Näin unta viime yönä, että meitä oli vielä kuudeskin. Onkohan meitä? Jos minäkin olin "kuollut" niin mistä tietää, vaikka meitä "kuolleita", abortoituja tai keskenmenneitä vielä olisikin. Olisi mahtavaa, saada vielä yksi sisarus. Se oli uni.
Otin yhteyttä ensi-ja turvakotiin, jossa vietin elämäni ensimmäiset muutaman kk Kertun kanssa. Sieltähän minut sitten huostaanotettiin kun Kerttu lähti viinan perässä jättäen minut vaille huolenpitoa eikä ilmoittanut kenellekään lähdöstään. Ensi- ja turvakoti sijaitsee vieläkin samassa osoitteessa kuin 30 vuotta sitten. Pyysin sieltä itseäni koskevia papereita ja saankin niistä kopiot, mikäli vielä jotain löytyy. Pääsen myös tutustumaan taloon. Haluan nähdä minkälainen oli paikka, jossa elämäni lähti käyntiin. Minulle se toinen ja viimeinen huostaanotto elämäni ensimmäisten 5kk aikana osottautui pelastukseksi ja pääsin kotiin. Jännittää kyllä mennä sinne käymään, en yhtään tiedä minkälainen paikka se on. Tuskin ainakaan mitenkään lämminhenkinen ja kodinomainen....ainakaan ollut 80-luvulla.
Olen onnistunut pahoittaman pikkusisareni mielen. Pikkuveljeni suuttui Kertulle aiheesta, jota en tiedä. Hän avautui asiasta Fb:ssä ja minä kommentoin. Käsitän hänen raivonsa vallan hyvin - tiedän miten hän on lapsena kärsinyt Kertun tekemisistä sekä tekemättä jättämisistä. En voi tuomita veljeni reaktioita. Ei lapselle tehdä sellaista, mitä hänelle on tehty, ilman että lapselle jää siitä ikuinen traumamuisti. Ei sitä vain tapahdu, että siitä pääsisi yli vaikka miten olisi aikuinen. Anteeksikaan ei välttämättä pysty ikinä antamaan - unohtamisesta puhumattakaan.
Mitä en ajatellut kun olin pikkuveljeni puolesta suuttunut, että pikkusisko näkee saman ketjun ja tietysti pahoittaa mielensä. Hän tuntee Kertun muuttuneen olemuksen, ei sitä millaisena me hänet tiedämme - veljeni hänen elämäänsä jollain lailla kuuluneena ja minä viranomaisten papereiden perusteella. Niistä papereistakaan ei hirveän kaunis kuva naisesta ikävä kyllä välity.
Mutta pikkusiskolleni haluan sanoa, että vaikka miten Kerttu meitä muita riipii niin tietysti hän on sinun äitisi. Ainoa äiti ja sinä hänen ainoa lapsensa. Olet saanut ihan erilaisen kuvan, onneksi, kuin muut. Olen siitä onnellinen, ihan oikeasti ja aidosti! Sinulla ei ole mitään syytä pahoittaa mieltäsi näistä asioista, koska ne eivät sinuun liity. Se tuska ja kauna mitä muut kantavat mukanaan liittyy vain Kerttuun. Ehkäpä hän jonain päivänä vanhentuessaan huomaa saman asian ja haluaa edes yrittää pyytää lapsiltaan anteeksi ja ehkä myös äidiltään sekä veljiltään. Ainakin toivon niin. Sydämestäni toivon sitä.
lauantai 21. tammikuuta 2012
lauantai 31. joulukuuta 2011
Lisää kitinää
Nyt tämä vasta kitinäksi menee. Viime yönä luulin kirjoittaneeni pahan olon ulos itsestäni, mutta en näemmä. Aamulla päätin pitää tänään itsesäälipäivän, olen vain kotona sohvan mutkassa ja murjotan. Annan elämän murjoa itseni sääliä itseäni ja surra elämää. Tämä siksi, että voisin aloittaa huomenna uuden vuoden puhtaalta pöydältä ja uudella virralla.
Olen nyt koko päivän ähöttänyt tässä sohvalla, takapuoli jumissa enkä ole kudelmaakaan saanut yhtään tehtyä. Päiväunet sentään otettiin kissan kanssa päivemmällä kun mies meni käymään kotonaan. Televisiosta tulee ohjelmia, joissa on haikeat musiikit. En katso mitään mutta musiikin kuulen. Tämä minun haikea, alavireinen olo johtuu mitä ilmeisemmin tosiaan ikävästä. Eilen juttelin rakkaan ystäväni kanssa, joka myös on adoptoitu. Hän pääsee käymään biologisen sukunsa luona kuukausittain kun asuu niin lähellä heitä. Minun ja biologisen juuristoni välillä on yli 500km lyhimmillään. Pikkusisko asuisi lähempänä, mutta sinne en ole tervetullut Kertun vuoksi.
Olisi ihana hypätä autoon, hurauttaa kylään katsomaan kaikkia rakkaitaan silloin kuin sopisi aikatauluihin. Nyt ne pitää suunnitella todella hyvin, koska tuommoista matkaa ei viitsi pe-su välillä lähteä tekemään. Niinpä ikävöin ja kuuntelen haikeaa musiikkia.
Johtuu se masentuneisuus myös täällä todellisuudessakin olevista asioista ja ihmisistä. Mieheni ei ole innokas tapaamaan biologisia sukulaisiani, hänestä on raskasta lähteä kylään tutustumaan uusiin ihmisiin. On aika ujo. Mutta voisin olettaa, että oman avovaimonsa vuoksi vähän venyisi; minäkin yritän venyä hänelle tärkeiden ihmisten vuoksi. Puhuu adoptiosta kyllä jos minä aloitan mutta vastailee lyhyesti ja tympiintyneenä. Hänen vanhempansa ja sisaruksensa ovat vielä oudompia. Koetan aloittaa puhumisen adoptiosta, sisaruksista tai veljen lapsista. Ei mitään vastausta tai pikainen hymähtäminen ja puheenaiheen vaihto.
Äitini oli soittanut anopille ja toivottanut hyvää joulua ja samalla sitten sivulauseessa maininnut tästä adoptiohommasta ja veljestä. Anoppi oli vastannut, että ei siitä kannata puhua kun vanhempani ovat olleet minulle kuitenkin hyvät vanhemmat. Äitini oli sanonut, että se liity itseasiassa asiaan mitenkään vaan adoptiosta voidaan puhua mikäli minä itse haluan eikä se ole vanhempieni ja minun välillä vaiettu aihe. On se toisaalta, en minä ihan kaikkea heille puhu; varsinkaan isälle koska minusta tuntuu, että hän on mustasukkainen tietyistä asioista. En halua loukata häntä, joten olen hiljaa.
Mutta minua itseäni loukkaa tuo mieheni sekä hänen perheensä asenne. Ihan kuin huoneeseen astuisi aina virtahepo jos johonkin vastaan ja viittaan sanallakaan biologiseen sukuuni. Veljenlasteni nimiä ei voi mainita kun se ahdistaa heitä selvästi. Haluaisin puhua ja kertoa heillekin tästä onnesta, minkä olen saanut kokea sisarusteni löytymisen johdosta. He eivät halua kuulla. Se on loukkaavaa. En sitten puhu mitään heillekään, mitä tuosta puhumaan kun ei heitä joko kiinnosta tai sitten ahdistuvat. Kälyni on lasten psykologi ammatiltaan mutta ei näemmä käytä sitä taitoa vapaalla ollessaan, ikävä kyllä. Minusta olisi mielenkiintoista keskutella hänen kanssaa ammattinäkökulmasta aiheesta mutta no... olisi mielenkiintoista mutta utopista edes toivoa keskustelua.
Minulle olisi tärkeä puhua asiasta elämäni ihmisille, nyt tulee sellainen olo ettei minua hyväksytä adoptoituna. Siis niinkuin puhutaan, että kun ihminen sairastuu vakavasti niin sen näkee, ketkä pysyvät rinnalla ja ketkä kavahtavat karkuun. On vähän sellainen olo, että minussa on nyt heidän silmissään joku stigma ja sen peittääkseen eivät ota mihinkään asiaan kantaa, mikä liittyy vähääkään adoptioon tai minun biologisiin sukulaisiini. Appi on ainoa, joka edes jotenkin ottaa osaa mikäli puhun jotain sisaruksistani. Yleensä hänkin kyllä vaikenee heti kun anoppi katsoo häntä siihen malliin, että "nyt suu kiinni".
Ei tämä turtunut, väsynyt olo nyt meinaa lähteä pois edes kirjoittamalla. Syy ei siis ole yksistään ikävässä ja sen hyväksymisessä, että adoptoituna olen aina vähän etäämpi kuin muut biologisessa suvussa keskenään, jopa mummulleni. Ehkä olen väsynyt uudesta työstäni, jonka aloitin marraskuun puolessa välissä. Tai elämään yleensä; kotona pitäisi siivota mutta ei millään saa aikaiseksi. Olen saamattomampi kuin pitkään aikaan. Minulla on fibromyalgia, sekin aiheuttaa väsymystä, ehkä tämä johtuu siitä.
Tuli muuten tässä mieleeni, että fibron syntymekanismejahan ei tiedetä. On todettu, että joillakin sen laukaisee virustartunta, joillakin traumaattinen tapahtuma, kova pitkään jatkunut stressi tms. Itse olen kärsinyt tästä 11-vuotiaasta saakka, joskaan sitä ei diagnosoitu kuin 12 vuotta myöhemmin. Luulin sen iskeneen minulle koulukiusaamisen johdosta, tuolloin 10-11-vuotiaana se oli pahimmillaan.
Mutta. Mitä jos se juontuukin pidemmältä ja tulee alitajunnasta? Jospa olen vauvana kokenut traumaattisena hylkäämiset Ensikodin huoneeseen niin kovasti, että se on myöhemmin tullut sairautena esille? En kyllä muista mitään koko Ensikodista, olen ollut 4kk ikäinen, mutta mistä sen tietää. Nykyajan kukkahattutätien mielestä jo sikiö voi traumatisoitua iäksi milloin mistäkin.
No, en minä tosissani tuohon usko mutta jännä ajatus kuitenkin. Eihän sitä tiedä, pitäisi olla sitä psykologian ja neurologian tuntemusta, että voisi tehdä pitemmälle meneviä päätelmiä. Keittiöpsykologia kuitenkin on mukavaa ajanvietettä niin mietinpä aihetta ja teen itsestäni psykoanalyysin tässä illan ratoksi.
Kaikesta masistelusta huolimatta, huomenna alkaa uusi vuosi. Puhdistavaa, voi aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä - ainakin ajatuksen tasolla.
Hyvää uutta vuotta 2012 kaikille! :)
Olen nyt koko päivän ähöttänyt tässä sohvalla, takapuoli jumissa enkä ole kudelmaakaan saanut yhtään tehtyä. Päiväunet sentään otettiin kissan kanssa päivemmällä kun mies meni käymään kotonaan. Televisiosta tulee ohjelmia, joissa on haikeat musiikit. En katso mitään mutta musiikin kuulen. Tämä minun haikea, alavireinen olo johtuu mitä ilmeisemmin tosiaan ikävästä. Eilen juttelin rakkaan ystäväni kanssa, joka myös on adoptoitu. Hän pääsee käymään biologisen sukunsa luona kuukausittain kun asuu niin lähellä heitä. Minun ja biologisen juuristoni välillä on yli 500km lyhimmillään. Pikkusisko asuisi lähempänä, mutta sinne en ole tervetullut Kertun vuoksi.
Olisi ihana hypätä autoon, hurauttaa kylään katsomaan kaikkia rakkaitaan silloin kuin sopisi aikatauluihin. Nyt ne pitää suunnitella todella hyvin, koska tuommoista matkaa ei viitsi pe-su välillä lähteä tekemään. Niinpä ikävöin ja kuuntelen haikeaa musiikkia.
Johtuu se masentuneisuus myös täällä todellisuudessakin olevista asioista ja ihmisistä. Mieheni ei ole innokas tapaamaan biologisia sukulaisiani, hänestä on raskasta lähteä kylään tutustumaan uusiin ihmisiin. On aika ujo. Mutta voisin olettaa, että oman avovaimonsa vuoksi vähän venyisi; minäkin yritän venyä hänelle tärkeiden ihmisten vuoksi. Puhuu adoptiosta kyllä jos minä aloitan mutta vastailee lyhyesti ja tympiintyneenä. Hänen vanhempansa ja sisaruksensa ovat vielä oudompia. Koetan aloittaa puhumisen adoptiosta, sisaruksista tai veljen lapsista. Ei mitään vastausta tai pikainen hymähtäminen ja puheenaiheen vaihto.
Äitini oli soittanut anopille ja toivottanut hyvää joulua ja samalla sitten sivulauseessa maininnut tästä adoptiohommasta ja veljestä. Anoppi oli vastannut, että ei siitä kannata puhua kun vanhempani ovat olleet minulle kuitenkin hyvät vanhemmat. Äitini oli sanonut, että se liity itseasiassa asiaan mitenkään vaan adoptiosta voidaan puhua mikäli minä itse haluan eikä se ole vanhempieni ja minun välillä vaiettu aihe. On se toisaalta, en minä ihan kaikkea heille puhu; varsinkaan isälle koska minusta tuntuu, että hän on mustasukkainen tietyistä asioista. En halua loukata häntä, joten olen hiljaa.
Mutta minua itseäni loukkaa tuo mieheni sekä hänen perheensä asenne. Ihan kuin huoneeseen astuisi aina virtahepo jos johonkin vastaan ja viittaan sanallakaan biologiseen sukuuni. Veljenlasteni nimiä ei voi mainita kun se ahdistaa heitä selvästi. Haluaisin puhua ja kertoa heillekin tästä onnesta, minkä olen saanut kokea sisarusteni löytymisen johdosta. He eivät halua kuulla. Se on loukkaavaa. En sitten puhu mitään heillekään, mitä tuosta puhumaan kun ei heitä joko kiinnosta tai sitten ahdistuvat. Kälyni on lasten psykologi ammatiltaan mutta ei näemmä käytä sitä taitoa vapaalla ollessaan, ikävä kyllä. Minusta olisi mielenkiintoista keskutella hänen kanssaa ammattinäkökulmasta aiheesta mutta no... olisi mielenkiintoista mutta utopista edes toivoa keskustelua.
Minulle olisi tärkeä puhua asiasta elämäni ihmisille, nyt tulee sellainen olo ettei minua hyväksytä adoptoituna. Siis niinkuin puhutaan, että kun ihminen sairastuu vakavasti niin sen näkee, ketkä pysyvät rinnalla ja ketkä kavahtavat karkuun. On vähän sellainen olo, että minussa on nyt heidän silmissään joku stigma ja sen peittääkseen eivät ota mihinkään asiaan kantaa, mikä liittyy vähääkään adoptioon tai minun biologisiin sukulaisiini. Appi on ainoa, joka edes jotenkin ottaa osaa mikäli puhun jotain sisaruksistani. Yleensä hänkin kyllä vaikenee heti kun anoppi katsoo häntä siihen malliin, että "nyt suu kiinni".
Ei tämä turtunut, väsynyt olo nyt meinaa lähteä pois edes kirjoittamalla. Syy ei siis ole yksistään ikävässä ja sen hyväksymisessä, että adoptoituna olen aina vähän etäämpi kuin muut biologisessa suvussa keskenään, jopa mummulleni. Ehkä olen väsynyt uudesta työstäni, jonka aloitin marraskuun puolessa välissä. Tai elämään yleensä; kotona pitäisi siivota mutta ei millään saa aikaiseksi. Olen saamattomampi kuin pitkään aikaan. Minulla on fibromyalgia, sekin aiheuttaa väsymystä, ehkä tämä johtuu siitä.
Tuli muuten tässä mieleeni, että fibron syntymekanismejahan ei tiedetä. On todettu, että joillakin sen laukaisee virustartunta, joillakin traumaattinen tapahtuma, kova pitkään jatkunut stressi tms. Itse olen kärsinyt tästä 11-vuotiaasta saakka, joskaan sitä ei diagnosoitu kuin 12 vuotta myöhemmin. Luulin sen iskeneen minulle koulukiusaamisen johdosta, tuolloin 10-11-vuotiaana se oli pahimmillaan.
Mutta. Mitä jos se juontuukin pidemmältä ja tulee alitajunnasta? Jospa olen vauvana kokenut traumaattisena hylkäämiset Ensikodin huoneeseen niin kovasti, että se on myöhemmin tullut sairautena esille? En kyllä muista mitään koko Ensikodista, olen ollut 4kk ikäinen, mutta mistä sen tietää. Nykyajan kukkahattutätien mielestä jo sikiö voi traumatisoitua iäksi milloin mistäkin.
No, en minä tosissani tuohon usko mutta jännä ajatus kuitenkin. Eihän sitä tiedä, pitäisi olla sitä psykologian ja neurologian tuntemusta, että voisi tehdä pitemmälle meneviä päätelmiä. Keittiöpsykologia kuitenkin on mukavaa ajanvietettä niin mietinpä aihetta ja teen itsestäni psykoanalyysin tässä illan ratoksi.
Kaikesta masistelusta huolimatta, huomenna alkaa uusi vuosi. Puhdistavaa, voi aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä - ainakin ajatuksen tasolla.
Hyvää uutta vuotta 2012 kaikille! :)
Vuosi vaihtuu
Vuosi sitten tähän aikaan en osannut kuvitella mitään tällaista vuoden loppua tälle vuodelle. Vuosi sitten olin perheen ainoa lapsi, ja minun vanhempani olivat biologiset vanhempani eivätkä "ottovanhempani". Nyt minulla on neljä sisarusta ja ventovieras biologinen synnyttäjä sekä vieläkin vieraampi biologinen siittäjä, nyt jo manan majoilla.
Olen edelleen onnellinen sisaruksistani mutta ei tämä pelkkää ruusun terälehdillä tanssahtelua ole. Ensinnäkin on tullut huoli - jos jossain sisarusteni paikkakunnalla sattuu jotain, tai jos tiedän heidän olevan jossain missä jotain sattuu, minulle iskee kauhea huoli ovatko he kunnossa. Ennen ei tarvinnut murehtia moisia, kunhan itsensä piti hengissä.
Minua on ruvennut myös huolettamaan, jopa ahdistamaan, myös heidän elämänsä lapsena, millaista se on ollut ja miksi he ovat joutuneet kärsimään mitä ovat kärsineet. Miksi minä itse olen päässyt niin helpolla adoption vuoksi enkä ole joutunut onnekseni läpikäymään ja kestämään hylkäämistä, kieltämistä, alkoholismia ja heitteillejättöjä. Onneksi kuitenkin jokaisella on ollut joku aikuinen, joka on heitä rakastanut ja pitänyt huolta, mutta se tietoisuus on kaikilla ollut, että se aikuinen ei ole ollut äiti. Poikkeuksena luullakseni pikkusiskoni, joka on saanut elää normaalin perhe-elämän Kertun kanssa, uskoakseni melko pitkälti isänsä ansiosta. No, en voi olla siitä varma mutta tietäessäni sen mitä tiedän, niin kuvittelisin näin olevan, voin olla väärässäkin.
Minä olen ihan hulluna heihin, haluaisin olla koko ajan jossain yhteydessä ja nähdä ja olla sisko. Tätä on hankala selittää. Kun kuulee, että omat biologiset juuret on jossain muualla kuin missä niiden on kuvitellut olevan, ja juurien luota löytyy myös biologisia sukulaisia; sisaruksia, enoja, mummo, setiä ja serkkuja, sitä haluaa vain tutustua heihin ja olla kontaktissa. Olla niin kuin kotonaan sielläkin. Ne on osa minua, samaa geeniperimää ja dna:ta. Ikävä kalvaa koko ajan.
Toisinpäin se ei mene ihan niin. Ei yhtäkkiä jostain löytynyt ventovieras ihminen tunnu varmasti niin tärkeältä, kuin he meille adoptoiduille. Ok, olemme hyvän päivän tuttuja, ehkä jopa kavereita ja ystäviä, mutta se vahvempi side puuttuu. Siinä missä me janoamme yhteydenpitoa niin juurisuvulle se voi käydä jopa rasittavaksi saada niitä viestejä ja muita yhteydenottoja koko ajan. Tämä ei ole pelkästään subjektiivinen kokemus vaan monen adoptoidun tuntemus. Emme tahallamme ole "riippakiviä" vaan vain lapsekkaan onnellisia ja iloisia sekä innokkaita juuristamme. Tämä tieto, olla adoptoitu, on maailmaa mullistava ja sitä haluaa tutkia sen "rinnakkaistodellisuuden" niin tarkkaan kuin vain voi.
Olemme ristitulessa, siinä missä haluaisimme roikkua juurisukumme kaulassa, meidän pitää miettiä ettemme ole liian tuppaantuvia ja ärsyttäviä. Meillä on valtava tarve olla yhteydessä, on vain pakko ymmärtää itse, että se tarve ei ole yhtä voimakas molemmin puolin. Lisäksi pitää huolehtia, ettei loukkaa vanhempiaan liialla innokkuudella biologista sukuaan kohtaan. Vanhemmat loukkaantuvat, kokevat olevansa riittämättömiä. Eivät he ole, mutta miten sen selittää niin että vanhemmat todella ymmärtäisivät miksi, kaikesta rakkaudesta heitä kohtaa huolimatta, haluaa tutustua ja kuulua myös biologiseen sukuunsa. Ihmisen pitää tietää mistä on lähtöisin, jotta voi koota itsestään eheän kokonaisuuden ja todella tuntea itsensä. Kliseemäistä, mutta näin se vain on. Meidän pitää ymmärtää, huolehtia ja ottaa huomioon. Kukapa sen tekis myös meille, oikeasti ja aidosti?
Minulla on kauhea ikävä sisaruksiani, biologista mummoani ja enojani sekä serkkujani. Koitan pidätellä itseäni, etten jatkuvalla syötöllä tuputa viestejä itseltäni heille vaan annan heille tilaa hengittää kuten tähänkin asti. Ehkä heilläkin on ikävä minua, mistäs tiedän, mutta ei se varmasti niin kova ole kuin minulla. Ainakaan ei paljon perään kysellä. Olokin on lähes lamaantunut, ei oikein tiedä edes mistä se johtuu. Voi olla ihan väsymystä tai sitten henkistä voipumista kaikesta tapahtuneesta. Vuodessa on todella ehtinyt sattua ja tapahtua!
Ja mikähän siinäkin on, että kirjoittaminen on helpompaa kuin puhuminen? Mutta osaako sitä kirjoittaakaan kaikkea, mitä haluaisi saada sanotuksi. Olen hyvin sosiaalinen ihminen enkä pelkää vieraiden kanssa puhumista - kunhan puhutaan jostain vieraasta aiheesta. Henkilökohtaisista asioista en osaa puhua mitään. Minua jännittää soittaa ja puhua asioista, jotka koskevat minua millään tavalla. Se on omituista, olen sentään tehnyt vuosia töitä ihmisten parissa ja tottunut vuorovaikutukseen. Olen antanut itsestäni asiakkailleni aina osan, mutta se osa on ollut ns. ammattiosa; ei minua henkilökohtaisesti. Olen näytellyt, ollut joku muu. Niinhän se työmaailmassa menee, oli sitten turistiopas tai asiakaspalvelijana muulla alalla. Sitä antaa ystävällisyyttään ja apuaan vilpittömästi, mutta se on jotain ulkopuolista kuorta kuitenkin.
Ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan tällä? Miltä teistä muista adoptoiduista tuntuu, onko teillä saman suuntaisia ajatuksia ja kokemuksia? Eihän meiltä ole kukaan koskaan kysynyt haluaemmeko vaihtaa sukua ja menettää biologiset juuremme. Sitten kun haluaisimme palata niille edes osin takaisin omasta tahdostamme, se tuntuu vaikealta vaikkei meidät pois heittänyt olisi tuon juuriston joukossa. Enkä minä ole katkera, en. Olen ehkä surullinen ja haikailen sen toisen todellisuuden perään, mitä en saanut kokea. Olen onnellinen tästä todellisesta todellisuudesta mutta kuitenkin olisi ollut hienoa saada myös ne sisarukset mukaan jo syntymästään. Ja taas minä teen tätä; huomioin liikaa tämän todellisuuden sukulaisteni ja vanhempieni olotiloja ja mielialaa kaunistelemalla kirjoitustani. Ristiriitaista. Sitä se on. Kaikkeahan ei voi elämässä saada, onneksi se on opetettu jo lapsena kun halusi sitä ponia mutta isi ei hankkinut, vaikka miten räpytti ripsiään ja kallisteli päätään.
Olen edelleen onnellinen sisaruksistani mutta ei tämä pelkkää ruusun terälehdillä tanssahtelua ole. Ensinnäkin on tullut huoli - jos jossain sisarusteni paikkakunnalla sattuu jotain, tai jos tiedän heidän olevan jossain missä jotain sattuu, minulle iskee kauhea huoli ovatko he kunnossa. Ennen ei tarvinnut murehtia moisia, kunhan itsensä piti hengissä.
Minua on ruvennut myös huolettamaan, jopa ahdistamaan, myös heidän elämänsä lapsena, millaista se on ollut ja miksi he ovat joutuneet kärsimään mitä ovat kärsineet. Miksi minä itse olen päässyt niin helpolla adoption vuoksi enkä ole joutunut onnekseni läpikäymään ja kestämään hylkäämistä, kieltämistä, alkoholismia ja heitteillejättöjä. Onneksi kuitenkin jokaisella on ollut joku aikuinen, joka on heitä rakastanut ja pitänyt huolta, mutta se tietoisuus on kaikilla ollut, että se aikuinen ei ole ollut äiti. Poikkeuksena luullakseni pikkusiskoni, joka on saanut elää normaalin perhe-elämän Kertun kanssa, uskoakseni melko pitkälti isänsä ansiosta. No, en voi olla siitä varma mutta tietäessäni sen mitä tiedän, niin kuvittelisin näin olevan, voin olla väärässäkin.
Minä olen ihan hulluna heihin, haluaisin olla koko ajan jossain yhteydessä ja nähdä ja olla sisko. Tätä on hankala selittää. Kun kuulee, että omat biologiset juuret on jossain muualla kuin missä niiden on kuvitellut olevan, ja juurien luota löytyy myös biologisia sukulaisia; sisaruksia, enoja, mummo, setiä ja serkkuja, sitä haluaa vain tutustua heihin ja olla kontaktissa. Olla niin kuin kotonaan sielläkin. Ne on osa minua, samaa geeniperimää ja dna:ta. Ikävä kalvaa koko ajan.
Toisinpäin se ei mene ihan niin. Ei yhtäkkiä jostain löytynyt ventovieras ihminen tunnu varmasti niin tärkeältä, kuin he meille adoptoiduille. Ok, olemme hyvän päivän tuttuja, ehkä jopa kavereita ja ystäviä, mutta se vahvempi side puuttuu. Siinä missä me janoamme yhteydenpitoa niin juurisuvulle se voi käydä jopa rasittavaksi saada niitä viestejä ja muita yhteydenottoja koko ajan. Tämä ei ole pelkästään subjektiivinen kokemus vaan monen adoptoidun tuntemus. Emme tahallamme ole "riippakiviä" vaan vain lapsekkaan onnellisia ja iloisia sekä innokkaita juuristamme. Tämä tieto, olla adoptoitu, on maailmaa mullistava ja sitä haluaa tutkia sen "rinnakkaistodellisuuden" niin tarkkaan kuin vain voi.
Olemme ristitulessa, siinä missä haluaisimme roikkua juurisukumme kaulassa, meidän pitää miettiä ettemme ole liian tuppaantuvia ja ärsyttäviä. Meillä on valtava tarve olla yhteydessä, on vain pakko ymmärtää itse, että se tarve ei ole yhtä voimakas molemmin puolin. Lisäksi pitää huolehtia, ettei loukkaa vanhempiaan liialla innokkuudella biologista sukuaan kohtaan. Vanhemmat loukkaantuvat, kokevat olevansa riittämättömiä. Eivät he ole, mutta miten sen selittää niin että vanhemmat todella ymmärtäisivät miksi, kaikesta rakkaudesta heitä kohtaa huolimatta, haluaa tutustua ja kuulua myös biologiseen sukuunsa. Ihmisen pitää tietää mistä on lähtöisin, jotta voi koota itsestään eheän kokonaisuuden ja todella tuntea itsensä. Kliseemäistä, mutta näin se vain on. Meidän pitää ymmärtää, huolehtia ja ottaa huomioon. Kukapa sen tekis myös meille, oikeasti ja aidosti?
Minulla on kauhea ikävä sisaruksiani, biologista mummoani ja enojani sekä serkkujani. Koitan pidätellä itseäni, etten jatkuvalla syötöllä tuputa viestejä itseltäni heille vaan annan heille tilaa hengittää kuten tähänkin asti. Ehkä heilläkin on ikävä minua, mistäs tiedän, mutta ei se varmasti niin kova ole kuin minulla. Ainakaan ei paljon perään kysellä. Olokin on lähes lamaantunut, ei oikein tiedä edes mistä se johtuu. Voi olla ihan väsymystä tai sitten henkistä voipumista kaikesta tapahtuneesta. Vuodessa on todella ehtinyt sattua ja tapahtua!
Ja mikähän siinäkin on, että kirjoittaminen on helpompaa kuin puhuminen? Mutta osaako sitä kirjoittaakaan kaikkea, mitä haluaisi saada sanotuksi. Olen hyvin sosiaalinen ihminen enkä pelkää vieraiden kanssa puhumista - kunhan puhutaan jostain vieraasta aiheesta. Henkilökohtaisista asioista en osaa puhua mitään. Minua jännittää soittaa ja puhua asioista, jotka koskevat minua millään tavalla. Se on omituista, olen sentään tehnyt vuosia töitä ihmisten parissa ja tottunut vuorovaikutukseen. Olen antanut itsestäni asiakkailleni aina osan, mutta se osa on ollut ns. ammattiosa; ei minua henkilökohtaisesti. Olen näytellyt, ollut joku muu. Niinhän se työmaailmassa menee, oli sitten turistiopas tai asiakaspalvelijana muulla alalla. Sitä antaa ystävällisyyttään ja apuaan vilpittömästi, mutta se on jotain ulkopuolista kuorta kuitenkin.
Ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan tällä? Miltä teistä muista adoptoiduista tuntuu, onko teillä saman suuntaisia ajatuksia ja kokemuksia? Eihän meiltä ole kukaan koskaan kysynyt haluaemmeko vaihtaa sukua ja menettää biologiset juuremme. Sitten kun haluaisimme palata niille edes osin takaisin omasta tahdostamme, se tuntuu vaikealta vaikkei meidät pois heittänyt olisi tuon juuriston joukossa. Enkä minä ole katkera, en. Olen ehkä surullinen ja haikailen sen toisen todellisuuden perään, mitä en saanut kokea. Olen onnellinen tästä todellisesta todellisuudesta mutta kuitenkin olisi ollut hienoa saada myös ne sisarukset mukaan jo syntymästään. Ja taas minä teen tätä; huomioin liikaa tämän todellisuuden sukulaisteni ja vanhempieni olotiloja ja mielialaa kaunistelemalla kirjoitustani. Ristiriitaista. Sitä se on. Kaikkeahan ei voi elämässä saada, onneksi se on opetettu jo lapsena kun halusi sitä ponia mutta isi ei hankkinut, vaikka miten räpytti ripsiään ja kallisteli päätään.
lauantai 17. joulukuuta 2011
Kuva
Kun kävimme ystäväni kanssa Väestörekisterikeskuksen antamassa osoitteessa marraskuussa, sain kuulla pikkuserkultani, että minulla on vielä elossaolevia setiä sekä täti. Kirjoitin sedälleni kirjeen. Viime viikon sunnuntaina sain puhelun.
Setäni soitti minulle ja oli todella mukavan oloinen mies! Hän ei ollut kuullut minusta, tai edes aavistanut velivainaansa vieneen mukanaan mahdollisen tiedon lapsesta. Joka tapauksessa hän otti minut avosylin vastaan ja pyysi ehdottomasti käymään luonaan kesällä. Toki menen, haluan tutustua myös biologisen isäni puolen sukulaisiin. Kirjeessäni hänelle pyysin valokuvaa biologisesta isästäni, puhelimessa hän lupasi sen ja viime viikolla tuli joulukortti, jossa biologinen isäni on armeijassa parikymppisenä nuorukaisena. Olen havaitsevinani joitain samoja kasvonpiirteitä, joskaan ne eivät ainakaan nuoruuden kuvassa ole niin selvät. Pitänee verrata omaan kuvaani, jossa olisin suunnilleen saman ikäinen.
Olin viime viikon työmatkalla Helsingissä ja tapasin siellä myös "uuden" serkkuni. Hassu homma; ennen kesäkuuta minulla oli vain 7 serkkua ja nyt niitä onkin yhteensä 11! Toista serkkuani (biol. isäni puolelta) oli tarkoitus myös tavata, mutta viikko oli hektinen enkä löytänyt aikaa tuon yhden illan lisäksi hänen tapaamiselleen. Onneksi tapaaminen järjestyy varmasti tulevaisuudessa! :) Minusta on hienoa, että minulla on yhtäkkiä näin paljon sukulaisia.
Olen miettinyt tämän prosessin auki kirjoittamista kirjasen muotoon. Blogitekstien taustalla on niin paljon sellaista, mitä en ole tähän hennonnut kirjoittaa mutta haluaisin itse muistaa, että kaiken uloskirjoittaminen voisi olla hyvä ajatus. Minulla on NAF:n kautta ystävä, joka on kirjoittanut kirjan omasta adoptiostaan. Hän on minun tärkeä, tärkeä ystäväni joka ymmärtää mitä käyn läpi tässä prosessissa. Niin kirjasesta vielä, ei siitä varmasti julkista tule mutta teenpä itselleni muistoksi ja siihen saan kirjoittaa kaikki tietoni mitä minulla Kertusta on. Ja niitä on paljon, hän on ihminen, josta viranomaisilla on "mukava" nippu tietoutta.
Setäni soitti minulle ja oli todella mukavan oloinen mies! Hän ei ollut kuullut minusta, tai edes aavistanut velivainaansa vieneen mukanaan mahdollisen tiedon lapsesta. Joka tapauksessa hän otti minut avosylin vastaan ja pyysi ehdottomasti käymään luonaan kesällä. Toki menen, haluan tutustua myös biologisen isäni puolen sukulaisiin. Kirjeessäni hänelle pyysin valokuvaa biologisesta isästäni, puhelimessa hän lupasi sen ja viime viikolla tuli joulukortti, jossa biologinen isäni on armeijassa parikymppisenä nuorukaisena. Olen havaitsevinani joitain samoja kasvonpiirteitä, joskaan ne eivät ainakaan nuoruuden kuvassa ole niin selvät. Pitänee verrata omaan kuvaani, jossa olisin suunnilleen saman ikäinen.
Olin viime viikon työmatkalla Helsingissä ja tapasin siellä myös "uuden" serkkuni. Hassu homma; ennen kesäkuuta minulla oli vain 7 serkkua ja nyt niitä onkin yhteensä 11! Toista serkkuani (biol. isäni puolelta) oli tarkoitus myös tavata, mutta viikko oli hektinen enkä löytänyt aikaa tuon yhden illan lisäksi hänen tapaamiselleen. Onneksi tapaaminen järjestyy varmasti tulevaisuudessa! :) Minusta on hienoa, että minulla on yhtäkkiä näin paljon sukulaisia.
Olen miettinyt tämän prosessin auki kirjoittamista kirjasen muotoon. Blogitekstien taustalla on niin paljon sellaista, mitä en ole tähän hennonnut kirjoittaa mutta haluaisin itse muistaa, että kaiken uloskirjoittaminen voisi olla hyvä ajatus. Minulla on NAF:n kautta ystävä, joka on kirjoittanut kirjan omasta adoptiostaan. Hän on minun tärkeä, tärkeä ystäväni joka ymmärtää mitä käyn läpi tässä prosessissa. Niin kirjasesta vielä, ei siitä varmasti julkista tule mutta teenpä itselleni muistoksi ja siihen saan kirjoittaa kaikki tietoni mitä minulla Kertusta on. Ja niitä on paljon, hän on ihminen, josta viranomaisilla on "mukava" nippu tietoutta.
sunnuntai 13. marraskuuta 2011
Pikkusisko!
Vaikka olen aiemmin sanonut, etten mistään mielijohteesta tule pikkusiskolle itseäni paljastamaan ennen kuin hän on vanhempi ja kypsempi asiasta kuulemaan, kerroin kuitenkin itsestäni hänelle eilen.
Olen saanut monelta sellaista palautetta, että pitää pikkusiskolle kertoa. Hänellä on oikeus tietää. On tietysti, en ole ollut eri mieltä mutta pelännyt miten hän suhtautuu ja meneekö hänellä Kertun kanssa välit poikki, koskapa Kerttu ei halua kuulla minusta mitään.
Eilen tapasin biologisen isäni etsintäreissulla pikkuveljeni isän ja hän sanoi minulle myös, että Pikkusiskolle kannattaisi kertoa. Keskustelin aiheesta myös Empun kanssa ja tulimme siihen tulokseen että neuvottelenpa vielä veljien kanssa kun Pikkusiskon paremmin tuntevat.
Isoveli kehotti kysymään Pikkuveljeltä, tietääkö Pikkusisko asioista mitä ja luuleeko että osaisi suhtautua. Pikkuveli oli sitä mieltä, että ehdottomasti PIkkusiskon pitäisi saada tietää ennemmin kuin myöhemmin ja näin ollen rohkaistuin kirjoittamaan hänelle fb-viestin. En saanut vastausta ja ajattelin, että hän ei ole hoksinut sitä sieltä "muut"-kansiosta. Laitoin kaveripyynnön perään tänään ja Pikkusisko hyväksyi sen!
Olin vähän varuillani hänen suhtautumisestaan, mutta täytyypä sanoa että Pikkusiskoni on harvinaisen kypsä ja fiksu tyttö ollakseen "pahimmassa" teini-iässä! ;) Vai kultaako aika muistot ja muistan itseni olleen erityisen kiltti ja fiksumpi kuin kukaan muu enkä siksi voi uskoa, että joku muukin olisi... Juttelimme pitkään fb:ssä ja heti kävi selväksi, että meillä on paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja samoja luonteenpiirteitä! Tästä on hyvä jatkaa sisarsuhteen rakentamista!
Hieman minua tietysti pelottaa, mitä Kerttu sanoo kun saa asiasta tietää. Jos hän on fiksu, hän käsittää ettei tämä muuta mitään. Menneiden aikojen tekemiset on menneitä, ei ne vaikuta enää nykyiseen suhteeseen tms. Ainakaan niiden ei pitäisi vaikuttaa. Haluan olla Pikkusiskoni kanssa tekemisissä, vaikka Kerttu ei haluaisi olla minun kanssani tekemisissä. Meidän välimme minun ja siskoni suhteeseen ei liity mitenkään, toivottavasti Kerttu hoksaat sen itsekin!
Hieman tietysti vielä harmittaa isosiskoni suhtautuminen minuun, mutta hän on äitinsä tytär ja eniten saman luonteinen, joten en odota ihmeitä. Onneksi minulla on rakkaat veljeni sekä nyt ihana pikkusisko!
Suku alkaa olla selvillä biologisen äidin puolelta, biologisen isän puolelta minulla ei tiettävästi ole sisaruksia mutta serkkuja ja pikkuserkkuja ja heidät haluan vielä selvitellä.
Olen saanut monelta sellaista palautetta, että pitää pikkusiskolle kertoa. Hänellä on oikeus tietää. On tietysti, en ole ollut eri mieltä mutta pelännyt miten hän suhtautuu ja meneekö hänellä Kertun kanssa välit poikki, koskapa Kerttu ei halua kuulla minusta mitään.
Eilen tapasin biologisen isäni etsintäreissulla pikkuveljeni isän ja hän sanoi minulle myös, että Pikkusiskolle kannattaisi kertoa. Keskustelin aiheesta myös Empun kanssa ja tulimme siihen tulokseen että neuvottelenpa vielä veljien kanssa kun Pikkusiskon paremmin tuntevat.
Isoveli kehotti kysymään Pikkuveljeltä, tietääkö Pikkusisko asioista mitä ja luuleeko että osaisi suhtautua. Pikkuveli oli sitä mieltä, että ehdottomasti PIkkusiskon pitäisi saada tietää ennemmin kuin myöhemmin ja näin ollen rohkaistuin kirjoittamaan hänelle fb-viestin. En saanut vastausta ja ajattelin, että hän ei ole hoksinut sitä sieltä "muut"-kansiosta. Laitoin kaveripyynnön perään tänään ja Pikkusisko hyväksyi sen!
Olin vähän varuillani hänen suhtautumisestaan, mutta täytyypä sanoa että Pikkusiskoni on harvinaisen kypsä ja fiksu tyttö ollakseen "pahimmassa" teini-iässä! ;) Vai kultaako aika muistot ja muistan itseni olleen erityisen kiltti ja fiksumpi kuin kukaan muu enkä siksi voi uskoa, että joku muukin olisi... Juttelimme pitkään fb:ssä ja heti kävi selväksi, että meillä on paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja samoja luonteenpiirteitä! Tästä on hyvä jatkaa sisarsuhteen rakentamista!
Hieman minua tietysti pelottaa, mitä Kerttu sanoo kun saa asiasta tietää. Jos hän on fiksu, hän käsittää ettei tämä muuta mitään. Menneiden aikojen tekemiset on menneitä, ei ne vaikuta enää nykyiseen suhteeseen tms. Ainakaan niiden ei pitäisi vaikuttaa. Haluan olla Pikkusiskoni kanssa tekemisissä, vaikka Kerttu ei haluaisi olla minun kanssani tekemisissä. Meidän välimme minun ja siskoni suhteeseen ei liity mitenkään, toivottavasti Kerttu hoksaat sen itsekin!
Hieman tietysti vielä harmittaa isosiskoni suhtautuminen minuun, mutta hän on äitinsä tytär ja eniten saman luonteinen, joten en odota ihmeitä. Onneksi minulla on rakkaat veljeni sekä nyt ihana pikkusisko!
Suku alkaa olla selvillä biologisen äidin puolelta, biologisen isän puolelta minulla ei tiettävästi ole sisaruksia mutta serkkuja ja pikkuserkkuja ja heidät haluan vielä selvitellä.
lauantai 12. marraskuuta 2011
Vihdoin oikea tieto biologisesta isästä
Viimein kävi uteliaisuus omiin juuriin ylivoimaiseksi ja päätin, että lähden käymään syntymäpaikkakunnallani. Hyvä ystäväni ja entinen työkaverini lähti henkiseksi tueksi - yksin en olisi uskaltanut lähteä! Kiitos!!!
Minulla oli osoite, missä Kerttu oli kirjoilla syntymäni aikaan (osoitetieto tuli väestörekisterikeskuksen verkkopalvelusta). Ajoimme osoitteesen mutta emme löytäneet oikeaa talonumeroa. Päätimme kääntää auton tien päässä olevan talon pihalla ja huomasimme, että pihassa työskenteli joku mies. Menin kysymään, missä hakemamme talo on. Tietysti mies oli hiukan varautunut ja ihmeissään kun ventovieras nainen tulee kyselemään moisia, tie oli niin syrjässä ettei sinne ihan nuin vain kukaan eksy!
Selitin asiani ja sanoin, että etsin biologista isääni ja että minun ensimmäiseksi osoitteekseni on merkitty hakemamme osoite. Kerroin myös biologisen synnyttäjäni nimen, joka aiheutti ahaa-elämyksen! "Kyllähän minä Kertun muistan, oli isäni serkun naisystävä!" Eli tapasin yllättäen pikkuserkkuni! Saimme kutsun miehen taloon kahville, ja vaimonsa otti meidän myös lämpimästi vastaan.
Biologinen isäni on kuollut vuonna 2009, saanut pahan astmakohtauksen pakkasella postia hakiessaan ja kuolla kupsahtanut tien poskeen. Esko (Mannila) asui veljensä Erkin kanssa, olivat molemmat aikamiespoikia. Myös Erkillä oli avioton ja tunnustamaton lapsi, joka tosin oli julkinen salaisuus ja koko kunta tiesi tytöstä. Saimme koordinaatit veljesten haudalle ja matkalla tapaamaan pikkuveljeni isää kävimme katsomassa biologisen siittäjäni hautaa. Samaan hautaan on haudattuina myös veljesten vanhemmat - minun isovanhempani. Kylläpä tuntui hölmöltä katsoa heidän syntymävuottaan, 1892. Biologinen siittäjäni oli sen verran vanha, että hänen vanhempansa ovat syntyneet "pari vuosisataa" sitten!
Biologisen isän nimen tietoon saaminen tuntuu hyvältä, nyt tiedän mistä olen tullut ja minulla on taas lisää työkaluja ottaa perimästä selvää. Nyt pitäisi selvittää vielä isoveljen ja -siskon isät! ;) Olen päässyt hyvään vauhtiin tässä salapoliisin työssä niin miksipä en laajentaisi tutkimuspohjaa vielä hieman! Tätä täytynee vähän pohtia!
Samalla reissulla kävimme tapaamassa pikkuveljeni isää, joka asuu samalla paikkakunnalla. Oikein mukava mies ja vaimonsa myös. Oli oikein tervetullut ja hyväksyvä ilmapiiri. Veljeni on onnekas kun isänsä on vaimonsa kanssa pitänyt itsestään selvänä, että poika lähtee heidän mukaansa ja he kasvattavat pojan. Jos veljeni olisi jäänyt Kertun luo, en tiedä missä jamassa hän tänäpäivänä olisi. Tuskin kovin hyvässä.
Reissu oli oikein onnistunut, vielä pitää sisäistää kaikki kuulemansa ja näkemänsä. Biologisen siittäjäni perikunta on riitaisa, kuten usein jos jakamista ja sisaruksia on paljon. Pikkuserkullani ei ollut isänsä serkusta kuvaa, mutta mahdollisesti yhdellä elävällä sedälläni olisi. Aion olla häneen yhteydessä kirjeitse heti ensi viikolla ja pyytää kuvaa biol. isästäni lainaan, jotta voisin skannata sen. Näin saisin jotain konkreettista tarttumapintaa siihen, että minulla on tosiaan ollut biologinenkin siittäjä. Nyt se ei vielä tunnu ihan konkreettiselta, vaikka olenkin samalla pihalla kävellyt ja hänen haudallaan pysähtynyt.
Minulla oli osoite, missä Kerttu oli kirjoilla syntymäni aikaan (osoitetieto tuli väestörekisterikeskuksen verkkopalvelusta). Ajoimme osoitteesen mutta emme löytäneet oikeaa talonumeroa. Päätimme kääntää auton tien päässä olevan talon pihalla ja huomasimme, että pihassa työskenteli joku mies. Menin kysymään, missä hakemamme talo on. Tietysti mies oli hiukan varautunut ja ihmeissään kun ventovieras nainen tulee kyselemään moisia, tie oli niin syrjässä ettei sinne ihan nuin vain kukaan eksy!
Selitin asiani ja sanoin, että etsin biologista isääni ja että minun ensimmäiseksi osoitteekseni on merkitty hakemamme osoite. Kerroin myös biologisen synnyttäjäni nimen, joka aiheutti ahaa-elämyksen! "Kyllähän minä Kertun muistan, oli isäni serkun naisystävä!" Eli tapasin yllättäen pikkuserkkuni! Saimme kutsun miehen taloon kahville, ja vaimonsa otti meidän myös lämpimästi vastaan.
Biologinen isäni on kuollut vuonna 2009, saanut pahan astmakohtauksen pakkasella postia hakiessaan ja kuolla kupsahtanut tien poskeen. Esko (Mannila) asui veljensä Erkin kanssa, olivat molemmat aikamiespoikia. Myös Erkillä oli avioton ja tunnustamaton lapsi, joka tosin oli julkinen salaisuus ja koko kunta tiesi tytöstä. Saimme koordinaatit veljesten haudalle ja matkalla tapaamaan pikkuveljeni isää kävimme katsomassa biologisen siittäjäni hautaa. Samaan hautaan on haudattuina myös veljesten vanhemmat - minun isovanhempani. Kylläpä tuntui hölmöltä katsoa heidän syntymävuottaan, 1892. Biologinen siittäjäni oli sen verran vanha, että hänen vanhempansa ovat syntyneet "pari vuosisataa" sitten!
Biologisen isän nimen tietoon saaminen tuntuu hyvältä, nyt tiedän mistä olen tullut ja minulla on taas lisää työkaluja ottaa perimästä selvää. Nyt pitäisi selvittää vielä isoveljen ja -siskon isät! ;) Olen päässyt hyvään vauhtiin tässä salapoliisin työssä niin miksipä en laajentaisi tutkimuspohjaa vielä hieman! Tätä täytynee vähän pohtia!
Samalla reissulla kävimme tapaamassa pikkuveljeni isää, joka asuu samalla paikkakunnalla. Oikein mukava mies ja vaimonsa myös. Oli oikein tervetullut ja hyväksyvä ilmapiiri. Veljeni on onnekas kun isänsä on vaimonsa kanssa pitänyt itsestään selvänä, että poika lähtee heidän mukaansa ja he kasvattavat pojan. Jos veljeni olisi jäänyt Kertun luo, en tiedä missä jamassa hän tänäpäivänä olisi. Tuskin kovin hyvässä.
Reissu oli oikein onnistunut, vielä pitää sisäistää kaikki kuulemansa ja näkemänsä. Biologisen siittäjäni perikunta on riitaisa, kuten usein jos jakamista ja sisaruksia on paljon. Pikkuserkullani ei ollut isänsä serkusta kuvaa, mutta mahdollisesti yhdellä elävällä sedälläni olisi. Aion olla häneen yhteydessä kirjeitse heti ensi viikolla ja pyytää kuvaa biol. isästäni lainaan, jotta voisin skannata sen. Näin saisin jotain konkreettista tarttumapintaa siihen, että minulla on tosiaan ollut biologinenkin siittäjä. Nyt se ei vielä tunnu ihan konkreettiselta, vaikka olenkin samalla pihalla kävellyt ja hänen haudallaan pysähtynyt.
tiistai 25. lokakuuta 2011
Elämä tasoittuu
Menimme mieheni kanssa kihloihin viikko sitten. Vuosi sitten aika ei tuntunu vielä minun kohdallani oikealta, mutta nyt minusta tuntuu, että olen kesän tapahtumien ansiosta kasvanut sen verran, että pystyin tekemään tämän sitoumuksen. En mene kihloihin huvikseni, vaan ajatuksena olla kihlatun kanssa loppuelämä yhdessä.
Otimme kihlajaiskuvan ja lähetimme sen heti veljelleni ja hänen perheelleen sekä mummulleni. Myös mieheni sisarukset saivat omansa. Tuntui hienolta, että nyt minäkin voin jakaa tällaiset suuret elämän tapahtumat veljeni kanssa. Pidimme kihlajaiset, joiden piti alunperin olla tupaantuliaiset uuteen kotiimme (emme kesällä sattuneesta syystä pystyneet pitämään niitä). Vieraiksi saimme serkkujani sekä koulukaverini. Toiset juhlat pidämme kunhan veljeni perheineen tulee meille tässä syksyn aikana. Kutsumme mukaan myös appivanhemmat sekä minun vanhempani. En malta odottaa!
Veljeni tuo minulle myös auton tullessaan. Sain auton edullisesti joltain veljeni tutulta. Omistin aivan ihanan auton 10v mutta meillä ei ollut mahdollisuuksia pitää kahta autoa kaupunkiasunnossamme, joten möin sen pois. On tuntunut omituiselta ajaa mieheni autolla, vaikka minun nyt ei mitään lupia tarvitse sen ajamiseen kysellä, mutta minulle on tärkeää omistaa itse oma autoni. Haluan, että se on minun nimissäni. Nyt sitten saan taas omistaa auton (ja tankata sen ja maksaa vakuutukset sekä muut maksut ihan omilla rahoillani). Kaksi autoa tuo vapautta, ei tarvitse sovittaa menojaan toisen menojen kanssa vaan voi ihan oman aikataulun mukaan tulla ja mennä kuten haluaa. Vapauttavaa!
Biologisen siittäjäni etsintä on tällä hetkellä jäähyllä. Koitan miettiä seuraavaa strategiaa. Adoptiopapereistani on paljastunut niin paljon ristiriitaisuuksia, suoranaisia valheitakin osin, etten ole ihan varma pitävätkö ne vähät tiedot siittäjästäni paikkaansa. Voi olla, että siittäjäni ei olekaan tämä vanhempi kioskinpitäjämaanviljelijä vaan ihan joku muu - ehkä nuorempi mies, jonka Kerttu on matkallaan itselleen iskenyt jostain kuppilasta. Tämä vaikeuttaa etsintääni tietysti.
Haluaisin lähteä käymään syntymäpaikassani tässä syksyn aikana, mutta en haluaisi mennä sinne yksin tai mieheni tai äitini kanssa. Ehkä lähden sinne päiväajelulle jonkun ystäväni kanssa. Käyn katsomassa tiedossa olevia paikkoja ja maisemia noin ylipäätään. Täältä ei ole pitkä matka syntymäpaikkaani (ts. sinne, missä Kerttu oli kirjoilla syntymäni aikaan ja näin ollen se on autom. laitettu myös minun syntymäpaikkakunnakseni).
Ajoin tuon paikkakunnan ohitse, samoin kuin Kertun nykyisen paikkakunnan ohi, kun menin käymään Etelä-Suomessa pari viikkoa sitten. Minulla oli kiire aikataulu, joten en silloin voinut käydä piipahtamassa kummassakaan paikassa. Kertulle en olisi mennyt kylään, mutta olisin halunnut käydä vilkaisemassa miltä hänen paikkakuntansa näyttää. Toisaalta... sain kuulla "mielenkiintoisia" asioita hänen menneisyydestään tällä matkalla ja mieleni teki mieli käydä kertomassa ajatuksiani tästä kaikesta. Minkään taakseen jättää, sen edestään löytää... sitä ei kannata unohtaa kenekään!
Otimme kihlajaiskuvan ja lähetimme sen heti veljelleni ja hänen perheelleen sekä mummulleni. Myös mieheni sisarukset saivat omansa. Tuntui hienolta, että nyt minäkin voin jakaa tällaiset suuret elämän tapahtumat veljeni kanssa. Pidimme kihlajaiset, joiden piti alunperin olla tupaantuliaiset uuteen kotiimme (emme kesällä sattuneesta syystä pystyneet pitämään niitä). Vieraiksi saimme serkkujani sekä koulukaverini. Toiset juhlat pidämme kunhan veljeni perheineen tulee meille tässä syksyn aikana. Kutsumme mukaan myös appivanhemmat sekä minun vanhempani. En malta odottaa!
Veljeni tuo minulle myös auton tullessaan. Sain auton edullisesti joltain veljeni tutulta. Omistin aivan ihanan auton 10v mutta meillä ei ollut mahdollisuuksia pitää kahta autoa kaupunkiasunnossamme, joten möin sen pois. On tuntunut omituiselta ajaa mieheni autolla, vaikka minun nyt ei mitään lupia tarvitse sen ajamiseen kysellä, mutta minulle on tärkeää omistaa itse oma autoni. Haluan, että se on minun nimissäni. Nyt sitten saan taas omistaa auton (ja tankata sen ja maksaa vakuutukset sekä muut maksut ihan omilla rahoillani). Kaksi autoa tuo vapautta, ei tarvitse sovittaa menojaan toisen menojen kanssa vaan voi ihan oman aikataulun mukaan tulla ja mennä kuten haluaa. Vapauttavaa!
Biologisen siittäjäni etsintä on tällä hetkellä jäähyllä. Koitan miettiä seuraavaa strategiaa. Adoptiopapereistani on paljastunut niin paljon ristiriitaisuuksia, suoranaisia valheitakin osin, etten ole ihan varma pitävätkö ne vähät tiedot siittäjästäni paikkaansa. Voi olla, että siittäjäni ei olekaan tämä vanhempi kioskinpitäjämaanviljelijä vaan ihan joku muu - ehkä nuorempi mies, jonka Kerttu on matkallaan itselleen iskenyt jostain kuppilasta. Tämä vaikeuttaa etsintääni tietysti.
Haluaisin lähteä käymään syntymäpaikassani tässä syksyn aikana, mutta en haluaisi mennä sinne yksin tai mieheni tai äitini kanssa. Ehkä lähden sinne päiväajelulle jonkun ystäväni kanssa. Käyn katsomassa tiedossa olevia paikkoja ja maisemia noin ylipäätään. Täältä ei ole pitkä matka syntymäpaikkaani (ts. sinne, missä Kerttu oli kirjoilla syntymäni aikaan ja näin ollen se on autom. laitettu myös minun syntymäpaikkakunnakseni).
Ajoin tuon paikkakunnan ohitse, samoin kuin Kertun nykyisen paikkakunnan ohi, kun menin käymään Etelä-Suomessa pari viikkoa sitten. Minulla oli kiire aikataulu, joten en silloin voinut käydä piipahtamassa kummassakaan paikassa. Kertulle en olisi mennyt kylään, mutta olisin halunnut käydä vilkaisemassa miltä hänen paikkakuntansa näyttää. Toisaalta... sain kuulla "mielenkiintoisia" asioita hänen menneisyydestään tällä matkalla ja mieleni teki mieli käydä kertomassa ajatuksiani tästä kaikesta. Minkään taakseen jättää, sen edestään löytää... sitä ei kannata unohtaa kenekään!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)