kuten äiti ja isä: onko siis kasvatukseni erilaisempi vaikka vanhempani ovat varmasti jatkaneet saamaansa kasvatusta minuun. Nämä on mielenkiintoisia kysymyksiä! :)
Mietin tässä eilen, miltä minusta tänäpäivänä tuntuu kun olen tietoinen adoptiosta. En osaa sanoa. Pitäisikö sen tuntua joltain erityiseltä? Minusta tämä on lähinnä ollut äärimmäisen mielenkiintoista ja haluaisin nähdä lopputuloksen: tavata biologista sukuani tai edes kuulla keitä kaikkia siihen kuuluu. Pitäisikö minun olla ihan shokissa ja ahditunut? Olenko minä nyt shokissa ja ahdistunut kun en tunne sellaista? Pitäisikö tästä huolestua kun tämä tuntuu niin normaalilta mutta äärimmäisen mielenkiintoiselta, vähän kuin hauskalta teemamatkalta?
Viikonlopuksi lähden eräänlaiseen retriittiin tuttavani matkailualan tilalle. Siellä on tarkoitus keskustella ja mietiskellä porukalla mistä ihminen, mistä itse, on tullut ja kuka kukin on. Minun on vaikea miettiä tätä kun en tiedä juuriani. Tai tiedän, ne ovat vanhemmissani, mutta haluaisin tietää myös biologiset juureni.
Luin tänään jostain lehdestä, että musikaalisuus kulkee geeneissä. Suvut jakaantuvat paljon musiikkia kuunteleviin ja vähemmän kuunteleviin. Haluaisin tietää, mistä minun kiinnostukseni musiikkiin on tullut; onko se opittua vanhemmilta vai kulkeeko se geeniperimässä. Kasvuympäristön vaikutusta kehitykseen on tutkittu ja huomattu että silläkin on iso merkitys mutta varmasti myös jotain sisäsyntyisiä juttuja täytyy olla.
Olenko perinyt jotain tietynlaisia luonteenpiirteitä biologiselta suvultani vai oppinut tietynlaiseksi vanhempieni kasvatuksen tuloksena. Uskon tosin perittyyn perusluonteeseen, mitä olen kehittänyt itsekseni. Olen ailahtelevaisempi kuin vanhempani mutta yhtä itsepäinen. Osaan myös ottaa elämän rennommin kuin vanhempani, mutta johtuuko se siitä, että olen 80-luvun lapsi enkä 40-luvun, kuten äiti ja isä: onko siis kasvatukseni erilaisempi vaikka vanhempani ovat varmasti jatkaneet saamaansa kasvatusta minuun. Nämä on mielenkiintoisia kysymyksiä! :)
Mietin tässä eilen, miltä minusta tänäpäivänä tuntuu kun olen tietoinen adoptiosta. En osaa sanoa. Pitäisikö sen tuntua joltain erityiseltä? Minusta tämä on lähinnä ollut äärimmäisen mielenkiintoista ja haluaisin nähdä lopputuloksen: tavata biologista sukuani tai edes kuulla keitä kaikkia siihen kuuluu. Pitäisikö minun olla ihan shokissa ja ahditunut? Olenko minä nyt shokissa ja ahdistunut kun en tunne sellaista? Pitäisikö tästä huolestua kun tämä tuntuu niin normaalilta mutta äärimmäisen mielenkiintoiselta, vähän kuin hauskalta teemamatkalta?
torstai 21. heinäkuuta 2011
Kirje
Nyt kun löysin biologisen synnyttäjäni asuinpaikan ja osoitteen päätin kirjoittaa kirjeen. Kirjoitin sen eilen ja pistin tänään postiin, hän saanee sen ma tai ti.
En oikein tiennyt mitä siihen pitäisi kirjoittaa. En tunne ihmistä enkä tunne häntä kohtaan mitään, joten hieman oli haastava tehtävä. Päätin sitten kirjoittaa hyvin neutraalin, ehkä vähän "diipadaapa"-tyylisenkin kirjeen.
Kerroin heti alussa kuka olen ja sen jälkeen painotin, etten ole katkera enkä vihainen ja haluan tutustua häneen ihmisenä, en äitinä. Kerroin omasta elämästäni, mitä olen tehnyt ja mitkä ovat olleet kohokohtia. Mieheni nauroikin kirjeen luettuaan, että lähetän Kertulle ansioluetteloni.
Laitoin hänelle myös linkin tähän blogiin, koska tänne yritän kirjoittaa adoptiosta aiheutuvia tuntemuksia ja tästä hän saa tietää mitä olen tehnyt hänen löytämisekseen. Näin Internet-aikana se kävi yllättävän helposti kun ihmiset hoksivat kertoa mitä linkkejä he itse käyttäisivät.
Eniten minua kiinnostaa ne sisarukset, myös muut sukulaiset tottakai. Senkin mainitsin kirjeessä. Toivottavasti Kerttu vastaa minulle, toivon sitä todella!
En oikein tiennyt mitä siihen pitäisi kirjoittaa. En tunne ihmistä enkä tunne häntä kohtaan mitään, joten hieman oli haastava tehtävä. Päätin sitten kirjoittaa hyvin neutraalin, ehkä vähän "diipadaapa"-tyylisenkin kirjeen.
Kerroin heti alussa kuka olen ja sen jälkeen painotin, etten ole katkera enkä vihainen ja haluan tutustua häneen ihmisenä, en äitinä. Kerroin omasta elämästäni, mitä olen tehnyt ja mitkä ovat olleet kohokohtia. Mieheni nauroikin kirjeen luettuaan, että lähetän Kertulle ansioluetteloni.
Laitoin hänelle myös linkin tähän blogiin, koska tänne yritän kirjoittaa adoptiosta aiheutuvia tuntemuksia ja tästä hän saa tietää mitä olen tehnyt hänen löytämisekseen. Näin Internet-aikana se kävi yllättävän helposti kun ihmiset hoksivat kertoa mitä linkkejä he itse käyttäisivät.
Eniten minua kiinnostaa ne sisarukset, myös muut sukulaiset tottakai. Senkin mainitsin kirjeessä. Toivottavasti Kerttu vastaa minulle, toivon sitä todella!
keskiviikko 20. heinäkuuta 2011
Nyt alkaa tapahtua!
Sain siis tiedon, että biologinen synnyttäjäni on elossa.
Tänään juttelin töissä erään työkaverin kanssa tästä asiasta ja hän sitten kysyi, että olenko yrittänyt kaikilla eniroilla, 020202:lla, fonectalla jne. etsiä Kerttua. Olen kyllä, mutta ilman tuloksia. Sitten hän hoksautti, että on olemassa myös joku kännykkäkysely osotteista, muttei ollut ihan varma numerosta.
Googletin osoitehakua, koska en saanut viestiä menemään läpi yrittämääni palvelunumeroon. Löysin osoitepalvelun Haku maksoi 1,23e mutta sieltäpä löysin Kertun koko nimellä sekä syntymäajalla hänen osoitteensa. Kävi ilmi, että Kerttu asuu pienellä paikkakunnalla aika lähellä minua.
Ajattelin viikonloppuna hahmotella kirjeen, jonka lähetän synnyttäjälleni ensi viikolla. Pitää miettiä miten asian esittää. Tietysti minun tekisi mieleni hypätä autoon ja hurauttaa 200 km ja soittaa ovikelloa, mutta ehkäpä kuitenkin etenen hienovaraisesti enkä puske päälle kuin yleinen syyttäjä!
Taas tuntuu ihan oudolta. Päivällä ihan säikähdin tuon osoitteen löytymistä. Todiste siitä, että tämä on todellakin totta eikä unta - miltä se edelleen välillä tuntuu.
Ja ei, tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että unohtaisin omat vanhempani tai hakisi uutta äitiä ja isää. Yksinkertaisesti vain haluan tietää mistä tulen ja mitkä on sukujuureni.
Tänään juttelin töissä erään työkaverin kanssa tästä asiasta ja hän sitten kysyi, että olenko yrittänyt kaikilla eniroilla, 020202:lla, fonectalla jne. etsiä Kerttua. Olen kyllä, mutta ilman tuloksia. Sitten hän hoksautti, että on olemassa myös joku kännykkäkysely osotteista, muttei ollut ihan varma numerosta.
Googletin osoitehakua, koska en saanut viestiä menemään läpi yrittämääni palvelunumeroon. Löysin osoitepalvelun Haku maksoi 1,23e mutta sieltäpä löysin Kertun koko nimellä sekä syntymäajalla hänen osoitteensa. Kävi ilmi, että Kerttu asuu pienellä paikkakunnalla aika lähellä minua.
Ajattelin viikonloppuna hahmotella kirjeen, jonka lähetän synnyttäjälleni ensi viikolla. Pitää miettiä miten asian esittää. Tietysti minun tekisi mieleni hypätä autoon ja hurauttaa 200 km ja soittaa ovikelloa, mutta ehkäpä kuitenkin etenen hienovaraisesti enkä puske päälle kuin yleinen syyttäjä!
Taas tuntuu ihan oudolta. Päivällä ihan säikähdin tuon osoitteen löytymistä. Todiste siitä, että tämä on todellakin totta eikä unta - miltä se edelleen välillä tuntuu.
Ja ei, tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että unohtaisin omat vanhempani tai hakisi uutta äitiä ja isää. Yksinkertaisesti vain haluan tietää mistä tulen ja mitkä on sukujuureni.
tiistai 19. heinäkuuta 2011
Elossa on!
Sain siis Pyhäsalmen srk:sta viestin, ja kehotuksen ottaa yhteyttä Ylivieskan maistraattiin, jonne olinkin sitten yhteydessä. Sain sieltä kotiin kirjeen, josta kävi ilmi jo verkkopalvelun kautta tietooni saamat asiat mutta niiden lisäksi nimien alla oli kohta "kuolin päivä", jonka kohdalla oli kaikilla viivat - eli elossa ollaan! :) Niin on myös biologinen synnyttäjäni.
Tänään tuli televisiosta Kadonneen jäljillä, jossa 38-vuotias Carita etsi kreikkalaista isäänsä, jota ei ollut nähnyt koskaan. Isä löytyi ja samaan syssyyn myös kaksi siskoa. Carita otettiin heti hyvin lämpimästi vastaan ja osaksi perhettä. Voi kun minäkin toivon, että mikäli minulla on sisaruksia, niin hekin ottaisivat minut edes lämpimästi vastaan!
Kerroin tuossa aiemmin, että naispuolisen pikkuserkkuni lisäksi pistin siis viestiä kahdelle miespuoliselle Önnönnöölle. En ole saanut heiltä mitään vastausta vieläkään. Vähän vainoharhainen kun olen, niin tietysti mietin että johtuneeko siitä, että molemmat tuntevat Kertun hyvinkin... eli voivatko olla peräti mun veljiä?! Laitoin nimittäin myös ne kaveripyynnöt, joihin kirjoitin että olen lähettänyt viestiä. Sen kaveripyynnön he kyllä näkevät etusivullaan suoraan ja sitä kautta pitäisi siis myös se minun viesti mennä perille. Saapa nähdä. :)
Tänään tuli televisiosta Kadonneen jäljillä, jossa 38-vuotias Carita etsi kreikkalaista isäänsä, jota ei ollut nähnyt koskaan. Isä löytyi ja samaan syssyyn myös kaksi siskoa. Carita otettiin heti hyvin lämpimästi vastaan ja osaksi perhettä. Voi kun minäkin toivon, että mikäli minulla on sisaruksia, niin hekin ottaisivat minut edes lämpimästi vastaan!
Kerroin tuossa aiemmin, että naispuolisen pikkuserkkuni lisäksi pistin siis viestiä kahdelle miespuoliselle Önnönnöölle. En ole saanut heiltä mitään vastausta vieläkään. Vähän vainoharhainen kun olen, niin tietysti mietin että johtuneeko siitä, että molemmat tuntevat Kertun hyvinkin... eli voivatko olla peräti mun veljiä?! Laitoin nimittäin myös ne kaveripyynnöt, joihin kirjoitin että olen lähettänyt viestiä. Sen kaveripyynnön he kyllä näkevät etusivullaan suoraan ja sitä kautta pitäisi siis myös se minun viesti mennä perille. Saapa nähdä. :)
tiistai 12. heinäkuuta 2011
Onko biologinen synnyttäjäni elossa?
Olin jo unohtanut laittaneeni viestiä Pyhäsalmen seurakunnalle ja kysynyt, löytyykö kirkonkirjoista mitään tietoja biologisesta synnyttäjästäni. Biologiseksi äidikseni en häntä voi sanoa, koska mulla on jo äiti enkä toista tosiaan tarvi. Sama pätee isään; en tarvitse toista kun mulla on jo! :)
No, suoraan en tietysti mitään tietoa saanut minkä kyllä jo kirjottaessa olen tiennyt. Sain vastauksen, että he voivat kertoa, eli siis tietävät, onko biologinen synnyttäjäni kuollut vai vielä elossa. Osoitetietoja tai tämän hetkistä asuinkuntaa he eivät tiedä.
Pistin heti vastauksen ja pyysin, että selvittävät ja ilmoittavat sitten minulle, onko biologinen synnyttäjäni elossa vai jo manan majoilla. Tiedänpä sitten ainakin, että etsinkö hautapaikkaa vai elävää ihmistä!
No, suoraan en tietysti mitään tietoa saanut minkä kyllä jo kirjottaessa olen tiennyt. Sain vastauksen, että he voivat kertoa, eli siis tietävät, onko biologinen synnyttäjäni kuollut vai vielä elossa. Osoitetietoja tai tämän hetkistä asuinkuntaa he eivät tiedä.
Pistin heti vastauksen ja pyysin, että selvittävät ja ilmoittavat sitten minulle, onko biologinen synnyttäjäni elossa vai jo manan majoilla. Tiedänpä sitten ainakin, että etsinkö hautapaikkaa vai elävää ihmistä!
lauantai 9. heinäkuuta 2011
Biologisia sukulaisia
Lähes heti kun sain tietää adoptiostani päätin etsiä sisaruksiani. Sinällään en siinä vaiheessa ajatellut haluavani tavata biologista synnyttäjääni, mutta nyttemmin mietin että olisi mukava kuulla hänen elämäntarinansa. Onneksi meillä on Facebook ja Google.
Google ei antanut minulle mitään tietoja juuri Kertusta, mutta kyllä sieltä muita Önnönnöitä löytyi. Väestörekisterikeskuksen nimilistan mukaan Önnönnöitä on Suomessa alle 19 kpl ja entisenä nimenä se on alle viidellä (minä kuulun tähän porukkaan). Facebookista löysin muutamia Önnönnöitä ja pistin parille miehelle viestiä. Naisille en uskaltanut laittaa, koskapa he eivät välttämättä ole syntyjään Önnönnöitä, joten eivät vältäämättä mitään tiedäkään asiasta. Miehiltä en ole saanut vastausta.
Sitten löysin erään naispuolisen Önnönnöön ja laitoin viestiä. En meinannut saada vastausta ja tietysti, impulsiivinen kun olen, pistin myös kaveripyynnön, ja siihen henkilökohtaisen viestin missä kerroin laittaneeni viestiä. Fb:ssä on tullut päivitys, jolloin kaikkien "ei kavereiden" viestit menevät viesti-kansion "muut"-laatikkoon ja sitä ei moni ole hoksinut.
Sain tältä naispuoliselta henkilöltä vastauksen ja hän epäili Kertun olevan äitinsä puolisia sukulaisia, koska äiti on Önnönnöö. Kerroin hänelle sitten miksi kyselen Kertusta ja ilmeisesti hän oli äidilleen siitä sanonut, koska kohta tuli vastaus missä kerrottiin että Kerttu on luultavammin äitinsä serkku, jota äiti ei ole nähnyt pitkiin aikoihin. Minä löysin pikkuserkkuni! :) Aivan mahtava fiilis, mulla on ensimmäinen sukulais-Önnönnöö! Sain vielä neuvon kääntyä pikkuserkkuni enon puoleen, joka tietää enemmänkin Önnönnöiden käänteistä. Laitoin viestiä hänellekin sekä kaveripyynnön, missä kerroin tästä viestistä. En ole vielä saanut vastausta, luulen sen johtuvan siitä että mies asuu toisella puolella maapalloa ja on vanhempi; tuskin siis käyttää NIIN aktiivisesti fb:tä kuin nuoret.
Fiilis on tosiaan mahtava. :)
Google ei antanut minulle mitään tietoja juuri Kertusta, mutta kyllä sieltä muita Önnönnöitä löytyi. Väestörekisterikeskuksen nimilistan mukaan Önnönnöitä on Suomessa alle 19 kpl ja entisenä nimenä se on alle viidellä (minä kuulun tähän porukkaan). Facebookista löysin muutamia Önnönnöitä ja pistin parille miehelle viestiä. Naisille en uskaltanut laittaa, koskapa he eivät välttämättä ole syntyjään Önnönnöitä, joten eivät vältäämättä mitään tiedäkään asiasta. Miehiltä en ole saanut vastausta.
Sitten löysin erään naispuolisen Önnönnöön ja laitoin viestiä. En meinannut saada vastausta ja tietysti, impulsiivinen kun olen, pistin myös kaveripyynnön, ja siihen henkilökohtaisen viestin missä kerroin laittaneeni viestiä. Fb:ssä on tullut päivitys, jolloin kaikkien "ei kavereiden" viestit menevät viesti-kansion "muut"-laatikkoon ja sitä ei moni ole hoksinut.
Sain tältä naispuoliselta henkilöltä vastauksen ja hän epäili Kertun olevan äitinsä puolisia sukulaisia, koska äiti on Önnönnöö. Kerroin hänelle sitten miksi kyselen Kertusta ja ilmeisesti hän oli äidilleen siitä sanonut, koska kohta tuli vastaus missä kerrottiin että Kerttu on luultavammin äitinsä serkku, jota äiti ei ole nähnyt pitkiin aikoihin. Minä löysin pikkuserkkuni! :) Aivan mahtava fiilis, mulla on ensimmäinen sukulais-Önnönnöö! Sain vielä neuvon kääntyä pikkuserkkuni enon puoleen, joka tietää enemmänkin Önnönnöiden käänteistä. Laitoin viestiä hänellekin sekä kaveripyynnön, missä kerroin tästä viestistä. En ole vielä saanut vastausta, luulen sen johtuvan siitä että mies asuu toisella puolella maapalloa ja on vanhempi; tuskin siis käyttää NIIN aktiivisesti fb:tä kuin nuoret.
Fiilis on tosiaan mahtava. :)
perjantai 8. heinäkuuta 2011
Minut onkin adoptoitu!
15.6.2011 kiersi Facebookissa linkki Väestörekisterikeskuksen verkkopalveluun, joka oli aukaistu ihan samoilla näppäimillä. Näin tuon linkin ja ajattelin, että käynpä katsomassa mitä sieltä löytyy ja minkälaista tietoa siellä ihmisistä kerätään.
Shokki oli melkoinen kun omien vanhempieni nimien alla luki "ottovanhempi" ja niiden nimien alla viel joku ihan ventovieras Kerttu Aulikki "Önnönnöö"-nimi ja sen alla "biologinen vanhempi". Soitin maistraattiin, että heillä on kyllä tullut minun tietoihin ihan älytön virhe. Koska verkkopalvelu oli niin tuore, oli siellä ns. liikaa kävijöitä ja maistraatin omat järjestelmät jumissa. Virkailija naureskeli kanssani, että no kyllä se on outo virhe ja tietysti korjataan mutta hän ei pääse tutkimaan tietojani tilttauksen vuoksi ja kehotti minua soittamaan muutaman päivän päästä uudelleen.
Tämän jälkeen soitin ystävälleni, että "käypä katsomassa kenen pennut se sinäkin olet synnyttäny". Naureskeltiin asialle ja keksittiin hienoja spekulaatioita ja päiviteltiin miten ne Suomessakin voi näin virheellisiä olla nuo väestökeskuksen tiedot! Sitten soitin äidille, joka oli isän kanssa juuri mökillä perunanlaitossa. Ei voinut kuulema puhua kauempaa kun akku loppuu ja aikoi soittaa myöhemmin.
Illalla äiti soitti ja pyysi käymään. Omituista. No, koskapa mun mies oli työmatkalla niin ajattelin, että ehkä äiti pyytää siksi käymään ettei tarvis olla yksin kotona. Menin kotia ja näytin verkkopalvelusta tulostettua lappua ja naureskelin, ettei ne Suomenkaan väestötiedot ole sen paremmassa jamassa kuin Kreikassa missä on maksettu kuolleille eläkettä monta monta vuotta.
Äiti pyysi mua olohuoneeseen ja isäkin tuli sinne ihan maansamyyneen näköisenä. Istuin alas ja äiti kertoi, että totta se on, adoptoitu olen. Nauroin, koska en uskonut. Sanoin että tämä vitsi on jo vitsailtu päivemmällä eikä enää tartte jatkaa mutta onhan se silti hauska ajatusleikki. No ei ollut leikkiä, vaan ihan totta.
Isä oli ihan vaikeana, ei voinut ensin katsoa edes silmiin vaan näytti siltä, että purskahtaa itkuun hetkellä millä hyvänsä. Sitten se sanoi ettei asia muuta mitään - ei tietenkään muuta! Minun vanhemmathan ne silti on ja hyvät onkin! :) Aina olen apua saanut niin rahallisesti kuin muutenkin. Kertoivat sitten omasta lapsettomuudestaan, olivat 10v kulkeneet lapsettomuushoidoissa eikä kummastakaan löytynyt mitään vikaa mutta ei lastakaan sitten tullut yrityksistä huolimatta. Rahaa oli palanut paljon. Kaksi vuotta olivat olleet adoptiojonossa ennen kuin olivat saaneet minut.
Olin ollut 7kk ikäinen kun olivat tuoneet minut kotiin; olisivat saaneet tuoda jo aiemmin mutta olin ollut pahasti sairas ja joutunut olemaan kuukauden sairaalassa. Virallisesti adoptio tapahtui 16.3.1982, eli olin hiukan alle vuoden ikänen silloin. Minut oli myös kastettu ja nimeni vaihdettu. Aiemmalta nimeltäni olin siis Iida Emilia Maalahti.
No, miksi minulle ei kerrottu aiemmin. Se oli tietysti kysymys mitä kysyin ensimmäisenä. Olen 30-vuotias ja tämä oli hieman shokki kuulla näin myöhään. Viranomaiset olivat 70- ja 80-luvun taitteessa neuvoneet olla kertomatta pienelle lapselle tämmöistä asiaa. Tässä täytyy todeta, että siihen aikaan töissä olleet virkailijat olivat varmasti syntyneet 1920- tai -30-luvuilla, eli he olivat täysin eri sukupolvea ja erilaista maailmankuvaa edustavia ihmisiä kuin virkailijat tänä päivänä, jolloin vanhempia kehotetaan kertomaan lapselle asiasta.
Ala-asteen olin koulukiusattu, minua kiusattiin koko 6 vuotta melko rankasti ja olin masentunut. Eivät olleet siis voineet kertoa minulle asiaa silloin. Yläasteella olin ollut "ailahtelevainen" ja temperamenttinen (kumma kyllä itse en muista tätä ollenkaan), joten eivät olleet kokeneet ajan olevan silloinkaan oikea. Kun sitten lähdin opiskelemaan serkkuni mies teki itsemurhan ja masennuin tästä johtuen eikä aika taaskaan ollut oikea. Lisäksi he olivat jo "unohtaneet" minun olevan adoptoitu kun olen aina ollut tietysti kuin oma tyttö ja näinpä kertominen oli jäänyt. Isä olisi halunnut olla kertomatta vieläkään, mutta äitini oli pitänyt tällä kertaa päänsä ja sanonut, että pakko se on kertoa kun minä olen kerran jo itse asiaan törmännyt verkkopalvelussa.
Ymmärrän vanhempiani, kun muistan millaisia aikoja nuo ovat elämässäni olleet. Eivät mitenkään helppoja. Nyt olen tasapainoinen (ainakin lähes tasapainoinen), itseni tunteva ja minulla on paljon parempi itsetunto kuin nuorempana. Olen siis oikeastaan tyytyväinen, että tieto tuli nyt eikä aiemmin. En välttämättä olisi osannut suhtautua asiaan näin rauhallisesti vaan olisin voinut masentua tai ahdistua tiedosta. Tuskin kuitenkaan olisin pistänyt välejä poikki vanhempiini, kuten he olivat pelänneet.
Kaikki sukulaiseni sekä vanhempieni tuttavat ovat tienneet adoptiosta mutta jotenkin kaikki ovat saaneet pidettyä asian omana tietonaan eivätkä ole tulleet paljastaneeksi salaisuutta. Olen nyt parille serkulleni kertonut, että tiedän adoptiosta eikä heidän näin ollen tarvitse enää peitellä asiaa. Ovat olleet hyvin huojentuneita ja kaikki ovat todistelleet, että olen edelleen heille tärkeä serkku eikä asia muutu miksikään. Ajattelen itse ihan samoin.
Olin kuulema ollut todella haluttu pienenä, kaikki serkut ja muut sukulaiset olivat olleet todella onnellisia kun minut oli tuotu kotiin. Kahden serkkuni äiti oli ollut varsinkin hyvin onnellinen ja tykännyt minusta. Minäkin tykkäsin Lempistä hirviästi. Lempi kuoli muutama vuosi sitten. En ole ajatellut Lempiä aktiivisesti pitkään aikaan mutta samana iltana kun olin saanut kuulla adoptiosta minulle aivan yhtäkkiä tuli olo, että nyt pitää päästä Lempin luona käymään tai ainakin soittaa. Sitten muistin, etteihän se käykään kun Lempi on kuollut. Uskon, että hän lähetti minulle jonkin viestin, että hänkin tietää minun vihdoin tietävän taustani.
Nyt etsin sitten tietysti niitä verisukulaisiani. Pelastakaa Lapset ry on hoitanut adoptioni aikoinaan ja olenkin heidän kauttaan tilannut paperini Helsingin rekisteristä ja varmaan syksymmällä lomien päätyttyä pääsen tutustumaan tietoihin. Haluan selvittää, onko minulla sisaruksia - nythän olen ollut ainoa lapsi. Lisäksi haluaisin tietää mitkä syyt ajoivat biologisen synnyttäjäni antamaan minut adoptioon, en syyttäen häntä mistään vaan puhtaasta mielenkiinnosta ihmisten elämäntarinoihin ja omiin juuriini.
En ole kenellekään katkera mistään, miksi olisin. Itseasiassa voin sanoa olevani kiitollinen adoptiosta, koska jos tätä ei olisi tapahtunut en välttämättä olisi minä - tämä sama ihminen, joka tänäpäivänä olen.
Shokki oli melkoinen kun omien vanhempieni nimien alla luki "ottovanhempi" ja niiden nimien alla viel joku ihan ventovieras Kerttu Aulikki "Önnönnöö"-nimi ja sen alla "biologinen vanhempi". Soitin maistraattiin, että heillä on kyllä tullut minun tietoihin ihan älytön virhe. Koska verkkopalvelu oli niin tuore, oli siellä ns. liikaa kävijöitä ja maistraatin omat järjestelmät jumissa. Virkailija naureskeli kanssani, että no kyllä se on outo virhe ja tietysti korjataan mutta hän ei pääse tutkimaan tietojani tilttauksen vuoksi ja kehotti minua soittamaan muutaman päivän päästä uudelleen.
Tämän jälkeen soitin ystävälleni, että "käypä katsomassa kenen pennut se sinäkin olet synnyttäny". Naureskeltiin asialle ja keksittiin hienoja spekulaatioita ja päiviteltiin miten ne Suomessakin voi näin virheellisiä olla nuo väestökeskuksen tiedot! Sitten soitin äidille, joka oli isän kanssa juuri mökillä perunanlaitossa. Ei voinut kuulema puhua kauempaa kun akku loppuu ja aikoi soittaa myöhemmin.
Illalla äiti soitti ja pyysi käymään. Omituista. No, koskapa mun mies oli työmatkalla niin ajattelin, että ehkä äiti pyytää siksi käymään ettei tarvis olla yksin kotona. Menin kotia ja näytin verkkopalvelusta tulostettua lappua ja naureskelin, ettei ne Suomenkaan väestötiedot ole sen paremmassa jamassa kuin Kreikassa missä on maksettu kuolleille eläkettä monta monta vuotta.
Äiti pyysi mua olohuoneeseen ja isäkin tuli sinne ihan maansamyyneen näköisenä. Istuin alas ja äiti kertoi, että totta se on, adoptoitu olen. Nauroin, koska en uskonut. Sanoin että tämä vitsi on jo vitsailtu päivemmällä eikä enää tartte jatkaa mutta onhan se silti hauska ajatusleikki. No ei ollut leikkiä, vaan ihan totta.
Isä oli ihan vaikeana, ei voinut ensin katsoa edes silmiin vaan näytti siltä, että purskahtaa itkuun hetkellä millä hyvänsä. Sitten se sanoi ettei asia muuta mitään - ei tietenkään muuta! Minun vanhemmathan ne silti on ja hyvät onkin! :) Aina olen apua saanut niin rahallisesti kuin muutenkin. Kertoivat sitten omasta lapsettomuudestaan, olivat 10v kulkeneet lapsettomuushoidoissa eikä kummastakaan löytynyt mitään vikaa mutta ei lastakaan sitten tullut yrityksistä huolimatta. Rahaa oli palanut paljon. Kaksi vuotta olivat olleet adoptiojonossa ennen kuin olivat saaneet minut.
Olin ollut 7kk ikäinen kun olivat tuoneet minut kotiin; olisivat saaneet tuoda jo aiemmin mutta olin ollut pahasti sairas ja joutunut olemaan kuukauden sairaalassa. Virallisesti adoptio tapahtui 16.3.1982, eli olin hiukan alle vuoden ikänen silloin. Minut oli myös kastettu ja nimeni vaihdettu. Aiemmalta nimeltäni olin siis Iida Emilia Maalahti.
No, miksi minulle ei kerrottu aiemmin. Se oli tietysti kysymys mitä kysyin ensimmäisenä. Olen 30-vuotias ja tämä oli hieman shokki kuulla näin myöhään. Viranomaiset olivat 70- ja 80-luvun taitteessa neuvoneet olla kertomatta pienelle lapselle tämmöistä asiaa. Tässä täytyy todeta, että siihen aikaan töissä olleet virkailijat olivat varmasti syntyneet 1920- tai -30-luvuilla, eli he olivat täysin eri sukupolvea ja erilaista maailmankuvaa edustavia ihmisiä kuin virkailijat tänä päivänä, jolloin vanhempia kehotetaan kertomaan lapselle asiasta.
Ala-asteen olin koulukiusattu, minua kiusattiin koko 6 vuotta melko rankasti ja olin masentunut. Eivät olleet siis voineet kertoa minulle asiaa silloin. Yläasteella olin ollut "ailahtelevainen" ja temperamenttinen (kumma kyllä itse en muista tätä ollenkaan), joten eivät olleet kokeneet ajan olevan silloinkaan oikea. Kun sitten lähdin opiskelemaan serkkuni mies teki itsemurhan ja masennuin tästä johtuen eikä aika taaskaan ollut oikea. Lisäksi he olivat jo "unohtaneet" minun olevan adoptoitu kun olen aina ollut tietysti kuin oma tyttö ja näinpä kertominen oli jäänyt. Isä olisi halunnut olla kertomatta vieläkään, mutta äitini oli pitänyt tällä kertaa päänsä ja sanonut, että pakko se on kertoa kun minä olen kerran jo itse asiaan törmännyt verkkopalvelussa.
Ymmärrän vanhempiani, kun muistan millaisia aikoja nuo ovat elämässäni olleet. Eivät mitenkään helppoja. Nyt olen tasapainoinen (ainakin lähes tasapainoinen), itseni tunteva ja minulla on paljon parempi itsetunto kuin nuorempana. Olen siis oikeastaan tyytyväinen, että tieto tuli nyt eikä aiemmin. En välttämättä olisi osannut suhtautua asiaan näin rauhallisesti vaan olisin voinut masentua tai ahdistua tiedosta. Tuskin kuitenkaan olisin pistänyt välejä poikki vanhempiini, kuten he olivat pelänneet.
Kaikki sukulaiseni sekä vanhempieni tuttavat ovat tienneet adoptiosta mutta jotenkin kaikki ovat saaneet pidettyä asian omana tietonaan eivätkä ole tulleet paljastaneeksi salaisuutta. Olen nyt parille serkulleni kertonut, että tiedän adoptiosta eikä heidän näin ollen tarvitse enää peitellä asiaa. Ovat olleet hyvin huojentuneita ja kaikki ovat todistelleet, että olen edelleen heille tärkeä serkku eikä asia muutu miksikään. Ajattelen itse ihan samoin.
Olin kuulema ollut todella haluttu pienenä, kaikki serkut ja muut sukulaiset olivat olleet todella onnellisia kun minut oli tuotu kotiin. Kahden serkkuni äiti oli ollut varsinkin hyvin onnellinen ja tykännyt minusta. Minäkin tykkäsin Lempistä hirviästi. Lempi kuoli muutama vuosi sitten. En ole ajatellut Lempiä aktiivisesti pitkään aikaan mutta samana iltana kun olin saanut kuulla adoptiosta minulle aivan yhtäkkiä tuli olo, että nyt pitää päästä Lempin luona käymään tai ainakin soittaa. Sitten muistin, etteihän se käykään kun Lempi on kuollut. Uskon, että hän lähetti minulle jonkin viestin, että hänkin tietää minun vihdoin tietävän taustani.
Nyt etsin sitten tietysti niitä verisukulaisiani. Pelastakaa Lapset ry on hoitanut adoptioni aikoinaan ja olenkin heidän kauttaan tilannut paperini Helsingin rekisteristä ja varmaan syksymmällä lomien päätyttyä pääsen tutustumaan tietoihin. Haluan selvittää, onko minulla sisaruksia - nythän olen ollut ainoa lapsi. Lisäksi haluaisin tietää mitkä syyt ajoivat biologisen synnyttäjäni antamaan minut adoptioon, en syyttäen häntä mistään vaan puhtaasta mielenkiinnosta ihmisten elämäntarinoihin ja omiin juuriini.
En ole kenellekään katkera mistään, miksi olisin. Itseasiassa voin sanoa olevani kiitollinen adoptiosta, koska jos tätä ei olisi tapahtunut en välttämättä olisi minä - tämä sama ihminen, joka tänäpäivänä olen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)