Itsetunto vs itserakkaus

Itsetunto... olen miettinyt tätä asiaa paljon - aina. Minulla ei ole ollut erikoisen hyvä itsetunto koskaan. Ala-asteella minua kiusattiin koko ala-aste. Haukkumista, eristämistä, fyysistä käsiksi käymistä. Uhkailua. Päivittäin, kuuden vuoden ajan. Ihan mitä vaan pieni mieli keksi. Syynä se, että vanhempani polttivat sisällä tupakkaa ja vaatteeni haisivat sille (nykyään olisin varmaan koulun kingi tupakan hajuisena).

Kun olin 10-vuotias mietin itsemurhaa, mietin miten päin ranteet kannattaa viiltää, että veri varmasti valuisi ulos. Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, minut pelasti siitä kissani. Kikki oli minun paras ystäväni ja sille minä pystyin kertomaan kaiken pahan olon. Jotenkin sen kertominen ja silittäminen ja kehrääminen rauhoitti minua ja aloin ajattelemaan, etten voisi tehdä sitä Kikille enkä vanhemmilleni - kuolla.

Opettajat eivät hirvittävästi puuttuneet vaikka tiesivät. Joskus nousin kiusaajiani vastaan ja tulin saaneeksi jäki-istuntoa. En jäänyt, en nähnyt siinä mitään pointtia. Äiti soitti opettajalle, että ei tarvitse istua jos itseään puolustaa; hän voi tulla siitä edestä. Ei tarvinut istua eikä äidin mennä. Kerran opettaja kysyi luokassa kaikilta, että "käsi ylös, ketä kiusataan!" Yksi luokkakaveri nosti käden, minä en. Minun ylpeyteni ei antanut periksi näyttää, että ovat murtaneet sen. Sen jälkeen minun päälleni syljettiin illalla kaupan edessä, jotain nöyryytystä piti saada kun eivät päivällä olleet opettajan kautta sitä iloa itselleen saaneet.

Nämä kaikki muistot kulkevat aina minun mukanani, vaikka en pahemmin ajattele niitä. Olen käsitellyt asian yläasteikäsenä ja lukiossa, kipuilin normaalit teini-ikäisen kipuilut ja jotenkin pääsin yli tuosta kaikesta 6 vuoden helvetistä. Olen aina ollut mustanhuumorin ystävä, minun selvitymiskeinoni ja asioiden läpikäyminen tapahtuu juuri mustanhuumorin kautta. Ajattelin yläasteella kiusaamisesta, että tekivät palveluksen, koko ala-asteen oppilaat, että näyttivät ettei elämä ole pelkkää ruusun terälehdillä hyppelehtimistä. En päässyt helpolla, mutta selvisinpä! Jätti se silti jälkensä, kyllä pelkäsin isompia lapsi- ja nuorisoryhmiä, kiersin kaukaa. Joskus vieläkin.

Itsetunto oli pirstaleina, pitkään. Aloin pikkuhiljaa saada sitä kasaan vasta reilusti yli 20-vuotiaana. Se ei ole vieläkään ihan kasassa, palasia puuttuu. Adoption julkitulon jälkeen olen kuitenkin saanut kurottua niitä puuttuviakin lähemmäs jo kasaan saatua palasta. Olen saanut tietää minkälaisista juurista olen siinnyt ja mitä niiden ns. ydinjuurien takana kauempana on; papan äiti ja isä, mummun äiti ja isä. Minkälaiset vaiheet kenekin elämässä on läpikäyty ja mitä ajankuvaa on silloin eletty. Minusta tämä kaikki on äärimmäisen mielenkiintoista!

Puhun paljon itsetunnosta ja itsensä tuntemisesta ystävieni kanssa. Aloin miettimään missä vaiheessa siitä puhuminen, oman menneisyytensä vaikeuksista jauhaminen menee itserakkauden puolelle. Jos aina vain puhuu siitä mitä ennen on saanut kokea ja miten siitä on selvinnyt ja miten nyt on ihan eri tyttö kuin aiemmin, niin onko se jo itserakkautta? En nyt sano puhunko itse itsestäni ja menneisyydestäni jatkuvasti, en niinkään... puhun lähinnä tästä adoptiosta - joka on ihan yhtä ärsyttävää niille, jotka siitä kuulevat jatkuvasti! :D Siksi on hyvä, että on mahdollisuus kirjoittaa tätä blogia. Kun kirjoitan tätä kaikkea ulos en enää jaksa jauhaa siitä puhumalla niin paljon.

Missä vaiheessa itsestään puhuminen, menneisyydestään jauhaminen ja sitä kautta oman kärsimyksensä korostaminen muuttuu itserakkaudeksi? Tämä on yleinen kysymys, tiedän tämän blogin jauhavan vain ja ainoastaan minua ja menneitä.