Alkoholi ja raskaus

Minulla on usein sellainen olo, etten hoksaa kokonaisuuksia ihan samoin kuin monet muut ihmiset. Huomaan sen arkipäivän tilanteissa, kun joku homma vaan menee ohi vaikka se on oikeasti ollut ihan ilmiselvä kaiken aikaa. Tai taktiikkaa vaativissa peleissä, ei onnistu. Minä en vain "näe metsää puilta" joka asiassa. Matematiikka on ollut minulle aina erittäin vaikeaa, päässälasku ei onnistu vieläkään. Tai onnistuu mutta vaatii paljon aikaa, koska lasken "allekkain" ja kuvittelen numerot kuvina päässäni. En tiedä miten muut laskevat päässään. Olen myös aika kärsimätön, turhaudun helposti ja keskittymiskyky ei aina riitä.

Tutkin netin ihmeellistä maailmaa ja mietin, onko minulla mahdollisesti jokin vitamiinin puute tai joku vastaava kun törmäsin noihin samoihin ''oireisiin" mitä itselläni on. Nuo voivat johtua mistä tahansa, mutta ottaen huomioon kaiken tietämäni Kertun alkoholinkäytöstä, mieleeni tuli, että hän on ehkä ottanu viinaa vähän sallittua enemmän raskausaikanaan.

FAS-oireyhtymä minulla ei ole, ei ole siihen lähes aina liittyviä kasvonpiirteitä, tai pientä päätä, mutta voi minulla silti olla osittainen sikiön alkoholioireyhtymä tai alkoholialtistuksen aiheuttama keskushermoston vaurio. Nuihin edellä mainittuihin riittää ihan "pienikin" alkoholimäärä, pieni siis alkoholistin mittakaavassa. Jos kerran pari kuussa vetää kännit niin varmasti tulee isompiakin vaurioita. Voikohan noita testa mitenkään aikuiselta? Varmaan vain jollain Mensan äo-testillä, mutta liekö se tarpeeksi laajakirjoinen testaukseen käytettäväksi? 

No, isoveljeni sanoin "jos on pipetillä annettu, ei voi lusikalla vaatia". Näin kai se on ja näillä jatketaan.

Raiskaus

On kuulema tapahtunut raiskaus vuoden 1980 kesällä. Juuri siihen aikaan kun minut on pantu alulle. Nainen on otettu vastoin tämän tahtoa ja tuloksena on tapahtunut solun jakautuminen ja myöhemmin siitä on muodostunut sikiö. Sikiö muuttui lapseksi ja lapsi syntyi huhtikuussa 1981. Lapsi olen minä.

Ennen kuin luin Pelastakaa Lapset ry:n paperit, olisin voinut uskoa tämän tarinan, mutta en enää. Raiskaus on vakava asia, joka tuhoaa monen naisen elämän jos ei ihan loppuelämäksi, niin ainakin hyvin pitkäksi aikaa. Sillä ei pidä leikkiä tai peitellä omaa menneisyyttään. Raiskaus on vakava syytös myös tekijää kohtaan, tässä tapauksessa tekijä on ollut edesmennyt jo useamman vuoden, joten hän ei voi puolustautua. Hyvä kohde siis.

Miksi en usko raiskaus-tarinaan? Tässä muutama ristiriita.

• miksi raiskattu nainen säilyttää kirjansa raiskaajan osoitteessa lähtiessään synnyttämään - vasta useampi kuukausi raiskauksen jälkeen? Miksi hän ei lähtenyt saman tien ja muuttanut vakituista osoitettaan vaikka matkustajakotiin?
• miksi keksiä Pelastakaa Lapset ry:lle tarinaa työnantajasta ja rakastajasta, joka ei halua lasta? Miksi ei kertoisi samantien raiskauksesta vaikkei syytettä haluaisi nostaakaan? Pelahan ei olisi nostanut juttua miestä vastaan vaan olisi toiminut ihan kuten nytkin on tapahtunut.
• kuka raiskattu nainen lähtee 5kk synnytyksen jälkeen vieraalla paikkakunnalla vieraiden miesten porukassa ryyppäämään? Monesti raiskattu nainen ei voi olla edes oman aviomiehensä lähellä.
• kuka raiskattu nainen vielä palaa raiskaajansa luo synnytyksen, huostaanoton ja adoption jälkeen?

Ok. Onhan toki niitäkin naisia, jotka ovat manipuloituja, alistettuja ja peloteltuja palaamaan raiskaajansa luo, mutta käsitykseni mukaan Kerttu ei ole niin reppana vaan hän on "rempseä ja mahtipontinen" kuten häntä on kuvattu mm. Pelan papereissa. Vaikea kuvitella häntä palaamaan pahantekijänsä luo. Hän olisi varmasti pakannut kimpsunsa ja kampsunsa ja vaikka kävellyt tiehensä mieluummin kuin jäänyt useammaksi kuukaudeksi samaan talouteen miehen kanssa, joka on häneen kajonnut ilman lupaa. Varsinkaan kun lupaa tuskin on tarvinnut anella, olivathan he suhteessa keskenään.

En usko tätä tarinaa siis pätkääkään. Harmi, ettei tarina tullut mieleen aikoinaan jolloin se olisi ollut varmasti uskottavampi. Eikä tarinasta saa uskottavampaa edes sillä, että sen kertoo pojalleen sekä muille miespuolisille läheisilleen. Sillä saattaa saada myötätuntoa huonossa tilanteessa ja siten laimentaa tilannetta, mutta se on hyvin yksipuolista eikä todellakaan kosketa kaikkia osapuolia. 

Minua on biologisesti ja kasvatuksellisesti siunattu kipakalla luonteella ja kärkevällä kielellä ja niitä kahta valttikorttia tulen käyttämään jatkossa enemmänkin mikäli tämän kaltaiset raiskaus-väitteet vielä lisääntyvät. Totuus kaivetaan esille vaikka korkkiruuvilla jos ei muuten onnistu. Valehtelulla ja valehtelulla on eronsa ja kun kehiin vedetään puolustuskyvytön edesmennyt ihminen niin ollaan jo siinä rajalla...ei, raja on jo ylitetty, että hommassa mennään liian pitkälle. Totuus ei pala tulessakaan ja oikeus voittaa, mitä tahansa ei voida heikommistaan puhua.

Unet ja ikävä

Olen nähnyt nyt muutaman yönä unta biologisista sukulaisistani sekä kummitytöstäni.

Ensimmäisessä unessa olin isoveljeni kanssa lapsia ja rakensimme hiekkalinnaa kalliolla! Ei ollut mitenkään omituista, että kalliolla oli juuri sen verran hiekkaa kuin hienon linnan rakentaminen vaati. Meillä oli älyttömän hauskaa sitä rakentaessa ja teimme sitä erittäin huolellisesti. Siitä tuli hieno!

Toisessa unessa oli kummityttöni ja veljenlapset. Tulin jostain reissusta ja parkkeerasin autoni tyhjälle parkkipaikalle ja menin johonkin rakennukseen. Näin ikkunasta kuinka kummityttöni ja veljenlapset kävelivät kauempana, tunnistivat autoni ja juoksivat luokseni. Siitä tuli äärettömän hyvä mieli, ajattelin unessa että he ovat iloisia kun olen tullut ja minulla oli sellainen hyvä ja rakastava olo koko päivän herättyäni.

Sitten oli vähän sekavampi uni, mutta hauska sekin. :) Biologinen mummuni oli käymässä täällä kotikylässäni ja kävelimme ympäriinsä täällä. Osuimme talolle, jossa mieheni serkku muka asui, ja menimme kylään. Kyselin naiselta, onko hän mieheni serkku kun mieheni ei tunne heitä ja nainen vastasi olevansa. Sitten yhtäkkiä uneni hyppäsikin työpaikalleni, jossa työkaveri toi eteeni ison salaatin ja kertoi pikkuveljeni tilanneen sen minulle puhelimitse lounaaksi. :D Siis niin pimeä käänne, ettei tosikaan! :D

Olen lähdössä tapaamaan biologista serkkuani oletetun biologisen isäni puolelta, samalla tapaan myös setäni. Pikkuveljeni ei ole vielä ehtinyt paikkakunnalle, joten teen sitten uuden reissun kunhan hän ehtii sinne asti. Jännittää toki tuo serkun ja sedän tapaaminen, mutta hyvällä tavalla. Saan varmasti uutta tietoa isästäni ja juuristani siltä puolelta. En malta odottaa!

Oi, ihana heinäkuu

Veljen luona on aina mukava käydä eikä tämäkään kerta tehnyt poikkeusta. Heillä on aina niin lämmin ja vieraanvarainen ilmapiiri, että sydän meinaa pakahtua. Tällä kertaa yövyimme mökillä, koska meitä oli muitakin mukana itseni lisäksi.

Mummoni tuli myös mökille ja vietimme oikein rattoisia iltoja porukalla saunoen ja uiden. Aivan mahtava paikka ja niin kauniilla kalliolla järven päällä!

Lähden sinne jälleen pian uudelleen, minulla jäi eräs asia vielä keskeneräiseksi sinne, vaikka sitä yritinkin viikonlopulla käydä hoitamassa loppuun...  Onhan tässä vielä aikaa, meillä kaikilla.

Raivoaminen ei vie asiaa pois

Minulta on usein kysytty miten otan tämän adoption näin tyynesti, miten en saanut silmitöntä raivokohtausta ja suuttunut vanhemmilleni, maailmalle tai Kertulle. Miksi olisin? Mitä se olisi muuttanut? Tapahtunut mikä tapahtunut.

Se, että olisin saanut raivokohtauksen tai kieltänyt tapahtuneen, ei olisi muutanut mitään. Minut olisi silti huostaanotettu 5kk ikäsenä, viety lastenkotiin ja haettu Oikeaan Kotiin parin kk jälkeen. En viitsinyt edes masentua tilanteesta. Alkujärkytyksen jälkeen hengitin syvään ja jatkoin matkaa.

Homma oli vähän niinkuin vuoristorata. Aluksi tulee se hidas ylämäki, jonka jälkeistä matkaa osaa jo pelätä vaikkei ihan tiedä mitä tuleman pitää. Sitten kun se jarru päästetään irti ja vauhti kiihtyy otaa vähän mahanpohjasta mutta tajuaa, ettei kannata hannata kun ei se mitään auta enää kuitenkaan. Sitten vain antaa mennä ja jossain vaiheessa oppii jopa nauttimaan siitä hurjasta menosta. Välillä tulee taas vähän hitaampaa ja sitten taas vielä hurjempaa. Sitähän se elämä on, jatkuvaa vuoristorataa.

Tämän blogin kirjoittaminen on ollut minulle henkireikä. Olen saanut "keskustella" asiasta ulkopuoliselle maailmalle ja saanut teiltä lukijoilta voimia silloin kun olen niitä tarvinnut. Välillä se voima on kummunnut jopa ärsytyksestä, mutta no... sanotaanko näin että sisulla se kalliokin siirtyy kun sen on siirryttävä.

Tässä on tapahtunut niin hemmetisti ja näyttää siltä, että edelleen tapahtuu, että olen päättänyt nyt viimein lopullisesti kirjoittaa tämän itselleni "kirjaksi", jotta muistan kaiken vielä myöhemminkin. Tässä blogissa en ole yksityisyydensuojan vuoksi kertonut lähellekään kaikkea mitä täällä kulisseissa on tapahtunut. Kirjaseeni voin nekin kirjoittaa itselleni muistoksi.

Reissussa on ihanaa!

Olen kesälomareissulla kummityttöni sekä hänen siskonsa kanssa. Meillä on ihan hirvittävän hauskaa, kävimme huvipuistossa ja löysimme äkkiä lempilaitteet, joissa sitten käytiin useampaan kertaan.

Voi vitsi miten mahtava oli seurata ihmisiä, nuoria ja lapsia. Kaiken ikäisiä. Heillä oli kaikilla tosi hyvä päivä. Niin meilläkin, saatiin nauraa ja räkättää ja vitsailla ja naljailla toisillemme. Ihan kuin tämmösinä päivinä pitääkin saada tehdä.

Toivottavasti muillakin on ollut hyvä päivä!

Juuri Sinulle!

Olen taas pitkästä aikaa käynyt useammin lukemassa erään uuden sukulaiseni blogia. Juuri hänen kanssaan haluan nyt pitää etäisyyttä, että ehdimme molemmat kasvaa ja kypsyä rauhassa. On varmasti ollut myös hänelle, jos ei shokki niin ainakin, yllätys, että olen olemassa. Rauhoitutaan nyt molemmat ja yritetään myöhemmin uudelleen. Minä olen liian suorasanainen, en aina mieti miten mitäkin kellekin kannattaa kertoa. Hänen kohdallaan tein virheen ja siksi nyt pidetään taukoa.

Mutta, siis. Luin blogiasi. Voi kun tietäisit, miten samanlaisia ajatuksia minulla on sinun iässäsi ollut ja on edelleen. Jätin sinulle kommentinkin - et sinä ole turha ja monikin sinusta välittää. Minäkin välitän ja olen onnellinen, että olet olemassa! Olet tärkeä ihminen kaikessa merkityksessä, perheelle, yksilönä maailmankaikkeudessa sekä osana yhteiskuntaa. :) Ja ihan niinku kirjoitit, ei kannata heittää hukkaan kaikkea mahtavaa kokemaansa ja saamaansa. Elämä on seikkailu! :) Olen huomannu saman! ;)

Myös täällä on tuttua ajattelu, ettei ole tarpeeksi hyvä eikä mikään onnistu vaikka miten yrittää. Tykkään siitä Anna Puun kappaleesta C'est la vie; se kuvaa jotenkin hyvin sitä tunnetta. Ei siinä auta raivarit tai muut; semmosta se vaan on. Ja sitten kun sitä onnistuukin - edes keskinkertaisesti - niin jopa se tuntuu hienolta! :) Sitä oppii arvostamaan elämän pieniäkin ihmeitä ja onnistumisia. Ei tarvitse sitä suurta rahallista omaisuutta tunteakseen olevansa menestynyt. Tai ainakaan minä en tarvitse. Minulle riittää, että saan tehdä millä on minulle merkitystä - oli se sitten palkkatyötä tai joku harrastus mistä nautin tai vaikka vaan kiehnätä mieheni kainalossa. :)

Tai, päiväunet, jotka lähden ottamaan just nyt. :)