Multaa ja juuria

Kaivoin tänään kasvimaan vanhan pensasmaan paikalle. Lapioin kaksinkertaisen leveyden ja lapion mitallisen syvyyttä. Katkoin vanhoja pensaan juuria ja viskelin niitä menemään. Olin lapioinut takalaidan liiankin syväksi ja jouduin täyttämään sitä vähän loppumaan mullilla.

Siinä lapioidessani auringon paisteessa ajattelin, että mun kesiä näyttää kuvaavan sana "kaivelu". Tänä vuonna tosin kaivelen konkreettisesti multaa - viime kesänä juuria(ni). Aika kuvaavaa tämä mullankin kaivelu tosin mielestäni on.

Päälymulta on vain pinta, sen alta löytyy koko maailma. Juuria tuli vastaan jatkuvasti, yllättäviäkin ja erilaisia kuin olisin äkkiseltään ajatellut Pensashanhikin juuriston keskeltä löytyvän. Niinhän siinä kävi tässä adoptiossakin. Se, mitä luulin olevan, olikin sitä "pintamultaa"; sen alta löyty maailma. Biologisia sukulaisia siellä täällä ja vähän tuolla ja osa jää varmaan vielä pimentoonkin.

Lapioin biologisten juurienikin kanssa vähän liian syvälle, vaikka yritin pysyä ns. pinnallisen asiallisena, päädyin kuitenkin liian syvälle. Harmi vain, ettei tässä tapauksessa mullan takaisin laittaminen onnistu. Syvyys on aiheuttanut kuilun, joka ei täyty ainakaan aidosti; siihen jää aina ontto kaiku. Samalla siinä katkesi niitä juuria, suuria emäjuuria. Osan rikkajuurista olin jo heittänyt muutenkin ylilaidan, kaikkea pahuutta ei kannata mukanaan kantaan tai kontolleen ottaa.

Maailmani, tämän aidon ja biologisen, leveys on nyt hyvä. Maailmat limittyvät toisiinsa ja tekevät elämästä ns. kaksinkertaisen. On vain mahdollisuus onnistua kun tekee perustukset hyvin, minäkin tein tuohon kasvimaahan sanomalehtikatteen. Se ei ole niin läpäisemätön kuin mansikkamaan kate; siitä pääsee vähän ehkä niitä rikkaruohoja läpi mutta mikäli ne alkavat ärsyttää niin nehän voi näppärästi napata irti.

Vähän sama biologisen suvun kanssa, jos sieltä ne rikkaruohot päättävätkin nousta olemaan ja osoittautuvat todella ikäviksi, niin ne voi aina karsia listalta pois. Näyttää olevan muutenkin "muodissa" tuo toisten ylenkatsominen ja unohtaminen ainakin toisen puolen suvun kesken. Mitäs sitä yhteyttä kehenkään pitämään jos asiat eivät mene kuin itse haluaa. Näppärää. :)

Serkuista ja kummitytöstä

Minulla on 7 serkkua ja 15 biologista serkkua - suurin osa biologisen isäni puolelta. Biologisen äitini puolen serkut olen tavannut yhtä lukuunottamatta, oikein oikein mukavia ovat! Itseäni nuorempia, mikä tuntuu hassulta, koska olen aina ollut serkuksista se nuorin. :D

Biologisen isäni puolen serkuista en tunne vielä kuin pari, kolmannen kanssa on tarkoitus tehdä treffit kesäkuulle. Serkkuni ovat äärimmäisen mielenkiintoisen oloisia henkilöitä. Serkkuni, jonka olen tavannut, on ammatissa josta itsekin nuorempana haaveilin. Hän pääsee eläytymään, ottamaan toisen aseman ja ilmaisemaan tunteitaan äärimmäisestä ilosta äärimmäiseen suruun.

Toinen serkku, johon olen tutustunut, asuu puolet vuodesta toisella puolella maapalloa. En ole päässyt oikein käsitykseen mitä hän tekee työkseen, mutta käsittääkseni kuitenkin jotakin! ;) Hän vaikuttaa ihmiseltä, jolla on laaja maailmankatsomus ja hurttia huumoria. Kesällä menen vierailemaan setäni luokse ja toivottavasti tapaan myös serkkuni.

Serkkuni, siis ns oikeat serkut, ovat minulle äärimmäisen tärkeitä. He, varsinkin 2 heistä, ovat olleet minulle kuin sisaria. Läheinen olen heidän kanssaan edelleen. Toisen tytär, kummityttöni, on minulle kuin pikkusisko. Kun hän oli pienempi, hän kävi minun hermoilleni vähintään joka 10. minuutti mutta silti halusin aina välillä hänet luokseni viikonlopuiksi. :D Nyt hänen ollessaan 16-vuotias meillä on kovasti yhteistä. On ihan mahtava jutella kaikesta maan ja taivaan välillä, höpöttää ja katsoa elokuvia. Olla vaan. Tunnen olevani hänen kanssaan samalla aaltopituudella; liekö se sitten niin hyvä kolmikymppiselle naiselle olla teini-ikäisen "tasolla"! :D Mutta hauskaa meillä on ja kummityttöni on niin fiksu, ettei kyllä häiritse yhtään vaikka ollaankin ihan samiksia monessakin jutussa. :)

Äitienpäivä

Äitienpäivä oli sunnuntaina. Olin itse töissä koko päivän, enkä päässyt kuin illalla pikaisesti piipahtamaan äitini luona, mutta kuitenkin. Seuraavana päivänä soitin biologiselle mummulle, ainoalle mummulleni, joka vielä on tässä tietoisuudessa.

Ennen kuin soitin mummulleni, mietin pitääkö hän soittoa outona. Siis ainahan mummujakin onnitellaan äitienpäivänä, mutta koska olen vasta ilmestynyt hänen elämäänsä, että liekö hän pitää minua tyttärensä lapsena, lapsenlapsenaan.  Huoleni oli kuitenkin turha, koska hän oli korvinkuultavan tyytyväinen soittooni. Hän naurahtikin, että tämä äitienpäivä on minullekin erilainen kuin aiemmat: tänä äitienpäivänä minulla on enemmän äitejä ja mummuja kuin edellisenä. Tavallaan joo! :) Vaikka äitiä minulla on vain yksi, mutta mummuja tosiaan neljäs lisää.

Mummuja minulla on siksi niin monta, että äitini äiti kuoli nuorena ja pappani meni uusiin naimisiin. Tästä uudesta rouvasta tuli minun ainoa mummuni. Isäni äidin kanssa minulla ei ollut kovin paljon yhteistä, emme tulleet kovin hyvin juttuun. Hän oli kova valittamaan ja aina joku luulosairaus vaivasi. Pientä lasta sellainen sairauksista jauhaminen ja kuolemasta puhuminen ahdisti. Äitin äiti(puoli) taas oli aivan toista maata. Hän oli höpömummu, hänen juttunsa olivat lentäviä ja hän sanoa töksäytti aina mitä ajatteli. Aivan mahtava ihminen!

Mummua (tätä äitini äitipuolta) minulla on kova ikävä. Hän sairastui eikä onneksi joutunut kitumaan sairaalassa kuin pari viikkoa ennen kuin kuolo korjasi. Olisi ollut todella ikävää, jos hän olisi joutunut kuuman kesän kärsimään ja kitumaan. Olen onnellinen, että hän kuoli niin säästyi siltä kaikelta. Ikävä häntä silti on. Olisi ollut tosi mukava jos mummuni ja biologinen mummuni olisivat voineet tavata. Heillä olisi juttua varmasti riittänyt, kumpikaan kun ei olisi tuppisuu.

Ensin en osannut sanoa biologista mummuani mummuksi enkä hänen lempinimellään. Tuntui oudolta. Nyt tuntuu oudolta, etten osaisi sanoa häntä mummuksi tai lempinimellä. Hänestä on tullut minulle hyvin tärkeä. Arvostan suunnattomasti hänen ja miehensä päätöstä kasvattaa isoveljeni ja siskoni, kun Kerttu heidät aikoinaan jätti. Harvalla olisi voimat riittäneet raskaan työn ja 5 muun lapsen lisäksi vielä lapsenlapsetkin ottaa kontolleen. Ja he onnistuivat kasvatustyössä hyvin, veljeni on fiksu mies. Siskosta en osaa sanoa, en tunne häntä hänen toiveestaan. Ehkä hänkin ihminen kuitenkin on.

Mummuni kertoilee minulle tarinoita suvustaan, sekä omastaan että miehensä, eli pappani, suvusta. Minusta on aina ollut mukava kuulla mitä yksityisten ihmisten jokapäiväisessä historiassa on tapahtunut, paljon mielenkiintoisempaa kuin lukea valtion hoidosta vastanneiden ihmisten yleisistä asioista. Esimerkiksi äitienpäiväsoiton aikana minulle valkeni, miksi rakastan reissaamista. Minun pitää aina päästä matkalle, ihan sama minne, kunhan on edes naapurikunnassa eikä aina samalla paikkakunnalla missä itse asuu.

Mummuni ja hänen sisarensa sekä äitinsä ovat olleet samanlaisia. Pappani isä oli armeijan palveluksessa ja reissasi työnsä puolesta paljon perhe mukanaan. Minulla on reissugeenit! :D Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan matkailua, minusta tuli matkailun liiketalouden tradenomi. Liekö ne geenit vetivät ensin Savoon ja vielä tuon alan pariin! :D Ehkä hommaan kuitenkin enemmän vaikutti se, että olimme käyneet pari ulkomaanreissua perheeni kanssa vähän ennen ja olin ihastunut eri kulttuureista ja kielistä.

Ettei nyt ihan mene vain naisten ylistämiseksi (vaikka teemana olikin äitienpäivä) niin täytyy nostaa hattua myös vastuun kantaville miehille. Tuli mieleen kun katsoin äitienpäivän uutisia ja niissä kerrottiin kasvatustyössä ansioituneista äideistä ja heille myönnettiin Helsingin Säätytalolla Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan kunniamerkit. Myös isille jaetaan nykyään Vuoden isä-palkinto.

Henkilökohtaisesti haluaisin antaa moisen kunnian pikkuveljeni isälle, joka vei pojan mukanaan muuttaessaan etelään. Hän pelasti pojan monelta surulta, vaikka suruja ja ahdistusta poika ehti jo siihenkin mennessä kokea. Olen niin onnellinen, että hän otti pojan mukaansa ja että sosiaalityöntekijät puolsivat tätä (heillä oli samassa kunnassa jo olemassa minun huostaanotosta annettu sosiaalinen diagnoosi) eikä mitään kiistoja tarvittu.

Kun poika oli jäänyt äitinsä kanssa pariksi viikoksi kahden, kun isänsä muutti, ei elämä kovin helppoa ollut. Isä kun tuli poikaansa hakemaan niin ketään ei ollut kotona; oli tullut kova kiire baanalle ja poika oli jätetty jo anivarhaisesta aamusta naapurin kontolle eikä äidin paluusta ollut tietoa. Poika lähti etelään ja on siellä yhä. Olen niin suunnattoman onnellinen pojan puolesta, että hänellä on ollut hyvä ja rakastava isä sekä isän uusi vaimo, joka on toiminut pojan varaäitinä.

Ikävä

Näin viime yönä unta veljeni perheestä. Olen nähnyt nuorena unia sisaruksista, joita minulla ei siis tietojeni mukaan silloin vielä ollut. Yleensä heräsin semmoiseen tyhjään tunteeseen; olisin niin toivonut, että minulla olisi ollut sisaruksia. Tänä aamuna heräsin onnellisena, minulla on veljiä! :)

Selitin untani ystävälleni ja hän totesi ykskantaan, että "sulla on hirviä ikävä niitä." Niin onki. Tätä ei vaan vieläkään osaa aina tunnistaa tätä ikävää kun ei ole tämmöistä ennen tuntenut. Siis kyllähän minulla koti-ikävä on joskus ollut, mutta ei se ole ollut samanlaista. Miestäkin on välillä ikävä, mutta erilaista sekin.

Unessa olin veljeni luona käymässä ja hääräsin siellä kaikkea mitä nyt yleensäkin esim. kotona häärään. Minulla oli koko ajan vahva tunne, että vaikka olen kylässä niin olen kuitenkin kotona, omieni joukossa. Se oli hieno tunne!

Ikävöin myös pikkuveljeäni, jota en ole vieläkään päässyt tapaamaan. Elän toivossa, että tänä kesänä ehdimme nähdä porukalla vaikkapa isoveljeni luona kaikki. Pojat ovat aika samanoloisia vaikka erilaisia, hauskoja tyyppejä molemmat. Uusi työni vain on vuorotyötä ja monesti viikonloputkin kuluvat töissä; toivottavasti saan jotain "velivapaata" jossain välissä pidennetyn viikonlopun verran ja pääsen etelään. :)

Ikävöin tietysti myös sisariani, olisi hienoa saada tuntea heidätkin mutta no... elämä on. Työpaikoilla jne olen aina tullut miesten kanssa paremmin toimeen ja niin se näyttää menevän myös sisarusten kanssa; pojat tuntuvat omemmilta kuin sisaret. Saa olla mitä on, ei tarvitse varoa puheitaan tai esittää mitään muuta. Ei minusta ole hienostelemaan sanomisiani, sanon mitä ajattelen vaikkakin ehkä olen oppinut asiakaspalvelutöissä esittämään asiat diplomaattisemmin.

Teininä olin hyvinkin ehdoton ja töksäyttelin totuuksia tulemaan toisensa perään, mutta eihän se aikuisten maailmassa ihan niin mene. Olin olevinani muita fiksumpi ja naureskelin pissiksille, mutta itseasiassahan sitä oli ihan yhtä tyhmä kuin ne muutkin! :) Mitä vanhemmaksi sitä on tullut niin sitä tyhmemmäksi on muuttunut ja mustavalkoiseen maailmaan on tullut harmaita sävyjä väliin. Periaatteita on, mutta myös kykyä nähdä niiden taakse. Onneksi.