Itsetunto... olen miettinyt tätä asiaa paljon - aina. Minulla ei ole ollut erikoisen hyvä itsetunto koskaan. Ala-asteella minua kiusattiin koko ala-aste. Haukkumista, eristämistä, fyysistä käsiksi käymistä. Uhkailua. Päivittäin, kuuden vuoden ajan. Ihan mitä vaan pieni mieli keksi. Syynä se, että vanhempani polttivat sisällä tupakkaa ja vaatteeni haisivat sille (nykyään olisin varmaan koulun kingi tupakan hajuisena).
Kun olin 10-vuotias mietin itsemurhaa, mietin miten päin ranteet kannattaa viiltää, että veri varmasti valuisi ulos. Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, minut pelasti siitä kissani. Kikki oli minun paras ystäväni ja sille minä pystyin kertomaan kaiken pahan olon. Jotenkin sen kertominen ja silittäminen ja kehrääminen rauhoitti minua ja aloin ajattelemaan, etten voisi tehdä sitä Kikille enkä vanhemmilleni - kuolla.
Opettajat eivät hirvittävästi puuttuneet vaikka tiesivät. Joskus nousin kiusaajiani vastaan ja tulin saaneeksi jäki-istuntoa. En jäänyt, en nähnyt siinä mitään pointtia. Äiti soitti opettajalle, että ei tarvitse istua jos itseään puolustaa; hän voi tulla siitä edestä. Ei tarvinut istua eikä äidin mennä. Kerran opettaja kysyi luokassa kaikilta, että "käsi ylös, ketä kiusataan!" Yksi luokkakaveri nosti käden, minä en. Minun ylpeyteni ei antanut periksi näyttää, että ovat murtaneet sen. Sen jälkeen minun päälleni syljettiin illalla kaupan edessä, jotain nöyryytystä piti saada kun eivät päivällä olleet opettajan kautta sitä iloa itselleen saaneet.
Nämä kaikki muistot kulkevat aina minun mukanani, vaikka en pahemmin ajattele niitä. Olen käsitellyt asian yläasteikäsenä ja lukiossa, kipuilin normaalit teini-ikäisen kipuilut ja jotenkin pääsin yli tuosta kaikesta 6 vuoden helvetistä. Olen aina ollut mustanhuumorin ystävä, minun selvitymiskeinoni ja asioiden läpikäyminen tapahtuu juuri mustanhuumorin kautta. Ajattelin yläasteella kiusaamisesta, että tekivät palveluksen, koko ala-asteen oppilaat, että näyttivät ettei elämä ole pelkkää ruusun terälehdillä hyppelehtimistä. En päässyt helpolla, mutta selvisinpä! Jätti se silti jälkensä, kyllä pelkäsin isompia lapsi- ja nuorisoryhmiä, kiersin kaukaa. Joskus vieläkin.
Itsetunto oli pirstaleina, pitkään. Aloin pikkuhiljaa saada sitä kasaan vasta reilusti yli 20-vuotiaana. Se ei ole vieläkään ihan kasassa, palasia puuttuu. Adoption julkitulon jälkeen olen kuitenkin saanut kurottua niitä puuttuviakin lähemmäs jo kasaan saatua palasta. Olen saanut tietää minkälaisista juurista olen siinnyt ja mitä niiden ns. ydinjuurien takana kauempana on; papan äiti ja isä, mummun äiti ja isä. Minkälaiset vaiheet kenekin elämässä on läpikäyty ja mitä ajankuvaa on silloin eletty. Minusta tämä kaikki on äärimmäisen mielenkiintoista!
Puhun paljon itsetunnosta ja itsensä tuntemisesta ystävieni kanssa. Aloin miettimään missä vaiheessa siitä puhuminen, oman menneisyytensä vaikeuksista jauhaminen menee itserakkauden puolelle. Jos aina vain puhuu siitä mitä ennen on saanut kokea ja miten siitä on selvinnyt ja miten nyt on ihan eri tyttö kuin aiemmin, niin onko se jo itserakkautta? En nyt sano puhunko itse itsestäni ja menneisyydestäni jatkuvasti, en niinkään... puhun lähinnä tästä adoptiosta - joka on ihan yhtä ärsyttävää niille, jotka siitä kuulevat jatkuvasti! :D Siksi on hyvä, että on mahdollisuus kirjoittaa tätä blogia. Kun kirjoitan tätä kaikkea ulos en enää jaksa jauhaa siitä puhumalla niin paljon.
Missä vaiheessa itsestään puhuminen, menneisyydestään jauhaminen ja sitä kautta oman kärsimyksensä korostaminen muuttuu itserakkaudeksi? Tämä on yleinen kysymys, tiedän tämän blogin jauhavan vain ja ainoastaan minua ja menneitä.
lauantai 31. maaliskuuta 2012
perjantai 30. maaliskuuta 2012
Tunnustus
Sain Pikku Pimpuloiden Harrietilta tämän tunnustuksen:
Liebster tarkoittaa "rakkain"
tai "rakastettu", mutta se voi tarkoittaa myös suosikkia. Liebster palkinnon
ajatuksena on saada huomiota blogeille joilla on alle 200
seuraajaa.
Tunnustuksen säännöt:
1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi sen sinulle.
2. Valitse viisi suosikkiblogiasi (joilla siis alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi.
4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen!
1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi sen sinulle.
2. Valitse viisi suosikkiblogiasi (joilla siis alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi.
4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen!
Olen yllättynyt ja otettu tästä tunnustuksesta, kiitos Harriet! :) Löysin itse hänen bloginsa toisen blogin, Mietteitä Metsärannasta kautta, jonka löysin Metsärannan Emännän käytyä kommentoimassa minun blogiani. Nämä kaksi uutta seuraamaani blogia kertovat molemmat adoptiosta (adoptio)vanhemman näkökulmasta. Kiitos siitäkin, on mukava lukea teidän ajatuksianne adoptiosta ja lapsista sekä elämästä ylipäätään. Avartavat näkökantaa tähänkin asiaan, tämä on loppujen lopuksi ihan uusi asia minulle; enhän ole osannut olla adoptiolapsi pienenä kun en ole tiennyt olevani adoptoitu.
Annan sitten tämän tunnustuksen eteenpäin seuraavasti:
- Mietteitä Metsärannasta, kirjoittajalla on hauska tapa kirjoittaa (adoptio- ja sijais)äitiydestä sekä lapsistaan. Hauska kertomuksen muotoon puettu kirjoitustapa!
- Takkirauta kirjoittaa pisteliään nerokkaasti kaikenlaisesta mitä maailmalla ja Suomessa tapahtuu. Asiantuntevan oloista pohdintaa, tekisi mieleni tietää mitä hän tekee ammatikseen?! (vink vink)
- Charming Nails, kynsi- ja käsimaailman kärki bloggaaja! Täältä saa paljon kauneudenhoitoon ja meikkaukseen, lakkaukseen ja tuotteisiin liittyvää tietoa. Olen saanut innoitusta ja terapiaa tätä blogia lukiessani, kiitos hirvittävästi että kirjoitat tätä edelleen vaikka sinullakin oli vaikeita hetkiä! (tässä blogissa tosin on huimasti yli 200 lukijaa, mutta en voi olla antamatta tätä tunnustusta, koska tämä vaan on niin hemmetin hyvä!)
- Kaunis elämä, aloitteleva bloggaaja, jonka elämästä ei puutu vauhtia ja kauniita ja ihania asioita. Kiitos kun olet, henkinen sisareni! Odotan lisää postauksia!
- Vasta paistettu pulla, työmuurahainen niin kotona kuin töissään. Osaa tehdä kaiken ja hänen mielipiteitään ja vinkkejään kuuntelen. Tarinaa elämisen vaikeudesta, kun kaikki ei mene ihan niinkuin Strömsössä vaikka ulospäin siltä näyttäisikin.
DNA-testi joskus myöhemmin?
Tapasin isän puolen serkkuni Helsingissä. Olimme hyvin samanlaisia luonteiltamme; puheliaita, nauravia ja postiivisia. Serkkuni kertoi isänsä (setäni) olleen tarinankertoja, vitsiniekka. Minun isäni on ollut jöröttäjä, paremmin vetäytyvä jurottaja kuin iloluonteinen seuramies.
Miehet asuivat yhdessä, samassa talossa. Toinen setäni on ilmeisesti ottanut Kertun jostain kyytiinsä ja vienyt miehille taloudenhoitajaksi. Marraskuussa pikkuserkkuni kertoi Kertun olleen juuri oletetun isäni naisystävä. Aloin kuitenkin ajatella tuon serkkuni tapaamisen jälkeen, että mitäpä jos olen kuitenkin setäni lapsi. Pikkuserkku kyllä kertoi Kertun olleen hyvä puhumaan, mutta eiväthän kaikki piirteeni mitenkään voi häneltä periytyä. Pakko isänkin geenit on jotenkin vaikuttaa.
Päätin tutkia onko sisarussuhdetta mahdollista varmistaa DNA-tutkimuksella ja googlasin. Löysin yhden firman, joka tekee DNA-tutkimuksia ja sieltä kävi ilmi, että toki myös sisaruus voidaan selvittää. Helsingissä kuulin eräältä DNA-testin tehneeltä henkilöltä, että se olisi hyvin kallista, mutta ainakin tuon löytämäni firman tekemänä se maksaa vain pari sataa euroa; paljon rahaa mutta pieni hinta sukulaisuuden ja sisaruuden varmistamisesta.
Katselin oletetun isäni kuvaa, en löydä hirvittävästi yhteistä meistä kahdesta. Ehkä korvissa on jotain samaa, mutta ei juuri muualla. Vai enkö vain osaa katsoa sitä oikein? Kuva on 50-luvulta, biologisen siittäjäni armeijakuva, jossa hän on arviolta parikymppinen. Komea nuori mies. Katsoessani kuvaa, mietin mitähän hänellekin nuoruudessa tapahtui tai mistä johtuu, ettei löytänyt vaimoa vaan eli alkoholihuuruisesti veljensä kanssa maatalossa, jonka vanhempansa olivat rakentaneet. Varmasti ison tilan pojille olisi ottajia ollut, jo aiemmin kuin 80-luvun alussa.
Miehet asuivat yhdessä, samassa talossa. Toinen setäni on ilmeisesti ottanut Kertun jostain kyytiinsä ja vienyt miehille taloudenhoitajaksi. Marraskuussa pikkuserkkuni kertoi Kertun olleen juuri oletetun isäni naisystävä. Aloin kuitenkin ajatella tuon serkkuni tapaamisen jälkeen, että mitäpä jos olen kuitenkin setäni lapsi. Pikkuserkku kyllä kertoi Kertun olleen hyvä puhumaan, mutta eiväthän kaikki piirteeni mitenkään voi häneltä periytyä. Pakko isänkin geenit on jotenkin vaikuttaa.
Päätin tutkia onko sisarussuhdetta mahdollista varmistaa DNA-tutkimuksella ja googlasin. Löysin yhden firman, joka tekee DNA-tutkimuksia ja sieltä kävi ilmi, että toki myös sisaruus voidaan selvittää. Helsingissä kuulin eräältä DNA-testin tehneeltä henkilöltä, että se olisi hyvin kallista, mutta ainakin tuon löytämäni firman tekemänä se maksaa vain pari sataa euroa; paljon rahaa mutta pieni hinta sukulaisuuden ja sisaruuden varmistamisesta.
Katselin oletetun isäni kuvaa, en löydä hirvittävästi yhteistä meistä kahdesta. Ehkä korvissa on jotain samaa, mutta ei juuri muualla. Vai enkö vain osaa katsoa sitä oikein? Kuva on 50-luvulta, biologisen siittäjäni armeijakuva, jossa hän on arviolta parikymppinen. Komea nuori mies. Katsoessani kuvaa, mietin mitähän hänellekin nuoruudessa tapahtui tai mistä johtuu, ettei löytänyt vaimoa vaan eli alkoholihuuruisesti veljensä kanssa maatalossa, jonka vanhempansa olivat rakentaneet. Varmasti ison tilan pojille olisi ottajia ollut, jo aiemmin kuin 80-luvun alussa.
tiistai 27. maaliskuuta 2012
Jotain rajaa!
Pikkusiskoni pisti välit kanssani poikki Facebookissa ja muutenkin, johtuen siitä että en voi hyväksyä hänen äitinsä, Kertun, tekosia. Ok. Asia on kannaltani ok, ei haittaa. Vihatkoon mieluummin minua kuin äitiään.
Hänen blogiinsa on joku käynyt kommentoimassa todella törkeitä, kohdistuen juuri sisareeni sekä hänen vanhempiinsa. Minä en sitä ole kirjoittanut, vaikka näin yritetään saada asia näyttämään. Mikäli asia viedään eteenpäin, kuten minulle kerrottiin, tullaan huomaamaan että se en todellakaan ole ollut minä. IP tai Mac-osoite ei todellakaan tule täsmäämään tuon "anonyymin" lähettämään viestiin. IP voi vaihdella mutta tuo Mac on pysyvämpi. Se on se viimeisin tarkistuskeino. Mikäli viranomaiset innostuvat niin tarkistuttakaa tämä.
En kuulema kehtaisi kommentoida omalla nimelläni, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa. Ihan voin omalla Google-tililläni kommentoida, ja sen kauttahan tulisi myös linkki tähän blogiin jossa olen ihan tarpeeksi kertonut Kertun huonoista tavoista. Huonot tavat tai ei, hän on kuitenkin sisareni äiti. Kommentissa oli kysytty, mistä sisko on ulkonäkönsä perinyt (pyydettiin kuvaa Kertusta) vai onko isänsä vain ruma. Kuten olen täälläkin kirjoittanut, olen isästä kuullut vain hyvää. Kaikille tiedoksi; minun sisareni, oli hän minuun yhteydessä tai ei, on kaunis.
Muoks. tänään (28.3) huomasin tuossa sisareni blogissa vielä hirveämmän kommentin, jossa Kerttua sanotaan huoraksi. Vaikka mitä olen mieltä hänen miesseikkailuistaan niin en minä sitä teini-ikäsen blogiin kirjoittaisi vaan sanoisin sen suoraan Kertulle itselleen -onhan minulla hänen osoitteensa. Siskoni syyttää nimeltä minua viestin kirjoittajaksi. Minulla on omia epäilyjäni viestin kirjoittajasta, kirjoitusasu on aika samanlainen kuin mitä joissain minunkin blogiini tulleissa kommenteissa. Suosittelen kyllä sitä poliisin kontaktointia, näinpä saadaan oikea syyllinen kiinni.
Hänen blogiinsa on joku käynyt kommentoimassa todella törkeitä, kohdistuen juuri sisareeni sekä hänen vanhempiinsa. Minä en sitä ole kirjoittanut, vaikka näin yritetään saada asia näyttämään. Mikäli asia viedään eteenpäin, kuten minulle kerrottiin, tullaan huomaamaan että se en todellakaan ole ollut minä. IP tai Mac-osoite ei todellakaan tule täsmäämään tuon "anonyymin" lähettämään viestiin. IP voi vaihdella mutta tuo Mac on pysyvämpi. Se on se viimeisin tarkistuskeino. Mikäli viranomaiset innostuvat niin tarkistuttakaa tämä.
En kuulema kehtaisi kommentoida omalla nimelläni, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa. Ihan voin omalla Google-tililläni kommentoida, ja sen kauttahan tulisi myös linkki tähän blogiin jossa olen ihan tarpeeksi kertonut Kertun huonoista tavoista. Huonot tavat tai ei, hän on kuitenkin sisareni äiti. Kommentissa oli kysytty, mistä sisko on ulkonäkönsä perinyt (pyydettiin kuvaa Kertusta) vai onko isänsä vain ruma. Kuten olen täälläkin kirjoittanut, olen isästä kuullut vain hyvää. Kaikille tiedoksi; minun sisareni, oli hän minuun yhteydessä tai ei, on kaunis.
Muoks. tänään (28.3) huomasin tuossa sisareni blogissa vielä hirveämmän kommentin, jossa Kerttua sanotaan huoraksi. Vaikka mitä olen mieltä hänen miesseikkailuistaan niin en minä sitä teini-ikäsen blogiin kirjoittaisi vaan sanoisin sen suoraan Kertulle itselleen -onhan minulla hänen osoitteensa. Siskoni syyttää nimeltä minua viestin kirjoittajaksi. Minulla on omia epäilyjäni viestin kirjoittajasta, kirjoitusasu on aika samanlainen kuin mitä joissain minunkin blogiini tulleissa kommenteissa. Suosittelen kyllä sitä poliisin kontaktointia, näinpä saadaan oikea syyllinen kiinni.
maanantai 19. maaliskuuta 2012
Lisää viikonlopusta Helsingissä
Avaan siis vähän lisää viikonlopun tapahtumia ja tunnelmia nyt kun olen vähän saanut unta välillä! ;)
Af:in (ent Naf) kautta siis tutustuin erääseen minulle hyvin tärkeäksi tulleeseen ihmiseen, jonka kautta sain kuulla Af-viikonlopun kanssa samaan aikaan pidettävästä Aikuiset adoptoidut ry:n tilaisuudesta Pelastakaa Lapset ry:n tiloissa. Ilmoittauduin myös sinne.
Aikuisten adoptoitujen tapahtuma/tilaisuus/tapaaminen oli kielellisesti (suomen kielinen) erilainen, mutta tuntemukset ja kokemukset olivat siinäkin samanlaiset kuin Af:n tilaisuudessa (ruotsin kielinen). Meillä oli kaikilla erilaiset kokemukset siitä, miten meitä oli adoptioperheissä rakastettu tai kohdeltu. Kuitenkin, jokainen meistä ymmärsi toisen tuntemukset oli lähtökohdat ja elämäntarinat millaiset hyvänsä. Oli mahtava olla porukassa, joka ymmärtää puolesta lauseesta mitä ajaa takaa vaikkei olisi osannut tuntemaansa pukea sanoiksi! Och samma på svenska, vaikkei se minulle mikään vahva kieli olekaan!
Aikuisten adoptoitujen tapaamisessa oli aiheena sisarukset, sekä biologiset että adoptiossa saadut. Meillä oli hieman erilaisia suhteita sisaruksiimme, osalla pinnalliset "kaveripohjaiset" ja osalla tiiviimmät. Itselläni koen olevan molempia sekä vielä viileämpiä kuin kaveripohjalla olevia. Onneksi kuitenkin tiiviit sekä kaveripohjaiset tuovat minulle niin paljon onnea, etten osaa itkeä viileiden ja olemassaolemattomien perään. Olen kuitenkin kiitollinen jokaisesta sirauksestani olin sitten tekemisissä heidän kanssaan tai en.
Adopterad Finland rf:n perustaminen oli mielenkiintoista. Sain kuulla heistä tämän blogin ansiosta! Kiitos siitä! Liityin silloin välittömästi Facebook ryhmään ja nyt sain olla mukana perustamassa yhdistystä virallisesti. Tämä on suuri kunnia. Tavoitteena on olla vertaistukiryhmä, antaa apua erilaisissa tilanteissa, ja vaikuttaa asenteisiin positiivisesti. Antaa sitä, mitä adoptoidut tarvitsevat. Samoin Aikuiset adoptoidut haluavat olla mukana tukemassa, auttamassa ja vaikuttamassa. Molemmat yhdistykset ovat tärkeitä ja tervetulleita.
Lentokentällä myöhäislentoani odottaessa lueskelin "Voi hyvin"-lehteä. Siinä oli artikkeli hidastamisesta, tietoisesta päätöksestä lopettaa suorittaminen ja pessimistisen mielen positiiviseksi muuttamisesta. Minä aloitin uuden työn marraskuun puolivälissä. Työ oli kaikkea mistä olin haaveillut, mutta tunnelma yrityksen sisällä oli painostava ja ahdistava. En viihtynyt ja tunsin olevani lähes työpaikkakiusattu. Väsyin siihen hyvin nopeasti. Mietin aikani, ylireagoinko minä kaikkeen vai olenko aidosti väsynyt. Otin lopulta lopputilin ja huomasin olleeni oikeassa, olin jumalattoman poikki kaikesta.
Minulla on ollut ihan hullu vuosi ihan ilman adoption julkituloakin enkä ollut huomannut asiaa ennen kuin jouduin tuohon ahdistavaan ilmapiiriin ja sain tehtyä päätöksen lähteä. Se on ollut hyvä päätös. Olen saanut hengähtää, miettiä asioita ja suunnitella tulevaa. Rahaa ei ole, mutta mikäli uudet tuulet ottavat minut kyytiinsä niin tämä taloudellisesti epävakaa tilanne on ollut sen arvoista. Sen näkee myöhemmin. On tärkeää ottaa aikaa itselleen, miettiä mitä todella haluaa ja lopettaa suorittaminen. Edes hetkeksi. Liika on liikaa, vaikka elämässä onkin monia monia todella mielenkiintoisia juttuja mihin olisi mahtava lähteä mukaan.
Af:in (ent Naf) kautta siis tutustuin erääseen minulle hyvin tärkeäksi tulleeseen ihmiseen, jonka kautta sain kuulla Af-viikonlopun kanssa samaan aikaan pidettävästä Aikuiset adoptoidut ry:n tilaisuudesta Pelastakaa Lapset ry:n tiloissa. Ilmoittauduin myös sinne.
Aikuisten adoptoitujen tapahtuma/tilaisuus/tapaaminen oli kielellisesti (suomen kielinen) erilainen, mutta tuntemukset ja kokemukset olivat siinäkin samanlaiset kuin Af:n tilaisuudessa (ruotsin kielinen). Meillä oli kaikilla erilaiset kokemukset siitä, miten meitä oli adoptioperheissä rakastettu tai kohdeltu. Kuitenkin, jokainen meistä ymmärsi toisen tuntemukset oli lähtökohdat ja elämäntarinat millaiset hyvänsä. Oli mahtava olla porukassa, joka ymmärtää puolesta lauseesta mitä ajaa takaa vaikkei olisi osannut tuntemaansa pukea sanoiksi! Och samma på svenska, vaikkei se minulle mikään vahva kieli olekaan!
Aikuisten adoptoitujen tapaamisessa oli aiheena sisarukset, sekä biologiset että adoptiossa saadut. Meillä oli hieman erilaisia suhteita sisaruksiimme, osalla pinnalliset "kaveripohjaiset" ja osalla tiiviimmät. Itselläni koen olevan molempia sekä vielä viileämpiä kuin kaveripohjalla olevia. Onneksi kuitenkin tiiviit sekä kaveripohjaiset tuovat minulle niin paljon onnea, etten osaa itkeä viileiden ja olemassaolemattomien perään. Olen kuitenkin kiitollinen jokaisesta sirauksestani olin sitten tekemisissä heidän kanssaan tai en.
Adopterad Finland rf:n perustaminen oli mielenkiintoista. Sain kuulla heistä tämän blogin ansiosta! Kiitos siitä! Liityin silloin välittömästi Facebook ryhmään ja nyt sain olla mukana perustamassa yhdistystä virallisesti. Tämä on suuri kunnia. Tavoitteena on olla vertaistukiryhmä, antaa apua erilaisissa tilanteissa, ja vaikuttaa asenteisiin positiivisesti. Antaa sitä, mitä adoptoidut tarvitsevat. Samoin Aikuiset adoptoidut haluavat olla mukana tukemassa, auttamassa ja vaikuttamassa. Molemmat yhdistykset ovat tärkeitä ja tervetulleita.
Lentokentällä myöhäislentoani odottaessa lueskelin "Voi hyvin"-lehteä. Siinä oli artikkeli hidastamisesta, tietoisesta päätöksestä lopettaa suorittaminen ja pessimistisen mielen positiiviseksi muuttamisesta. Minä aloitin uuden työn marraskuun puolivälissä. Työ oli kaikkea mistä olin haaveillut, mutta tunnelma yrityksen sisällä oli painostava ja ahdistava. En viihtynyt ja tunsin olevani lähes työpaikkakiusattu. Väsyin siihen hyvin nopeasti. Mietin aikani, ylireagoinko minä kaikkeen vai olenko aidosti väsynyt. Otin lopulta lopputilin ja huomasin olleeni oikeassa, olin jumalattoman poikki kaikesta.
Minulla on ollut ihan hullu vuosi ihan ilman adoption julkituloakin enkä ollut huomannut asiaa ennen kuin jouduin tuohon ahdistavaan ilmapiiriin ja sain tehtyä päätöksen lähteä. Se on ollut hyvä päätös. Olen saanut hengähtää, miettiä asioita ja suunnitella tulevaa. Rahaa ei ole, mutta mikäli uudet tuulet ottavat minut kyytiinsä niin tämä taloudellisesti epävakaa tilanne on ollut sen arvoista. Sen näkee myöhemmin. On tärkeää ottaa aikaa itselleen, miettiä mitä todella haluaa ja lopettaa suorittaminen. Edes hetkeksi. Liika on liikaa, vaikka elämässä onkin monia monia todella mielenkiintoisia juttuja mihin olisi mahtava lähteä mukaan.
Af.rf ja Aikuiset adoptoidut ry
Viikonlopun olin Helsingissä. Kävin kahdessa eri adoptiokokoontumisessa, toisen järjesti PeLan tiloissa Aikuiset adoptoidut ry ja toisen Af rf (ent. Naf). Adopterade Finland rf perustettiin eilen 18.3.2012. Af:in puitteissa minusta tehtiin myös haastattelu perjantaina ja se on luettavissa täältä.
Viikonloppu oli raskas, mutta rakas ja tärkeä. Sain sanoa ja puhua aiheesta tuntien, että joku todellakin ymmärtää mitä käyn läpi ja mitä tunnen. Ja sen, mitä "haluan saavuttaa" tämän asian "jauhamisella". Olen myös luvannut auttaa muita adoptoituja omien juuriensa etsimisessä neuvomalla instansseja, joihin ottaa yhteyttä sekä ihan konkreettisesti mikäli joku haluaa. Huomenna kirjoitan tänne lisää viikonlopusta, nyt on ihan pakko yrittää saada vähän nukuttua, vaikka käynkin vielä ylikierroksilla tuosta mahtavasta viikonlopusta.
Kiitos Af.rf sekä Aikuiset adoptoidut ry (nettisivut aukeavat kevään aikana osoitteessa http://www.aikuisetadoptoidut.fi/).
Viikonloppu oli raskas, mutta rakas ja tärkeä. Sain sanoa ja puhua aiheesta tuntien, että joku todellakin ymmärtää mitä käyn läpi ja mitä tunnen. Ja sen, mitä "haluan saavuttaa" tämän asian "jauhamisella". Olen myös luvannut auttaa muita adoptoituja omien juuriensa etsimisessä neuvomalla instansseja, joihin ottaa yhteyttä sekä ihan konkreettisesti mikäli joku haluaa. Huomenna kirjoitan tänne lisää viikonlopusta, nyt on ihan pakko yrittää saada vähän nukuttua, vaikka käynkin vielä ylikierroksilla tuosta mahtavasta viikonlopusta.
Kiitos Af.rf sekä Aikuiset adoptoidut ry (nettisivut aukeavat kevään aikana osoitteessa http://www.aikuisetadoptoidut.fi/).
torstai 15. maaliskuuta 2012
PeLa ja Naf
Lähden viikonlopuksi kahteen eri adoptiotapahtumaan, toinen on Pelastakaa Lapset ry:n tapaaminen aikuisille adoptoiduille ja toinen on Naf:in ensimmäinen kokoontuminen ja suunnitelma olisi pistää siitä ihan virallinen ry pystyyn viikonloppuna. Naf:in tiimoilta minua myös haastatellaan Hufvudstadsbladetiin, tällä kertaa olen haastattelussa omalla nimelläni ja kuvallani.
Odotan viikonloppua paljon, tapaan Naf:in kautta tapaamani hyvän ystäväni sekä muita samassa elämäntilanteessa eläviä ja asian tärkeyden, suuruuden ja mullistavuuden ymmärtäviä ihmisiä. Ei tätä asiaa tosiaan voi käsittää sellainen ihminen, joka ei ole tätä kokenut. En minäkään käsittänyt ennen viime kesää. En ole ikinä tuntenut ketään adoptoitua.
Ajattelin käydä myös teatterissa samalla kertaa, menen Q-teatterin näytelmään Harvala; se on saanut hyvät arvostelut monelta eri kriitikolta. Myös Kiasma on ohjelmassa viikonloppuna, en ole aiemmin viitsinyt mennä sinne, koska olen enemmän klassisen taiteen ystävä. Ateneum on lempipaikkani Helsingissä, vietän siellä aina useamman tunnin käydessäni. Mutta nyt on aika avata mieli myös nykytaiteelle ja avartaa näkökulmaa myös sen osalta. Siellä on itseasiassa aika kiinnostavia ohjelmistoja tällä hetkellä. Voin jopa tykätä; siitä vessanpönttöinstallaatiosta en innostunut.
Vaikka en Tony Halmeesta ihmeemmin välittänyt, niin hänen määritelmänsä nykytaiteesta on mielestäni aika osuva: "Mitä hyötyä meille yleensä on koko Kiasmasta? Mä takaan sen, että jos mä väännän kunnon maissipaskat kattilaan ja lyön siihen propellin pystyyn ja vien sen yöllä salaa Kiasman näyttelyyn jonkun feministilesbotaiteilijan nimellä, niin siellä on helsinkiläiset taidekriitikot seuraavana päivänä lääpällään kehumassa että onpa uskomattoman hienoa taidetta." Mutta menen avoimin mielin, ehkäpä tuo Tonyn lasahdus tuntuu sitten tyhmältä. Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää.
Odotan viikonloppua paljon, tapaan Naf:in kautta tapaamani hyvän ystäväni sekä muita samassa elämäntilanteessa eläviä ja asian tärkeyden, suuruuden ja mullistavuuden ymmärtäviä ihmisiä. Ei tätä asiaa tosiaan voi käsittää sellainen ihminen, joka ei ole tätä kokenut. En minäkään käsittänyt ennen viime kesää. En ole ikinä tuntenut ketään adoptoitua.
Ajattelin käydä myös teatterissa samalla kertaa, menen Q-teatterin näytelmään Harvala; se on saanut hyvät arvostelut monelta eri kriitikolta. Myös Kiasma on ohjelmassa viikonloppuna, en ole aiemmin viitsinyt mennä sinne, koska olen enemmän klassisen taiteen ystävä. Ateneum on lempipaikkani Helsingissä, vietän siellä aina useamman tunnin käydessäni. Mutta nyt on aika avata mieli myös nykytaiteelle ja avartaa näkökulmaa myös sen osalta. Siellä on itseasiassa aika kiinnostavia ohjelmistoja tällä hetkellä. Voin jopa tykätä; siitä vessanpönttöinstallaatiosta en innostunut.
Vaikka en Tony Halmeesta ihmeemmin välittänyt, niin hänen määritelmänsä nykytaiteesta on mielestäni aika osuva: "Mitä hyötyä meille yleensä on koko Kiasmasta? Mä takaan sen, että jos mä väännän kunnon maissipaskat kattilaan ja lyön siihen propellin pystyyn ja vien sen yöllä salaa Kiasman näyttelyyn jonkun feministilesbotaiteilijan nimellä, niin siellä on helsinkiläiset taidekriitikot seuraavana päivänä lääpällään kehumassa että onpa uskomattoman hienoa taidetta." Mutta menen avoimin mielin, ehkäpä tuo Tonyn lasahdus tuntuu sitten tyhmältä. Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää.
maanantai 12. maaliskuuta 2012
Voi kunpa oisin saanut olla mukana...
Putte-Possun nimipäivää eilen vietettiin, vierahiksi ystävät ja tutut kutsuttiin.
Ensin tikkukaramellit heille tarjottiin, sitten vielä pullakahvit keitittiin,
:,: ja siellä kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisin saannut olla siellä mukana. :,:
Nimipäiväsankarille puhe pidettiin. Puhe oli vitsikäs ja sille naurettiin.
Putte-Possu punasteli ensin hämillään, sitten röhkäs kiitokseksi mielissään,
:,: ja siellä kaikilla.... :,:
Leikit siellä leikittiin ja laulut laulettiin, avaintakin kätkettiin ja laivaa lastattiin.
Viimein sentään kotilättiin kaikki matkattiin, siellä kohta rinnatusten uinuttiin,
:,: ja siellä kaikilla.... :,:
Tuli väistämättä tuo lastenlaulu mieleen kun katsoin kotimaista Kadonneen jäljillä-jaksoa. Siinä Aino (ent. Irina) löysi siskonsa ja katseli häävideota ja valokuvia perhejuhlista. Silmissä oli lasittunut, surullinen, hieman poissaoleva ja ehkä hiukan katkerakin ilme. Ilme, joka kertoo siitä, että katsoja olisi halunnut olla mukana näissä hienoissa hetkissä, mukana iloitsemassa tai tukemassa sisaruksiaan. Jakamassa hetken ainutlaatuisuuden.
Tunnistin sen ilmeen, minulla oli ja on edelleen, samanlainen olo kun katselen veljeni perheen kuvia eri tilanteista. Voi kunpa oisin saanut olla mukana! Onneksi tulevaisuudessa saankin olla mukana heidän elämässsään ja kokea heidän kanssaan hienoja juhlahetkiä.
Olen luvannut veljelleni erään hänelle erityisen tärkeän asian selvittämisen. Olen asettanut itselleni dead linen vuoden loppuun. Olen edistynyt jo jonkin verran, mutta viime silaus puuttuu ja sen saamikseksi olen valmis käyttämään aikaa ja voimavaroja. Lähes keinoja kaihtamatta. Onneksi sain myös apuvoimia asiaan, apuvoimat käyvät tällä hetkellä omia tutkimuksiaan tahollaan, minä jatkan omiani täällä. Tätä on vaikea selittää, mutta minulla on tunne kuin olisin sen velkaa sekä veljelleni että itselleni; tekisin sen eheyttääkseni menneisyyttä, saadakseni itselleni oikeutuksen olemassaolooni ja ehkä ihan pikkuisen piruuttani näyttääkseni, että mitä taakseen jättää sen edestään löytää.
Ensin tikkukaramellit heille tarjottiin, sitten vielä pullakahvit keitittiin,
:,: ja siellä kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisin saannut olla siellä mukana. :,:
Nimipäiväsankarille puhe pidettiin. Puhe oli vitsikäs ja sille naurettiin.
Putte-Possu punasteli ensin hämillään, sitten röhkäs kiitokseksi mielissään,
:,: ja siellä kaikilla.... :,:
Leikit siellä leikittiin ja laulut laulettiin, avaintakin kätkettiin ja laivaa lastattiin.
Viimein sentään kotilättiin kaikki matkattiin, siellä kohta rinnatusten uinuttiin,
:,: ja siellä kaikilla.... :,:
Tuli väistämättä tuo lastenlaulu mieleen kun katsoin kotimaista Kadonneen jäljillä-jaksoa. Siinä Aino (ent. Irina) löysi siskonsa ja katseli häävideota ja valokuvia perhejuhlista. Silmissä oli lasittunut, surullinen, hieman poissaoleva ja ehkä hiukan katkerakin ilme. Ilme, joka kertoo siitä, että katsoja olisi halunnut olla mukana näissä hienoissa hetkissä, mukana iloitsemassa tai tukemassa sisaruksiaan. Jakamassa hetken ainutlaatuisuuden.
Tunnistin sen ilmeen, minulla oli ja on edelleen, samanlainen olo kun katselen veljeni perheen kuvia eri tilanteista. Voi kunpa oisin saanut olla mukana! Onneksi tulevaisuudessa saankin olla mukana heidän elämässsään ja kokea heidän kanssaan hienoja juhlahetkiä.
Olen luvannut veljelleni erään hänelle erityisen tärkeän asian selvittämisen. Olen asettanut itselleni dead linen vuoden loppuun. Olen edistynyt jo jonkin verran, mutta viime silaus puuttuu ja sen saamikseksi olen valmis käyttämään aikaa ja voimavaroja. Lähes keinoja kaihtamatta. Onneksi sain myös apuvoimia asiaan, apuvoimat käyvät tällä hetkellä omia tutkimuksiaan tahollaan, minä jatkan omiani täällä. Tätä on vaikea selittää, mutta minulla on tunne kuin olisin sen velkaa sekä veljelleni että itselleni; tekisin sen eheyttääkseni menneisyyttä, saadakseni itselleni oikeutuksen olemassaolooni ja ehkä ihan pikkuisen piruuttani näyttääkseni, että mitä taakseen jättää sen edestään löytää.
sunnuntai 4. maaliskuuta 2012
Hiihtolomaviikon jälkeen
Olo on haikea, mutta onnellinen. Isoveljeni ja hänen ihana perheensä oli meillä viikon käymässä. Pieni asuntomme täyttyi rakkaista äänistä ja ihmisistä, nyt tuntuu kovin tyhjältä ja autiolta. Sain veljeltäni ihanan lahjan; ison kahvikupin, minkä kyljessä lukee isoilla kirjaimilla "sisko". Siitä tuli heti lempikuppini.
Viikon aikana käytiin kovasti eri paikoissa ja esittelin veljeäni ja hänen perhettään ystävilleni sekä perheelleni. Ihan kaikkialle ei ehditty, minne olisi ollut kiva vielä mennä. Kesällä uudelleen! :)
Olen hyvin onnellinen, että isoveljeni ja vanhempani tulivat hyvin toimeen keskenään. Lapsille puhutaan varamummosta ja -papasta. :) Miehenikin, yleensä kovin epäsosiaalinen, piti veljeni pesueesta ja suunnittelee jo ottavansa kelkan mukaan kun menemme vastavierailulle heille. No, ehkä näille lumille ei itsemme lisäksi kelkkaa ehdi kuljettaa mutta ensi talvena ainakin.
Mieheni myös sanoi miettineensä, miten vaikeaa veljelläni varmasti on ollut elämässään ilman vanhempia, vaikka hänellä onkin ollut mummu ja pappa huolta pitämässä. Mutta tieto siitä, ettei äiti välitä ja isästä ei ole tietoa, on varmasti ollut vaikeaa. Itse olemme mieheni kanssa voineet aina tukeutua vanhempiimme missä asiassa tahansa ja sitä ajatusta vasten peilaten voi vain yrittää kuvitella minkälaista on ollut elää ilman tuota tukea.
Huomenna, tai tänään, aamulla tulee Aamusydämellä-ohjelma. Ohjelmaa en yleensä katso, mutta huominen tekee poikkeuksen. Huomenna aiheena on adoptio ja näkökanta adoptoidun kautta. Toinen haastatelluista on minun hyvä ystäväni, jota olen täälläkin usein kiitellyt olemassaolostaan. Kannattaa katsoa se ainakin Yle Areenan kautta.
Viikon aikana käytiin kovasti eri paikoissa ja esittelin veljeäni ja hänen perhettään ystävilleni sekä perheelleni. Ihan kaikkialle ei ehditty, minne olisi ollut kiva vielä mennä. Kesällä uudelleen! :)
Olen hyvin onnellinen, että isoveljeni ja vanhempani tulivat hyvin toimeen keskenään. Lapsille puhutaan varamummosta ja -papasta. :) Miehenikin, yleensä kovin epäsosiaalinen, piti veljeni pesueesta ja suunnittelee jo ottavansa kelkan mukaan kun menemme vastavierailulle heille. No, ehkä näille lumille ei itsemme lisäksi kelkkaa ehdi kuljettaa mutta ensi talvena ainakin.
Mieheni myös sanoi miettineensä, miten vaikeaa veljelläni varmasti on ollut elämässään ilman vanhempia, vaikka hänellä onkin ollut mummu ja pappa huolta pitämässä. Mutta tieto siitä, ettei äiti välitä ja isästä ei ole tietoa, on varmasti ollut vaikeaa. Itse olemme mieheni kanssa voineet aina tukeutua vanhempiimme missä asiassa tahansa ja sitä ajatusta vasten peilaten voi vain yrittää kuvitella minkälaista on ollut elää ilman tuota tukea.
Huomenna, tai tänään, aamulla tulee Aamusydämellä-ohjelma. Ohjelmaa en yleensä katso, mutta huominen tekee poikkeuksen. Huomenna aiheena on adoptio ja näkökanta adoptoidun kautta. Toinen haastatelluista on minun hyvä ystäväni, jota olen täälläkin usein kiitellyt olemassaolostaan. Kannattaa katsoa se ainakin Yle Areenan kautta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)