Lisää kitinää

Nyt tämä vasta kitinäksi menee. Viime yönä luulin kirjoittaneeni pahan olon ulos itsestäni, mutta en näemmä. Aamulla päätin pitää tänään itsesäälipäivän, olen vain kotona sohvan mutkassa ja murjotan. Annan elämän murjoa itseni sääliä itseäni ja surra elämää. Tämä siksi, että voisin aloittaa huomenna uuden vuoden puhtaalta pöydältä ja uudella virralla.

Olen nyt koko päivän ähöttänyt tässä sohvalla, takapuoli jumissa enkä ole kudelmaakaan saanut yhtään tehtyä. Päiväunet sentään otettiin kissan kanssa päivemmällä kun mies meni käymään kotonaan. Televisiosta tulee ohjelmia, joissa on haikeat musiikit. En katso mitään mutta musiikin kuulen. Tämä minun haikea, alavireinen olo johtuu mitä ilmeisemmin tosiaan ikävästä. Eilen juttelin rakkaan ystäväni kanssa, joka myös on adoptoitu. Hän pääsee käymään biologisen sukunsa luona kuukausittain kun asuu niin lähellä heitä. Minun ja biologisen juuristoni välillä on yli 500km lyhimmillään. Pikkusisko asuisi lähempänä, mutta sinne en ole tervetullut Kertun vuoksi.

Olisi ihana hypätä autoon, hurauttaa kylään katsomaan kaikkia rakkaitaan silloin kuin sopisi aikatauluihin. Nyt ne pitää suunnitella todella hyvin, koska tuommoista matkaa ei viitsi pe-su välillä lähteä tekemään. Niinpä ikävöin ja kuuntelen haikeaa musiikkia.

Johtuu se masentuneisuus myös täällä todellisuudessakin olevista asioista ja ihmisistä. Mieheni ei ole innokas tapaamaan biologisia sukulaisiani, hänestä on raskasta lähteä kylään tutustumaan uusiin ihmisiin. On aika ujo. Mutta voisin olettaa, että oman avovaimonsa vuoksi vähän venyisi; minäkin yritän venyä hänelle tärkeiden ihmisten vuoksi. Puhuu adoptiosta kyllä jos minä aloitan mutta vastailee lyhyesti ja tympiintyneenä. Hänen vanhempansa ja sisaruksensa ovat vielä oudompia. Koetan aloittaa puhumisen adoptiosta, sisaruksista tai veljen lapsista. Ei mitään vastausta tai pikainen hymähtäminen ja puheenaiheen vaihto.

Äitini oli soittanut anopille ja toivottanut hyvää joulua ja samalla sitten sivulauseessa maininnut tästä adoptiohommasta ja veljestä. Anoppi oli vastannut, että ei siitä kannata puhua kun vanhempani ovat olleet minulle kuitenkin hyvät vanhemmat. Äitini oli sanonut, että se liity itseasiassa asiaan mitenkään vaan adoptiosta voidaan puhua mikäli minä itse haluan eikä se ole vanhempieni ja minun välillä vaiettu aihe. On se toisaalta, en minä ihan kaikkea heille puhu; varsinkaan isälle koska minusta tuntuu, että hän on mustasukkainen tietyistä asioista. En halua loukata häntä, joten olen hiljaa.

Mutta minua itseäni loukkaa tuo mieheni sekä hänen perheensä asenne. Ihan kuin huoneeseen astuisi aina virtahepo jos johonkin vastaan ja viittaan sanallakaan biologiseen sukuuni. Veljenlasteni nimiä ei voi mainita kun se ahdistaa heitä selvästi. Haluaisin puhua ja kertoa heillekin tästä onnesta, minkä olen saanut kokea sisarusteni löytymisen johdosta. He eivät halua kuulla. Se on loukkaavaa. En sitten puhu mitään heillekään, mitä tuosta puhumaan kun ei heitä joko kiinnosta tai sitten ahdistuvat. Kälyni on lasten psykologi ammatiltaan mutta ei näemmä käytä sitä taitoa vapaalla ollessaan, ikävä kyllä. Minusta olisi mielenkiintoista keskutella hänen kanssaa ammattinäkökulmasta aiheesta mutta no... olisi mielenkiintoista mutta utopista edes toivoa keskustelua.

Minulle olisi tärkeä puhua asiasta elämäni ihmisille, nyt tulee sellainen olo ettei minua hyväksytä adoptoituna. Siis niinkuin puhutaan, että kun ihminen sairastuu vakavasti niin sen näkee, ketkä pysyvät rinnalla ja ketkä kavahtavat karkuun. On vähän sellainen olo, että minussa on nyt heidän silmissään joku stigma ja sen peittääkseen eivät ota mihinkään asiaan kantaa, mikä liittyy vähääkään adoptioon tai minun biologisiin sukulaisiini. Appi on ainoa, joka edes jotenkin ottaa osaa mikäli puhun jotain sisaruksistani. Yleensä hänkin kyllä vaikenee heti kun anoppi katsoo häntä siihen malliin, että "nyt suu kiinni".

Ei tämä turtunut, väsynyt olo nyt meinaa lähteä pois edes kirjoittamalla. Syy ei siis ole yksistään ikävässä ja sen hyväksymisessä, että adoptoituna olen aina vähän etäämpi kuin muut biologisessa suvussa keskenään, jopa mummulleni. Ehkä olen väsynyt uudesta työstäni, jonka aloitin marraskuun puolessa välissä. Tai elämään yleensä; kotona pitäisi siivota mutta ei millään saa aikaiseksi. Olen saamattomampi kuin pitkään aikaan. Minulla on fibromyalgia, sekin aiheuttaa väsymystä, ehkä tämä johtuu siitä.

Tuli muuten tässä mieleeni, että fibron syntymekanismejahan ei tiedetä. On todettu, että joillakin sen laukaisee virustartunta, joillakin traumaattinen tapahtuma, kova pitkään jatkunut stressi tms. Itse olen kärsinyt tästä 11-vuotiaasta saakka, joskaan sitä ei diagnosoitu kuin 12 vuotta myöhemmin. Luulin sen iskeneen minulle koulukiusaamisen johdosta, tuolloin 10-11-vuotiaana se oli pahimmillaan.

Mutta. Mitä jos se juontuukin pidemmältä ja tulee alitajunnasta? Jospa olen vauvana kokenut traumaattisena hylkäämiset Ensikodin huoneeseen niin kovasti, että se on myöhemmin tullut sairautena esille? En kyllä muista mitään koko Ensikodista, olen ollut 4kk ikäinen, mutta mistä sen tietää. Nykyajan kukkahattutätien mielestä jo sikiö voi traumatisoitua iäksi milloin mistäkin.

No, en minä tosissani tuohon usko mutta jännä ajatus kuitenkin. Eihän sitä tiedä, pitäisi olla sitä psykologian ja neurologian tuntemusta, että voisi tehdä pitemmälle meneviä päätelmiä. Keittiöpsykologia kuitenkin on mukavaa ajanvietettä niin mietinpä aihetta ja teen itsestäni psykoanalyysin tässä illan ratoksi.

Kaikesta masistelusta huolimatta, huomenna alkaa uusi vuosi. Puhdistavaa, voi aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä - ainakin ajatuksen tasolla.

Hyvää uutta vuotta 2012 kaikille! :)