Ainoa elämä, toista ei tässä tietoisuudessa ole

Elämä, jota elämme on tässä ja nyt. Uskon uudesti syntymiseen, mutta se elämä mikä tulee myöhemmin kuin tämän hetkinen, ei ole tässä tietoisuudessa joten tämä mitä nyt elämme ja koemme on ainutlaatuista. Tätä ei voi jatkaa enää kun syntyy uudelleen!

Aivan typerä lehtimainos pyörii televisiossa, missä kuoro laulaa, että "elämäsi on nyt, eikä sitkun..." Jotenkin omituinen linkitön linkki ko. lehteen, mutta tuo kertsi on totuus. Elämä on nyt, eikä joskus myöhemmin. Toinen voimaannuttava kappale on Kaija Koon "Kaunis rietas onnellinen", siinäkin lauletaan että on aika ottaa elämä omiin käsiin, olla terveellä tavalla itsekäs ja elää ihan juuri niin kuin itse haluaa. Melkein itken kun kuuntelen tuota kappaletta, niinhän sen pitäisi mennä!!!

Olen kiltti tyttö, liian kiltti. Olen aina tehnyt mitä minulta on vaadittu ja pyydetty. Aina kuunnellut muiden mielipiteitä ja koittanut olla mieliksi. Välillä minulla on ollut kapinointiyritystä, mutta eihän se koskaan ole minua kauas vienyt. Minulla ei ole ollut voimaa olla itsekäs, sanoa että "NYT PERKELE, MINÄ TEEN MITÄ HALUAN!" Huutohan siitä tulee jos yrittää, minut saadaan tuntemaan itseni niin pieneksi, niin vääränlaiseksi ja niin saakelin itsekkääksi, että oksettaa. Yleensä olen yrittämisen jälkeen nöyrtynyt ja tehnyt niinkuin muut haluavat ja vaativat. Unohtanut itseni, koska niinhän pitää tehdä. Pitää olla epäitsekäs viimeiseen asti, tehdä itseään vastaan ja voitava huonosti, että muilla olisi parempi olla. Tiettyyn pisteeseen minä allekirjoitan saman asian, minä mielelläni annan vaikka vaatteet päältäni ja näen nälkää jos saan sillä paremman elämän huonompiosaiselle, mutta ihan kaikkeen minä en enää halua venyä; minäkin haluan elää OMAA elämääni.

Miten olen sitten huomannut kiltintytönsyndroomani. Olen saanut tietää olevani adoptoitu, olen tutustunut juuriini ja tehnyt kovasti työtä löytääkseni rakkaat sisarukseni sekä muut biologiset sukulaiset. Olen voimaantuntut, keskustellut erään erittäin viisaan ystäväni kanssa, jota arvostan ihan valtavasti. Olen huomannut, että minullakin on oikeuksia, minulla on voimaa vaatia oikeuksiani ja voimaa toteuttaa aikomani; sanoi kuka mitä tahansa. Minusta on pikkuhiljaa tulossa minä.

Tämä ei tarkoita, etteikö vanhempani olisi vanhempiani ja ettenkö kunnioittaisi ja rakastaisi heitä tai arvostaisi heidän mielipiteitään tai olisi kiitollinen heille kaikesta mitä ovat minua kohtaan tehneet. Ei todellakaan tarkoita sitä. Tämä tarkoittaa vain sitä, että näin kolmekymppisenä AIKUISENA naisena minä tuon kaiken rakkauden, hyvän kasvatuksen ja hyvien lähtökohtien vuoksi osaan ajatella ihan itse ja tehdä ihan omat päätökseni sekä kantaa niistä vastuun. En minä pystyisi siihen, edes luottamaan pystyväni, mikäli en olisi vanhempieni kasvattama. Nyt vain on tullut se aikuistumisen aika, vihdoin, johan sitä on odotettukin. Opiskeluaikana oli helppo hengittää kun välimatkaa oli paljon, pystyi niin helposti sanomaan, että "joo, joo, on, on, ei tietenkään jne" mitä nyt äiti halusi kuulla. Täällä se ei ole niin helppoa, minua on vedetty tiukempaan liekaan mitä kauemmin olen taas täällä kotipuolessa asunut. Ei äiti varmasti itse edes huomaa sitä, mutta näin se vain on.

Oma vikani, olen antanut periksi. En tykkää olla riidoissa äitini kanssa enkä varsinkaan tykkää siitä pienuuden tunteesta ja pahasta mielestä, jonka saan kun mielipiteeni eroaa huomattavasti äitini täydellisestä totuudesta. Olen pelkuri, lapsellinen kolmikymppinen, joka antaa äitinsä kävellä ylitseen. Tiedän, mutta ei se ole niin helppoa nousta äitiään vastaan varsinkaan kun kunnioittaa häntä niin paljon kuin minä kunnioitan. Arvostan hänen mielipiteitään ja siksi minä varmaan kuuntelen häntä liikaa. Isäni mielipiteet ovat vielä erikoisempia kuin äitini, hän näkee minut oikeasti viisi vuotiaana, äiti sentään teini-ikäisenä. Hän pelkää joka hemmetin asiaa, jos Helsingissä sataa lunta niin tokihan sitä sataa myös muualla Suomessa ja siksi olisi parempi ettei lähtisi autolla minnekään ja mielellään vaikka menisi väestönsuojaan turvaan. Kyllä minä pärjään, olen sitkeämpi ja pärjäävämpi kuin te varmaan edes osaatte kuvitellakaan. Olette itse kasvattaneet minut, joten voitte luottaa siihen että kyllä minä osaan elää.

Se, että haluan olla tiiviisti yhteydessä biologisiin juuriini, veljeeni, mummooni, enoihini ja kaikkiin muihinkin uusiin sukulaisiin, ei ole teiltä oikeasti pois ollenkaan. Minä en ole teitä unohtamassa ja hylkäämässä. Mummoni totesi minulle viime viikolla, ettei uskalla kiintyä minuun liikaa kun ei tiedä miten vanhempani suhtautuvat asiaan. Minä en käsitä miten tässä asiassa voi olla näin paljon ristiriitoja. Minä rakastan vanhempiani, ainoita oikeita vanhempiani mutta haluan rakastaa myös biologisia juuriani ilman omantunnon tuskia ja häpeää. Tässä asiassa aion olla itsekäs, niin saakelin itsekäs että oksettaa. Mikäli tätä itsekkyyden tarvetta ei ymmärretä, niin minä en aio antaa sille liikaa ajatusta. Huono omatuntohan se tässäkin taas tulee, mutta ei voi nyt mitään, tässä on oltava itsekäs.

Sain idean hakea kesätöitä biologisten juurieni luota eräästä tuotantolaitoksesta. Kesätyön pituus olisi 3-5kk. Valinnat tehdään myöhemmin keväällä. Olin typerä, kuten yleensä tällaisissa asioissa, ja menin kertomaan innokkaana äidilleni ideasta. Suuri vahinko, ei olisi kannattanut. Niin pieneksi, niin tyhmäksi ja niin saat*nan itsekkääksi en ole taas vähään aikaan tuntenutkaan itseäni. Tuttu tunne kuitenkin, tämä sama kuvio on toistunut niin monesti, että minun pitäisi jo osata olla kertomatta asioistani hänelle mutta kun olen sen verran lapsellinen niin kuvittelen, että äidilleni voisi asiasta kertoa ja saada tukea. En taida oppia milloinkaan.

Idea on vasta idean tasolla, sen verran olen sen eteen tehnyt että pistin hakemuksen. Mikäli kesätyön saisin, se olisi onneksi sen verran hyvin palkattua, että pystyisin maksamaan omistusasuntomme lainaosuuden sekä vuokran työpaikkakunnalle. Tiukkaa olisi elämä, mutta sen vastapainona saisin olla päivittäin yhteydessä veljeni perheeseen ja tutustua veljenlapsiini paremmin. Myös mummooni voisin tutustua ja oppia häneltä suvun historiaa. Kaiken perusta olisi tuo kesätyö, en minä sinne rahattomaksi pummiksi ole menossa.

Toinen ajatus on hakea opiskelemaan tuonne juurieni kaupunkiin. Siellä koulututetaan sosiaalipuolelta toimintaterapeutteja ja tämän adoptiohomman tiimellyksessä olen havainnut sen olevan minun sydäntäni lähellä. Haluan auttamaan nuoria, jotka ovat kokeneet kovia kuka mistäkin syystä. Haluan auttaa käytännönläheisesti, neuvoa ja viedä vaikka Kelalle täyttämään papereita, ettei vain siitä jää kiinni yhteiskuntaan kuuluminen. Täällä kotipaikkakunnallakin on ko. koulutusta, mutta lukion pistemäärät eivät täällä riitä edes haastatteluvaiheeseen. Tämähän on vuosisadan typerin idea, minullahan on jo korkeakoulututukinto (jolla voi pyykiä vessassa takamuksensa, meitä kun riittää kolmekymmentä tusinaan) ja sen pitäisi riittää. En haluaisi jatkuvasti olla työttömänä, hakea paikkaani työelämässä ja aina havaita etten osaa. Minä en ole hyvä taloushallinnossa, mutta ihmisten kanssa olen.

Minulla on yksi ainoa elämä ja minä jumalauta aion elää sen tästä lähtien omaan tapaani, vaikka se olisi vastoin "parempaa tietoa". Mieheni kanssa minulla oli pitkä keskustelu aiheesta juuri ja häneltä minä saan siunauksen päätöksilleni. Meidän suhteemme on sen verran vahva, ettei meidän tarvitse pelätä sen kaatuvan välimatkaan enkä minä ilman työpaikkaa tai muuta varmaa rahoitusta saamatta ole minnekään lähdössä. Nykyään voi onneksi opiskella uudelle alalle myös työttömyysrahalla. Kyllä me pärjäämme, ei mene talo alta tai kaadu suhde ja kissat kuole nälkään.

En minä vanhempiani ole hylkäämässä, he ovat osa minua ja minä heitä. Minulla on sen Iida Emilia Maalahden puolelta kuitenkin myös biologisia juuria ja osia, joihin haluan tutustua ja joita rakastan jo näinkin lyhyen tuntemisen jälkeen. En osaisi enää edes ajatella, ettei minulla olisi rakasta isoveljeä tai hänen perhettään; kaikki minulle läheisiä ja rakkaita perheenjäseniä siinä missä vanhempanikin ovat.