Äitienpäivä

Äitienpäivä oli sunnuntaina. Olin itse töissä koko päivän, enkä päässyt kuin illalla pikaisesti piipahtamaan äitini luona, mutta kuitenkin. Seuraavana päivänä soitin biologiselle mummulle, ainoalle mummulleni, joka vielä on tässä tietoisuudessa.

Ennen kuin soitin mummulleni, mietin pitääkö hän soittoa outona. Siis ainahan mummujakin onnitellaan äitienpäivänä, mutta koska olen vasta ilmestynyt hänen elämäänsä, että liekö hän pitää minua tyttärensä lapsena, lapsenlapsenaan.  Huoleni oli kuitenkin turha, koska hän oli korvinkuultavan tyytyväinen soittooni. Hän naurahtikin, että tämä äitienpäivä on minullekin erilainen kuin aiemmat: tänä äitienpäivänä minulla on enemmän äitejä ja mummuja kuin edellisenä. Tavallaan joo! :) Vaikka äitiä minulla on vain yksi, mutta mummuja tosiaan neljäs lisää.

Mummuja minulla on siksi niin monta, että äitini äiti kuoli nuorena ja pappani meni uusiin naimisiin. Tästä uudesta rouvasta tuli minun ainoa mummuni. Isäni äidin kanssa minulla ei ollut kovin paljon yhteistä, emme tulleet kovin hyvin juttuun. Hän oli kova valittamaan ja aina joku luulosairaus vaivasi. Pientä lasta sellainen sairauksista jauhaminen ja kuolemasta puhuminen ahdisti. Äitin äiti(puoli) taas oli aivan toista maata. Hän oli höpömummu, hänen juttunsa olivat lentäviä ja hän sanoa töksäytti aina mitä ajatteli. Aivan mahtava ihminen!

Mummua (tätä äitini äitipuolta) minulla on kova ikävä. Hän sairastui eikä onneksi joutunut kitumaan sairaalassa kuin pari viikkoa ennen kuin kuolo korjasi. Olisi ollut todella ikävää, jos hän olisi joutunut kuuman kesän kärsimään ja kitumaan. Olen onnellinen, että hän kuoli niin säästyi siltä kaikelta. Ikävä häntä silti on. Olisi ollut tosi mukava jos mummuni ja biologinen mummuni olisivat voineet tavata. Heillä olisi juttua varmasti riittänyt, kumpikaan kun ei olisi tuppisuu.

Ensin en osannut sanoa biologista mummuani mummuksi enkä hänen lempinimellään. Tuntui oudolta. Nyt tuntuu oudolta, etten osaisi sanoa häntä mummuksi tai lempinimellä. Hänestä on tullut minulle hyvin tärkeä. Arvostan suunnattomasti hänen ja miehensä päätöstä kasvattaa isoveljeni ja siskoni, kun Kerttu heidät aikoinaan jätti. Harvalla olisi voimat riittäneet raskaan työn ja 5 muun lapsen lisäksi vielä lapsenlapsetkin ottaa kontolleen. Ja he onnistuivat kasvatustyössä hyvin, veljeni on fiksu mies. Siskosta en osaa sanoa, en tunne häntä hänen toiveestaan. Ehkä hänkin ihminen kuitenkin on.

Mummuni kertoilee minulle tarinoita suvustaan, sekä omastaan että miehensä, eli pappani, suvusta. Minusta on aina ollut mukava kuulla mitä yksityisten ihmisten jokapäiväisessä historiassa on tapahtunut, paljon mielenkiintoisempaa kuin lukea valtion hoidosta vastanneiden ihmisten yleisistä asioista. Esimerkiksi äitienpäiväsoiton aikana minulle valkeni, miksi rakastan reissaamista. Minun pitää aina päästä matkalle, ihan sama minne, kunhan on edes naapurikunnassa eikä aina samalla paikkakunnalla missä itse asuu.

Mummuni ja hänen sisarensa sekä äitinsä ovat olleet samanlaisia. Pappani isä oli armeijan palveluksessa ja reissasi työnsä puolesta paljon perhe mukanaan. Minulla on reissugeenit! :D Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan matkailua, minusta tuli matkailun liiketalouden tradenomi. Liekö ne geenit vetivät ensin Savoon ja vielä tuon alan pariin! :D Ehkä hommaan kuitenkin enemmän vaikutti se, että olimme käyneet pari ulkomaanreissua perheeni kanssa vähän ennen ja olin ihastunut eri kulttuureista ja kielistä.

Ettei nyt ihan mene vain naisten ylistämiseksi (vaikka teemana olikin äitienpäivä) niin täytyy nostaa hattua myös vastuun kantaville miehille. Tuli mieleen kun katsoin äitienpäivän uutisia ja niissä kerrottiin kasvatustyössä ansioituneista äideistä ja heille myönnettiin Helsingin Säätytalolla Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan kunniamerkit. Myös isille jaetaan nykyään Vuoden isä-palkinto.

Henkilökohtaisesti haluaisin antaa moisen kunnian pikkuveljeni isälle, joka vei pojan mukanaan muuttaessaan etelään. Hän pelasti pojan monelta surulta, vaikka suruja ja ahdistusta poika ehti jo siihenkin mennessä kokea. Olen niin onnellinen, että hän otti pojan mukaansa ja että sosiaalityöntekijät puolsivat tätä (heillä oli samassa kunnassa jo olemassa minun huostaanotosta annettu sosiaalinen diagnoosi) eikä mitään kiistoja tarvittu.

Kun poika oli jäänyt äitinsä kanssa pariksi viikoksi kahden, kun isänsä muutti, ei elämä kovin helppoa ollut. Isä kun tuli poikaansa hakemaan niin ketään ei ollut kotona; oli tullut kova kiire baanalle ja poika oli jätetty jo anivarhaisesta aamusta naapurin kontolle eikä äidin paluusta ollut tietoa. Poika lähti etelään ja on siellä yhä. Olen niin suunnattoman onnellinen pojan puolesta, että hänellä on ollut hyvä ja rakastava isä sekä isän uusi vaimo, joka on toiminut pojan varaäitinä.