Kadonneen jäljillä UK

Katsoin juuri jakson Kadonneen jäljillä UK:sta, jossa tällä kertaa etsittiin kahden aikuisen naisen biologisia äitejä. Ennakkoon ajattelin itkeväni varmasti ihan hillittömästi koko ohjelman ajan. Yritin kuvitella minkälaista olisi tavata Kerttu...en kyennyt siihen. Vaikka miten yritin niin en pystynyt kuvittelemaan mitään - ensimmäinen kerta varmaan kun aivoni lyövät tyhjää ja mielikuvitus menee lakkoon.

Kuten Kerttu sanoi Pelastakaa Lapset ry:n virkailijalle kesällä, että minua ei ole hänelle, ei häntäkään ole minulle. Ei ollenkaan. Hän on vain henkilö, joka on kohdellut kaltoin sisaruksiani. Haluaisin silti nähdä hänet, saada kasvot sille möykylle jollaisena hän mielessäni esiintyy. Tuulipukuinen möykky, jollaisena hän oli eräässä valokuvassa 90-luvun alusta. Selkä köyryssä, hiukset laittamatta, asento sellainen kuin istuisi tupakka ja pullo kourassa (joita en nähnyt kun oli selin kameraan). Jotenkin masentava möykky.

Tämän illan jaksossa oli kuitenkin paljon asioita, jotka herättivät ajatuksia ja siksi tulinkin heti kirjoittamaan niitä ylös tänne blogiin.

Ensinnäkin sanottiin, että olisi mukava näyttää joltain ja tietää onko olemassa joku samannäköinen kuin itse on. Tiedän tunteen! Aina, niin kauan kuin muistan, olen miettinyt miksi en näytä samalta kuin vanhempani ja sitten kun sain tietää miksi en näytä heiltä halusin tietää näyttänkö joltain muulta ja näyttääkö joku muu minulta. Näyttää! Sitä tunnetta ei voi kuvailla, sen tietää vain henkilö, joka kokee tätä samaa. Miten mahtavalta se on kun voi valokuvista katsoa ja huomata muistuttavansa biologista mummoaan kasvon piirteiltään, minun korkea otsani löytyy mm. enoltani ja leukani sekä nenäni on samanlainen kuin veljelläni! Se on uskomatonta.

Toisekseen pelättiin, että mitä jos biologinen synnyttäjä ei haluakaan tavata; sydän murtuisi. Minä en älynnyt edes miettiä asiaa. Minulle tuli täytenä tyrmäyksenä Kertun ilmoitus PeLalle, ettei halua ikinä nähdä tai kuulla minusta mitään; olen ollut hänelle kuollut 29v eikä kukaan hänen suvustaan myöskään tiedä minusta. Minua ei ole. Minulla ei kylläkään sydän murtunut mutta olihan se vähän kuin isku vasten kasvoja. Onnekseni sisarukseni, molemmat veljeni ja toinen sisaristani ovat ottaneet minut vastaan. Minulle riittää kun saan kuulua heidän elämiinsä, edes osittain. Kerttua minä en tarvitse, häntä ei ole olemassa minun maailmassani.

Kolmanneksi ohjelmassa sanottiin, että hankalinta on ollut kun ei tiedä. Ei tiedä onko synnyttäjä ajatellut lasta vai sulkiko pois kokonaan. Minäkin mietin kesällä, että varmaan Kerttu on minua ajatellut ja kirjoitin hänelle kirjeen. Kerroin kirjeessä, että minulla on ollut hyvä elämä ja lapsuus sekä mitä teen sillä hetkellä. Ajattelin, että häntä ehkä kiinnostaa; kuka nyt antaa lapsensa pois eikä mieti millainen hänen elämänsä on ollut ja toivoo, että lapsen elämä olisi ollut hyvä. Väärin. Eipä ne kaikki möykyt moista mieti. Niin miettii vain naiset, jotka rakkaudesta lasta kohtaan antavat tämän pois parempaan elämään, ei suinkaan itsekkyydestä kärsivät henkilöt joiden ainoa tunnettu ehkäisykeino on joko lapsen hylkääminen omille vanhemmilleen, adoptointi tai abortti. Mahdollisuuksia muunkinlaiseen toki on 80- ja 90-luvuilla jo ollut. En edes viitsi mennä siihen, että jos on osannut sitä itseään harrastaa niin toki on osannut myös käyttää ehkäisyä... ellei ole ollut välinpitämätön.

Neljäntenä pisti korvaan lausahdus, jonka juontaja sanoi. "Nainen, joka synnytti sinut, tulee pitämään sinua täydellisenä." Voi miten  herttaista, voi miten romanttista. Voi mitä satua. Nainen, joka sinut synnytti, on vain se, joka sinut synnytti. Se, joka sinua pitää täydellisenä on Äiti. Synnyttäneisyys ei todellakaan tee naisesta äitiä, se voi tehdä naisesta välinpitämättömän typeryksen, halvan makkaran, jonka pää ei ymmärrä tekojensa seurauksia tai sydän ei jaksa miettiä 9 kk jälkeistä tulosta. Mutta. Mikäli näin ei olisi, ei olisi myöskään minun ihania, rakkaita sisaruksiani. Tai veljeni ihania lapsia, jotka ovat minulle äärettömän tärkeitä. Siltikään en osaa ajatella möykyn tilalle ihmistä, naista saati äitiä.

Viides asia pisti rintaan, kirjaimellisesti. Toinen naisista, pikkusiskon löytänyt, oli aina luullut olleensa salattu asia. Ei ollut ollut, kaikki olivat tienneet hänestä ja pikkusiskonsa oli unelmoinut päivästä, jona hän kohtaisi sisarensa. Tunsin pistoksen, kateuden ehkä... minäkin olisin halunnut olla olemassa, tiedossa sisaruksilleni. Veljeni oli jossain vuosia sitten nähnyt nimeni Iida Emilian, mutta kuvitellut sen kuuluvan enonsa mahdolliselle lehtolapselle tai olevan vain kirjausvirhe. Surullista, olisimme voineet tuntea toisemme jo kauemmin jos minusta olisi tiedetty perheen piirissä. Mietin myös sitä, miten mukava olisi ollut jos mummoni, sekä biologinen mummoni olisivat voineet tavata toisensa. Mummoni on kuollut pari vuotta sitten, joten se on jo myöhäistä. Onneksi biologinen mummoni on vielä hyvässä kunnossa ja haluaa tutustua minuun kuten minäkin häneen.

Kuudes huomio, joka pisti kyyneleeni virtaamaan oli se, kun siskonsa löytänyt nainen sanoi saaneensa pikkusisareltaan kirjeen, jossa kirjoittaa naisen kuuluvan perheeseen. Hän sanoi, olevansa otettu kun pikkusisar kirjoitti hänen kuuluvan "perheeseen" eikä puhunut "heidän perheestään", kuin nainen olisi ulkopuolelta siihen tuleva henkilö. Tiesin tunteen, en unohda ikinä sitä tunnetta kun veljeni pisti minulle viestin, jossa luki "Hei sisko!". Se lämmittää edelleen ja varmasti elämäni loppuun saakka. Minäkin olen sisko, en vain joku nainen, joka sanoo olevansa sisarpuoli.