Minulla on aina ollut kissoja, vanhin täytti juhannuksena 18v. Tänään se nukkui pois.
Pari-kolme vuotta sitten se sairastui munuaisten vajaatoimintaan ja elinaikaa sille annettiin 8kk:sta kahteen vuoteen. Se eli kolme. Pari viikkoa sitte se roikasi ikkunalaudalta vieraan kissan perään ja alkoi ontua takajalkaansa. Ajattelimme, että se on venäyttänyt sen mutta nyt viikonloppuna romahti toinenkin jalka. Se veti toista takajalkaansa perässään kävellessään ja istui jalat vinossa vierellään. Oli tehtävä päätös sen parhaaksi.
Perheenjäsen on nyt poissa, minun pitkäaikainen rakkaani on kuollut. Tämä olo on vielä ontompi kuin se, kun kuulin ettei vanhemapani olekaan biologisesti sellaiset. Sielussa on nyt Miina-kissan mentävä aukko.
Miina jää mieleen rakkaana kissana, joka oli hemmetin viisas. Tietä ylittäessä se istahti aina pientareelle ja katsoi molempiin suuntiin ennen kuin ylitti katua. Se istui pyöränkorissa ja tykkäsi olla kolassa kun tehtiin lumitöitä. Koirat se piti pois kotitieltä ja vielä vanhoilla päivilläänkin se herkutteli itsepyytämillään oravilla. Vaikka siltä meni kuulo kokonaan n. vuosi sitten, se aisti kuitenkin muuten ympäristöään ja eli onnellisena. Sen viimeisen päivän aamuna se sai paljon rapsutuksia, halauksia ja pusuja.
Miinalle pistettiin rauhoituspiikki eläinlääkärin pöydällä, josta se kiipesi syliini ja nukahti rauhallisesti siihen. Miina oli, ja on, aina sydämessäni rakkaana mini-miinana ja odottaa meitä muita perheenjäseniä jossain tuolla puolen.
Otan osaa, itse saman kokeneena.
VastaaPoistaBlogisi aihe sinällään varmasti on monen mielestä koskettava ja liikuttavakin, mutta itse huomasin kyynelehtiväni lukiessani tätä tarinaa Miina-kissasta. :D Kotona odottaa oma 14 vuotiaani, jolla munuaisten vajaatoiminta todettu vajaa 2 vuotta sitten. Laihtunut hän on, mutta muuten vielä pirteä ja iloinen. Joka päivä valmistan itseäni siihen välttämättömään mikä pian on edessä. Rakkaasta perheenjäsenestä luopuminen ei koskaan ole helppoa. Luotan kuitenkin siihen, että aika parantaa haavoja. Sitten joskus on taas helpompaa ja voi hymyillen muistella näitä kaikkia rakkaita pikku lemmikkejä <3
VastaaPoistaNiinpä! Tämä on koko puolentoista vuoden surullisin juttu. Tämä on adoptiosta kuulemisen jälkeen ainoa, mitä olen ääneen vollottanut. Mutta kyllä se vanha klisee vaan pitää paikkaansa; aika parantaa.
PoistaIkävä sitä kissaa on koko ajan, aluksi oli ahdistava katsoa sen hautaa ja sen viereen nostettua pihakuusta, mutta jouluna jo helpotti kun vanhemmat pistivät kauniit jouluvalot kuuseen. Lyhty haudalla on palanut siitä asti, kun Miina haudattiin.