Luopuminen on raskasta mutta väistämätöntä. Ihminen luopuu elämänsä aikana monesta eri asiasta; osa on vakavampia, osa kevyempiä. Puolentoista vuoden aikana olen joutunut luopumaan monesta asiasta, mikään niistä ei ole ollut kovin kevyt vaikka on siltä saattanut ulospäin vaikuttaakin. Minä en osaa itkeä julkisesti enkä näyttää surulliselta, vaikka yleensä avoin olenkin. Nielen kyyneleet, nostan pään ylös ja jatkan eteenpäin. Elettävä se on muutoksesta huolimattakin.
Mikään ei ole enää kuten se vielä pari vuotta sitten oli. Ei mikään. En voi silti sanoa, että asiat olisivat huonommin, en tosiaankaan. Ne ovat vain hyvin erilailla.
Sain sisaria, joista luovuin ehkä hieman vastentahtoisesti, mutta näin jälkikäteen olen siitä onnellinen. En ole kuin he, enkä haluakaan olla. Luovuin myös biologisista serkuistani, en tuntenut heitä "omikseni". Minulla on jo serkut, en minä enempiä tarvitse.
Luovun myös biologisen isäni etsimisestä, jos Kerttu ei muista kenen pokansa siemenestä minä olen alkuni saanut, niin sitten ei muista. Tai "muista". Kertusta itsestään minun ei tarvitse luopua, koska häntä ei koskaan ole oikeastaan ollut edes olemassa. Kyllä, hän on minut sisuksistaan ulos pukeltanut, mutta minulle häntä ei ole ollut. Eikä minua hänelle. Toivottavasti kuitenkin olen aiheuttanut hänelle edes jonkinlaisia tunnontuskia menneisyydestä, edes jossain määrin. Toivottavasti hän on edes vähän katunut sitä, mitä on veljilleni tehnyt. Siskoille se ja sama, heitäkään ei oikeastaan ole minulle olemassa. Kuten ei minuakaan heille. Ei oikeastaan kiinnosta juuri heidän kärsimyksensä. Ainoastaan veljilläni on jotain merkitystä minulle.
Nyt luovun tämän blogin päivittämisestä. Ehkä saatan jossain vaiheessa tänne taas jotain rustailla, mutta en enää päivitä tätä aktiivisesti. En kuitenkaan luovu tästä kokonaan, pidän tämän olemassa ja toivon, että tästä voisi olla jollekin jotain apua tai muuta. Jos tämä kokonaisuus herättää mitään ajatuksia niin kommentoikaa toki.
Erityisesti toivon, että Sinä pian 18v täyttävä poika, joka kommentoit jotain aiemmin, olet saanut tästä jotain näkökulmaa etenemiseesi. Hyvää ja huonoa, jotta osaat tehdä päätöksiä ja edetä sopivassa suhteessa ja osaat ottaa huomioon erinäisiä asioita.
Toimin Adopterad Finland rf:n (AF:n) yhteyshenkilönä Oulun ja Pohjois-Suomen alueella, yhdistyksen pääkieli on ruotsi mutta suurin osa ymmärtää ja osaa myös suomen kieltä. Mikäli haluat lisätietoja yhdistyksestä niin kommentoi minulle yhteystietojasi niin vastaan sähköpostiin. Kommentit eivät tule julkisiksi heti vaan vasta kun olen hyväksynyt ne, joten sinun ei tarvitse pelätä tietosuojavuotoja.
Kiitos ja kumarrus.
- Maria
aka Iida Maalahti
Niin no, väkivalta sattuu mutta sanat tappavat. Kiitos tästä. -v
VastaaPoistaSisko hyvä, ainoastaan ne keihin se osuu ja uppoaa. :)
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKiitos tästä blogista, ilman sinua en olisi uskaltanut ottaa sukuuni yhteyttä. Nyt olen saanut monta serkkua ja kuullut sukutarinoita, suunnattoman arvokas asia minulle. Toivottavasti pidät blogin vielä verkossa.
VastaaPoistaKiitos, hienoa kuulla että jollekin on ollut apua - muillekin kuin minulle ajatusten selkiyttäjänä. :) Toki pidän tämän täällä ja tulen varmasti päivittämäänkin aina silloin tällöin, mutta en tosiaan enää vakituiseen.
PoistaSukutarinat, veriside, oman historian kuuleminen ja tunteminen on äärettömän arvokas asia! Itsestäni on valtavan ihanaa kuunnella biologisen mummoni tarinointia sukuhistoriasta - hän tietää siitä valtavasti.
Hei,
VastaaPoistaPidin taukoa blogisi lukemisesta kesän ajan, mutta palasin siihen nyt. Tapasin biologiset sisarukseni, biologisen isoisäni ja tätini viime. Biologinen äitini on valitettavasti jo kuollut. Päivä oli minulle unohtumaton. Olen biologiseen sukuuni paljon yhteydessä, ja tunnen yhteyttä heihin. Kuten aiemmin jo mainitsin, on mukavaa ja helpottavaa lukea jonkun toisen ajatuksia ja tuntemuksia samoista asioista. Toivon sinulle hyvää jatkoa, ja hyvää joulunodotusta! :)
T: Nyt jo 18 v. poika