Vuosi vaihtuu

Vuosi sitten tähän aikaan en osannut kuvitella mitään tällaista vuoden loppua tälle vuodelle. Vuosi sitten olin perheen ainoa lapsi, ja minun vanhempani olivat biologiset vanhempani eivätkä "ottovanhempani". Nyt minulla on neljä sisarusta ja ventovieras biologinen synnyttäjä sekä vieläkin vieraampi biologinen siittäjä, nyt jo manan majoilla.

Olen edelleen onnellinen sisaruksistani mutta ei tämä pelkkää ruusun terälehdillä tanssahtelua ole. Ensinnäkin on tullut huoli - jos jossain sisarusteni paikkakunnalla sattuu jotain, tai jos tiedän heidän olevan jossain missä jotain sattuu, minulle iskee kauhea huoli ovatko he kunnossa. Ennen ei tarvinnut murehtia moisia, kunhan itsensä piti hengissä.

Minua on ruvennut myös huolettamaan, jopa ahdistamaan, myös heidän elämänsä lapsena, millaista se on ollut ja miksi he ovat joutuneet kärsimään mitä ovat kärsineet. Miksi minä itse olen päässyt niin helpolla adoption vuoksi enkä ole joutunut onnekseni läpikäymään ja kestämään hylkäämistä, kieltämistä, alkoholismia ja heitteillejättöjä. Onneksi kuitenkin jokaisella on ollut joku aikuinen, joka on heitä rakastanut ja pitänyt huolta, mutta se tietoisuus on kaikilla ollut, että se aikuinen ei ole ollut äiti. Poikkeuksena luullakseni pikkusiskoni, joka on saanut elää normaalin perhe-elämän Kertun kanssa, uskoakseni melko pitkälti isänsä ansiosta. No, en voi olla siitä varma mutta tietäessäni sen mitä tiedän, niin kuvittelisin näin olevan, voin olla väärässäkin.

Minä olen ihan hulluna heihin, haluaisin olla koko ajan jossain yhteydessä ja nähdä ja olla sisko. Tätä on hankala selittää. Kun kuulee, että omat biologiset juuret on jossain muualla kuin missä niiden on kuvitellut olevan, ja juurien luota löytyy myös biologisia sukulaisia; sisaruksia, enoja, mummo, setiä ja serkkuja, sitä haluaa vain tutustua heihin ja olla kontaktissa. Olla niin kuin kotonaan sielläkin. Ne on osa minua, samaa geeniperimää ja dna:ta. Ikävä kalvaa koko ajan.

Toisinpäin se ei mene ihan niin. Ei yhtäkkiä jostain löytynyt ventovieras ihminen tunnu varmasti niin tärkeältä, kuin he meille adoptoiduille. Ok, olemme hyvän päivän tuttuja, ehkä jopa kavereita ja ystäviä, mutta se vahvempi side puuttuu. Siinä missä me janoamme yhteydenpitoa niin juurisuvulle se voi käydä jopa rasittavaksi saada niitä viestejä ja muita yhteydenottoja koko ajan. Tämä ei ole pelkästään subjektiivinen kokemus vaan monen adoptoidun tuntemus. Emme tahallamme ole "riippakiviä" vaan vain lapsekkaan onnellisia ja iloisia sekä innokkaita juuristamme. Tämä tieto, olla adoptoitu, on maailmaa mullistava ja sitä haluaa tutkia sen "rinnakkaistodellisuuden" niin tarkkaan kuin vain voi.

Olemme ristitulessa, siinä missä haluaisimme roikkua juurisukumme kaulassa, meidän pitää miettiä ettemme ole liian tuppaantuvia ja ärsyttäviä. Meillä on valtava tarve olla yhteydessä, on vain pakko ymmärtää itse, että se tarve ei ole yhtä voimakas molemmin puolin. Lisäksi pitää huolehtia, ettei loukkaa vanhempiaan liialla innokkuudella biologista sukuaan kohtaan. Vanhemmat loukkaantuvat, kokevat olevansa riittämättömiä. Eivät he ole, mutta miten sen selittää niin että vanhemmat todella ymmärtäisivät miksi, kaikesta rakkaudesta heitä kohtaa huolimatta, haluaa tutustua ja kuulua myös biologiseen sukuunsa. Ihmisen pitää tietää mistä on lähtöisin, jotta voi koota itsestään eheän kokonaisuuden ja todella tuntea itsensä. Kliseemäistä, mutta näin se vain on. Meidän pitää ymmärtää, huolehtia ja ottaa huomioon. Kukapa sen tekis myös meille, oikeasti ja aidosti?

Minulla on kauhea ikävä sisaruksiani, biologista mummoani ja enojani sekä serkkujani. Koitan pidätellä itseäni, etten jatkuvalla syötöllä tuputa viestejä itseltäni heille vaan annan heille tilaa hengittää kuten tähänkin asti. Ehkä heilläkin on ikävä minua, mistäs tiedän, mutta ei se varmasti niin kova ole kuin minulla. Ainakaan ei paljon perään kysellä. Olokin on lähes lamaantunut, ei oikein tiedä edes mistä se johtuu. Voi olla ihan väsymystä tai sitten henkistä voipumista kaikesta tapahtuneesta. Vuodessa on todella ehtinyt sattua ja tapahtua!

Ja mikähän siinäkin on, että kirjoittaminen on helpompaa kuin puhuminen? Mutta osaako sitä kirjoittaakaan kaikkea, mitä haluaisi saada sanotuksi. Olen hyvin sosiaalinen ihminen enkä pelkää vieraiden kanssa puhumista - kunhan puhutaan jostain vieraasta aiheesta. Henkilökohtaisista asioista en osaa puhua mitään. Minua jännittää soittaa ja puhua asioista, jotka koskevat minua millään tavalla. Se on omituista, olen sentään tehnyt vuosia töitä ihmisten parissa ja tottunut vuorovaikutukseen. Olen antanut itsestäni asiakkailleni aina osan, mutta se osa on ollut ns. ammattiosa; ei minua henkilökohtaisesti. Olen näytellyt, ollut joku muu. Niinhän se työmaailmassa menee, oli sitten turistiopas tai asiakaspalvelijana muulla alalla. Sitä antaa ystävällisyyttään ja apuaan vilpittömästi, mutta se on jotain ulkopuolista kuorta kuitenkin.

Ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan tällä? Miltä teistä muista adoptoiduista tuntuu, onko teillä saman suuntaisia ajatuksia ja kokemuksia? Eihän meiltä ole kukaan koskaan kysynyt haluaemmeko vaihtaa sukua ja menettää biologiset juuremme. Sitten kun haluaisimme palata niille edes osin takaisin omasta tahdostamme, se tuntuu vaikealta vaikkei meidät pois heittänyt olisi tuon juuriston joukossa. Enkä minä ole katkera, en. Olen ehkä surullinen ja haikailen sen toisen todellisuuden perään, mitä en saanut kokea. Olen onnellinen tästä todellisesta todellisuudesta mutta kuitenkin olisi ollut hienoa saada myös ne sisarukset mukaan jo syntymästään. Ja taas minä teen tätä; huomioin liikaa tämän todellisuuden sukulaisteni ja vanhempieni olotiloja ja mielialaa kaunistelemalla kirjoitustani. Ristiriitaista. Sitä se on. Kaikkeahan ei voi elämässä saada, onneksi se on opetettu jo lapsena kun halusi sitä ponia mutta isi ei hankkinut, vaikka miten räpytti ripsiään ja kallisteli päätään.