Uusi Vuosi, uudet kujeet!

Hyvää Uutta Vuotta 2013 ihmiset! 

Alkavana vuonna tulee tapahtumaan vaikka ja mitä tällä adoptiorintamalla. Kulisseissa kuohuu...ja ehkä julkisestikin jossain vaiheessa, mee ja tiiä.

Sattuma joulupöydässä

Ihan pakko, pakko, pakko käydä kirjottamassa tännekin! Olen niin innoissani, etten tiedä miten päin olisin.

Meillä oli yhdistyksen kokous ja siinä kokoustamisen alussa sitten tuli vastapäisen vanhemman miehen kanssa puhetta hänen kotipaikastaan. Hän on syntyjään siitä pitäjästä, missä biologinen synnyttäjäni tällä hetkellä asuu ja nuoruutensa tämä mies on viettänyt siinä pitäjässä mistä joku 5:stä isäehdokkaastani on! Miten pieni on maailma!

Ei siinä siis vielä kaikki, vaan huvittavinta tässä on se, että tämä mies tunsi molemmat vahvimmat isäehdokkaani ja tiesi millaisella paikalla ja tilalla he ovat asuneet. Lisäksi!!!! hänen äitinsä tyttönimi on sama, kuin mikä on Kertun avomiehen sukunimi... :D Niin pienellä paikkakunnalla varmasti saman nimiset on melkoisella todennäköisyydellä sukua toisilleen - kaukaista toki, mutta kuitenkin. Voi vitsi!

Harmi etten tänään ehtinyt jututtaa miestä enemmän, mutta onneksi näen häntä hyvin useasti joten voimme jatkaa keskustelua ja saan taas mahdollisesti lisäinfoa ja -suuntia, mistä etsiä biologista isääni.

Biologisista vanhemmista

Monessa adoptiosta kertovassa jutussa kerrotaan biologisten vanhempien mentaalitaustasta. Monen takaa löytyy todennettua psykopatiaa ja narsismia, jopa skitsofreniaa ja muita mielenterveysongelmia. Aika järkyttävää minusta.

Tämän oon myös ihan omakohtasesti voinut todeta kun olen kuullut ensikäden tietoja muiden adoptoitujen biologisista vanhemmista. Joskus esimerkiksi psykopatia saattaa periytyä kasvatuksen kautta, siis lapset omaksuvat psykopaattisen tavan olla ja elää kun eivät muustakaan tiedä ja pitävät vanhempansa tyyliä normaalina. Ei se ehkä hirveän yleistä ole ja varmasti häviää siinä vaiheessa kun lapsi on sen verran iso ja itsenäinen, että osaa ottaa etäisyyttä kotiinsa ja huomaa, että muullakin tavoin voi elää kuin mitä vanhemmat on opettaneet.

Psykopaatti ja narsisti-leiman saa nykyään aika helposti, liiankin helposti. Ihmiset luokittelevat toisiaan ilman, että ovat ottaneet asioista tarpeeksi selvää. Jos joku on hiukan hankala niin heti ollaan sanomassa, että henkilö on mieletään sairas psykopaatti! Hyvä kun tuohon liian helppoon leimaamiseen on havahduttu, ja ihan naistenlehdissä varoitellaan tekemästä liian jyrkkiä arvioita ihmisestä tietämättä taustoja tarkemmin. Pakko pistää tähän ihan Kauneus ja terveys-lehden artikkeli linkkinä: Sinä, minä, psykopaatti.

Aikuisten adoptoitujen tapaaminen

Kävin Helsingissä ja päätin kirjoittaa tänne vähän kuulumisia tapaamisesta. Kyseessä oli siis Pelan ja Aikuiset Adoptoidut ry:n yhteinen tapaaminen, jonka aiheena oli varhainen vuorovaikutus ja sen merkitys adoptoidun elämässä, alustajana toimi lastenpsykiatri Jari Sinkkonen.
Sinkkosen osuus alkoi mielestäni hieman jaarittelevasti, hän kertoili sinällään mielenkiintoisia yksityiskohtia mm kv-adoptoitujen lasten terveystilastoista, mutta kun ne nyt eivät sinä päivänä jaksaneet kiinnostaa kun aiheen piti käsitellä varhaista vuorovaikutusta tai sen puutetta ja miten se vaikuttaa ihmiseen. Aiheeseen päästiin lopulta mutta aika loppui kesken juuri kun päästiin keskustelun makuun kunnolla. :/ No, mutta sain itselleni ainakin hyviä näkökulmia Sinkkoselta ja uutta tietoakin.
On hienoa olla porukassa, jotka ymmärtävät tasan mitä itse ajattelee. Usein ulkopuolisen on hankala käsittää mitä tarkoittaa kun on onnellinen perheestään mutta silti jumalattoman surullinen yhtä aikaa tai kun olisi halunnut elää tätä elämää mutta omaten sen toisen suvun kuitenkin kanssa. Biologisten vanhempien olemassaolo on aika turha kun on hyvät adoptiovanhemmat, mutta se muu suku siellä niiden takana! Se koko maailma! Ne veljet!
Myös pirullisille ja vihaisille tunteille on tuossa porukassa tilaa. Siellä saa vihata rauhassa ketä haluaa, saa olla katkera ja halveksia. Saa tehdä roisia pilaa ja nauraa paskaista naurua menneille. Se on puhdistavaa. Välillä on vaan pakko päästää ne negatiiviset ja ikävät tunteet pintaan, puhdistaa pöytää. Tuossa porukassa se on turvallista.

Hyvää isänpäivää!

Hyvää isänpäivää kaikille viidelle isäehdokkaalleni, keitä ne kolme sitten ovatkaan, kynttilän sytytän kahdelle todennäköiselle tässä illan päälle. Omaa isääni juhlimme tänään meillä, olemme kutsuneet omat vanhempani sekä appivanhemmat meille syömään.

Luopuminen

Luopuminen on raskasta mutta väistämätöntä. Ihminen luopuu elämänsä aikana monesta eri asiasta; osa on vakavampia, osa kevyempiä. Puolentoista vuoden aikana olen joutunut luopumaan monesta asiasta, mikään niistä ei ole ollut kovin kevyt vaikka on siltä saattanut ulospäin vaikuttaakin. Minä en osaa itkeä julkisesti enkä näyttää surulliselta, vaikka yleensä avoin olenkin. Nielen kyyneleet, nostan pään ylös ja jatkan eteenpäin. Elettävä se on muutoksesta huolimattakin.

Mikään ei ole enää kuten se vielä pari vuotta sitten oli. Ei mikään. En voi silti sanoa, että asiat olisivat huonommin, en tosiaankaan. Ne ovat vain hyvin erilailla.

Sain sisaria, joista luovuin ehkä hieman vastentahtoisesti, mutta näin jälkikäteen olen siitä onnellinen. En ole kuin he, enkä haluakaan olla. Luovuin myös biologisista serkuistani, en tuntenut heitä "omikseni". Minulla on jo serkut, en minä enempiä tarvitse.

Luovun myös biologisen isäni etsimisestä, jos Kerttu ei muista kenen pokansa siemenestä minä olen alkuni saanut, niin sitten ei muista. Tai "muista". Kertusta itsestään minun ei tarvitse luopua, koska häntä ei koskaan ole oikeastaan ollut edes olemassa. Kyllä, hän on minut sisuksistaan ulos pukeltanut, mutta minulle häntä ei ole ollut. Eikä minua hänelle. Toivottavasti kuitenkin olen aiheuttanut hänelle edes jonkinlaisia tunnontuskia menneisyydestä, edes jossain määrin. Toivottavasti hän on edes vähän katunut sitä, mitä on veljilleni tehnyt. Siskoille se ja sama, heitäkään ei oikeastaan ole minulle olemassa. Kuten ei minuakaan heille. Ei oikeastaan kiinnosta juuri heidän kärsimyksensä. Ainoastaan veljilläni on jotain merkitystä minulle.

Nyt luovun tämän blogin päivittämisestä. Ehkä saatan jossain vaiheessa tänne taas jotain rustailla, mutta en enää päivitä tätä aktiivisesti. En kuitenkaan luovu tästä kokonaan, pidän tämän olemassa ja toivon, että tästä voisi olla jollekin jotain apua tai muuta. Jos tämä kokonaisuus herättää mitään ajatuksia niin kommentoikaa toki.

Erityisesti toivon, että Sinä pian 18v täyttävä poika, joka kommentoit jotain aiemmin, olet saanut tästä jotain näkökulmaa etenemiseesi. Hyvää ja huonoa, jotta osaat tehdä päätöksiä ja edetä sopivassa suhteessa ja osaat ottaa huomioon erinäisiä asioita.

Toimin Adopterad Finland rf:n (AF:n) yhteyshenkilönä Oulun ja Pohjois-Suomen alueella, yhdistyksen pääkieli on ruotsi mutta suurin osa ymmärtää ja osaa myös suomen kieltä. Mikäli haluat lisätietoja yhdistyksestä niin kommentoi minulle yhteystietojasi niin vastaan sähköpostiin. Kommentit eivät tule julkisiksi heti vaan vasta kun olen hyväksynyt ne, joten sinun ei tarvitse pelätä tietosuojavuotoja.

Kiitos ja kumarrus.

- Maria
aka Iida Maalahti

Ontto olo

Minulla on aina ollut kissoja, vanhin täytti juhannuksena 18v. Tänään se nukkui pois.

Pari-kolme vuotta sitten se sairastui munuaisten vajaatoimintaan ja elinaikaa sille annettiin 8kk:sta kahteen vuoteen. Se eli kolme. Pari viikkoa sitte se roikasi ikkunalaudalta vieraan kissan perään ja alkoi ontua takajalkaansa. Ajattelimme, että se on venäyttänyt sen mutta nyt viikonloppuna romahti toinenkin jalka. Se veti toista takajalkaansa perässään kävellessään ja istui jalat vinossa vierellään. Oli tehtävä päätös sen parhaaksi.

Perheenjäsen on nyt poissa, minun pitkäaikainen rakkaani on kuollut. Tämä olo on vielä ontompi kuin se, kun kuulin ettei vanhemapani olekaan biologisesti sellaiset. Sielussa on nyt Miina-kissan mentävä aukko.

Miina jää mieleen rakkaana kissana, joka oli hemmetin viisas. Tietä ylittäessä se istahti aina pientareelle ja katsoi molempiin suuntiin ennen kuin ylitti katua. Se istui pyöränkorissa ja tykkäsi olla kolassa kun tehtiin lumitöitä. Koirat se piti pois kotitieltä ja vielä vanhoilla päivilläänkin se herkutteli itsepyytämillään oravilla. Vaikka siltä meni kuulo kokonaan n. vuosi sitten, se aisti kuitenkin muuten ympäristöään ja eli onnellisena. Sen viimeisen päivän aamuna se sai paljon rapsutuksia, halauksia ja pusuja.

Miinalle pistettiin rauhoituspiikki eläinlääkärin pöydällä, josta se kiipesi syliini ja nukahti rauhallisesti siihen. Miina oli, ja on, aina sydämessäni rakkaana mini-miinana ja odottaa meitä muita perheenjäseniä jossain tuolla puolen.