Ajatuksen virtaa

Tällä viikolla minulle kerrottiin töistä, ettei työni jatku enää tämän hetkisen pätkäsopimuksen jälkeen. Vielä viikko sitten sen sanottiin jatkuvan. Työn loppuminen ei haittaa, mutta olen aika vihainen toimintatavasta; ensin luvataan jatkoa ja sitten ei yhtäkkiä enää luvata. Olin todella, todella vihainen asiasta.

Illalla mietin töiden loppumista ja päätin, että ihan sama. Sen rinnalla, mitä olen tänä kesänä kokenut, ei yksi alipalkatun ja vaatimattoman työn loppuminen tunnu itseasiassa missään. Ehkä suutuin asiasta siksi niin kovasti, että taas minulta pimitetään joku tieto. Joku päättää jotain mutta ei voi kertoa asianomaiselle mitään suunnitteluvaiheessa vaan vasta kun ollaan vaiheessa, jossa piti alunperin kuulla miten pitkän pätkän tällä kertaa saan. Vähän sama kuin adoptiohommassa. Pidetään siinä luulossa, että asia on näin vaikka se onkin nuin. Taas minua huijattiin; sopimuksen päättymisestä on tiennyt ainakin yksi samantason toimihenkilö ja ilmeisesti myös vaikuttanut asiaan ja minä en ole osannut epäillä mitään. Ehkä olen vihainen itselleni; taaskaan en nähnyt asioiden läpi vaan sokeasti uskoin asioiden olevan niinkuin ne näyttivät olevan.

Radiosta kuului Ismo Alangon (Hassisen koneen) loistava kappale "Tällä tiellä". Siinä kävellään pitkin tyhjää tietä taloon, jota kutsutaan kodiksi, vaikka siellä ei ole laulajan henkilölle ketään. Hän on yksin tällä tiellä. Jostain syystä se herätti ajatuksen, että tämähän on vähän kuin minun elämästäni. Vaikka siis...talossa, jota kodiksi kutsutaan on kuitenkin minun vanhempani. Tämä asia ei ole muuttunut miksikään, vanhemmat on vanhemmat nyt ja aina. Mutta jos miettii asiaa laajemmin, talossa ei ole minulle ketään... ei fyysisessä talossa vaan esimerkiksi minun elämässäni. Tässä elämässäni, missä minulla on eri nimi ja mitä olen elänyt omanani (ja onhan se) 30 vuotta, ei olekaan ketään tai mitään, ketä tai mitä luulin siinä olevan. Elämäni onkin vähän irrallista, olen lastu laineilla. Tajuaako kukaan? Minä olen sitä mieltä, että tämä elämäni on oikea elämäni, sukulaiseni on sukulaiseni ja minä olen minä, mutta ei mikään kuitenkaan ihan kokonaan. Ainoa vakaa asia on vanhemmat, muu on vähän kuin tuuliajolla ja irrallaan.

Olenko minä minä? Olisinko minä vaikka olisin elänyt toista elämää? En varmastikaan olisi. Kumpaakaan. Mutta siitä huolimatta sitä miettii. Mikä on tehnyt minusta tällaisen kuin olen, geenit vai kasvatus? Varmaan molemmat osaksi, loput olen luonut itse omilla valinnoillani. Onko ne valinnat olleet oikeat? Ehkä osin, osin olisin voinut valita erilailla.

Vertaistuki on tärkeää, saan sitä NAF:sta (Nationellt Adopterad Finland http://www.adopterad.fi/) jutellessani kaikenikäisten ja erilaisten taustojen omaavien jäsenten kanssa. Eräs Naffilainen erityisesti on minulle tärkeä henkilö. Juttelemme melkein päivittäin asiasta. Hän on aina tiennyt adoptiostaan ja tuntenut biologisia juuriaan parin vuoden ajana. Viimeksi juttelimme siitä, häiriintyvätkö biologiset sukulaisemme meidän jatkuvasta viestinnän tarpeestamme. Saatamme molemmat laittaa omille sukulaisillemme ihan turhiakin viestejä "hei, lenkillä sataa", "onpa kaunis kukka tässä pihalla", "menenpä kahville" jne. Hänen mielestään meillä on tarve kontaktiin, koska olemme jääneet siitä elämissämme paitsi aiemmin. Olen ihan samaa mieltä.

Meidän biologiset "uudet" sukulaiset on meille vähän kuin biologiset idolit. Palvomme uusia verisukulaisiamme ja otamme takaisin sen, mistä olemme aiemmin paitsi jääneet. Minulla on 30 vuoden kontaktit rästissä. Kysyin isoveljeltäni häiritseekö häntä kun koko ajan laitan viestejä, ei kuulema häiritse häntä eikä onneksi myöskään kälyä. En halua olla vaivaksi, mutta en pysty myöskään kunnolla hillitsemään itseäni viestittelyn kanssa. Sitä haluaa jotenkin olla mukana menossa, kuulla mitä toisessa päässä tapahtuu ja kertoa mitä itse on tekemässä. Hirveä ikäväkin painaa jatkuvasti.

Pikkuveljeen haluaisin tutustua paremmin. Olen koittanut hänelle jutella Fb:ssä, mutta hän on tyypillinen nuori mies ja ainakin kirjallisesti vähäpuheinen. En tiedä onko meillä paljon yhteistä, mikä johtunee siitä että emme ole vielä löytäneet yhteistä aihetta. Haluaisin hirveästi oppia tuntemaan hänetkin. Sellainen ontto-olo; näkee kuvan että tuossa on mun pikkuveli mutta en tiedä oikeastaan mitään hänestä. Kehtaako paljon kyselläkään, jos hän ei halua yhtä paljon tutustua minuun? Ärsyyntyykö hän jos kyselen? Mitä hän miettii mistäkin? jne...

Asustelen vanhempieni talossa, minun kotitalossani, seuraavat pari viikkoa kissavahtina. Täällä on aikaa ajatella. Paljon kuvia, omat huonekalut ja tavarat. Kaikki ajalta, jolloin olen kuvitellut olevani heidän biologinen lapsensa. Tuntuu hassulta. Olen heidän oikea lapsensa, mutten biologinen. Sekin tuntuu hassulta.  Irralliselta mutta kuitenkin ihanan ankkuroidulta. Kai tämä on sitä aikuiseksi kasvamista tässä samalla. Olen oma itseni, mutta kuitenkin joidenkin oma.