Aikuiset adoptoidut järjestävät yhteistyössä Pelastakaa Lapset ry:n kanssa tilaisuuden, jonka aiheena on Varhainen vuorovaikutus ja sen merkitys adoptoidun elämässä. Alustajana tässä 17.11 Helsingissä pidettävässä tilaisuudessa on Jari Sinkkonen, korkealle arvostettu lasten psykiatri. Aion mennä tuohon tilaisuuteen, vaikka kävellen.
En ole ihan varma uskonko lapsen ensimmäisten elinkuukausien aikana kohtaamien tapahtumien vaikuttavan jollain tavalla ihmisen tulevaan kehitykseen tai käyttäytymismalleihin. Jotenkin on aina helppo vedota "huonoon lapsuuteen" tai muihin vaikeisiin alkuasetelmiin kun elämä potkii päähän. Mutta ehkä siinä on kuitenkin jotain perää, en tiedä. Menen avoimin mielin ja kiinnostuksella kuuntelen mitä Sinkkonen sanoo asiasta. Ehkäpä minullakin on jotain varhaislapsuudesta jääneitä toiminta- /käytösmalleja, joita en sinällään tiedosta olevan, mutta joita aina toistan samantyyppisten tilanteiden kohdalle osuessa.
Mietin esimerkiksi omaa "lähtöherkkyyttäni" kun suhteessa menee huonosti. Tai en tiedä olenko lähtöherkkä jos olen jättänyt yhden miehen, ajatellut lähtöä toisen miehen kanssa (ja eronnut lopulta kolmannen osapuolen tullessa hämmentämään pakkaa miehen lähisuvun puolelta) ja taas ajateltuani eroa kolmannen miehen kohdalla, jolloin tosin tein päätöksen etten lähde heti kun on vaikeaa vaan jään ja korjaan asian. Jotenkin se ensimmäinen ajatus on paeta vaikeaa tilannetta, lähteä. (Ei niitä onneksi ole kuin kolme noita miehiä ollut, ei ihan Rautian "Timon mitalla" kuitenkaan. ;)) Ehkä se on joku jäänne niiltä ensimmäisiltä elinkuukausiltani, jolloin Kerttu yritti olla tilanteen rouva, mutta lopulta viina vei järjen ja jätti lapsen. Ehkä hän tunsi ahdistusta "jämähtäneessä" tilanteessa ja minä aistin sen ja opin, että kun tilanne ei enää innosta niin voi vain lähteä ja lyödä hanskat tiskiin.
Mieheni oli katsonut jonkun dokumentin, jossa Suomessa syntynyt ja samantien laitokselta adoptoidun japanilaistaustaisen tytön elämää seurattiin. Tyttö ei ollut laitoksella kuullut japania, ainoastaan suomen kieltä, mutta hänellä oli silti äärettömän helppo omaksua kieli opiskellessaan sitä myöhemmin. Ne on ne geenit varmasti, jotka vaikuttavat! Samaa uskon itsessäni, sillä olen aina rakastanut jylhiä järvimaisemia kalliorantoineen ja mahtavine mäntyineen. Ja kas kummaa, sieltähän se Järvi-Suomen puolelta minunkin juureni löytyivät! Minun henkinen maisemanihan se on sieltä antanut tietää itsestään.
Geenit, alitajunta ja toinen tietoisuus on jänniä asioita. Hitsit kun ymmärtäisi psykologiaa enemmän, voisi tutkia tätä syvemmältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mikäli haluat kirjoittaa minulle suoraan voit tehdä sen osoitteeseen iida.maalahti@gmail.com